Maaliskuun 22. päivänä Katarina törmää kadulla tuttuun nuorukaiseen, valkoiseen aktivistiin Bobi Sivéniin. Tietääkö Katarina, että Bobi rakastaa häntä? #musiikinkevät1918
Säveltäjä Jean Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katarina oli kävelyllä Helsingissä tyttökaveriensa kanssa, kun hän törmäsi Bobiin ja Pyttyyn, Bobi Sivéniin ja Otto Hjeltiin. Nuorukaiset pyysivät tyttöjä kanssaan Ekbergille.
Otto Hjelt oli Katarinalle tuttu Ainolan naapurin Lepolan kartanon poika. Bobi Sivéniin hän oli tutustunut helmikuussa 1917, kun Bobi Normaalilyseon toverineuvoston puheenjohtajana oli ollut järjestämässä tanssiaisia. Norssin pojat kutsuivat juhliinsa Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun tyttöjä, ja Katarina oli ollut mukana.
Katarina oli merkinnyt päiväkirjaansa Bobin kanssa käymänsä keskustelun.
- Aijotteko ylioppilaaksi?
- En tiedä, minä en lue ryssää.
Hetken hiljaisuus.
- Minä kunnioitan Teitä. Miksi ette lue?
- En voi sietää sitä.
- En minäkään. Minulla on siinä aina prinsiipistä 4.
- Minä saisin siinä vaikka ehdot – prinsiipistä.
Maaliskuussa 1918 Katarina vaali ajatuksissaan Kirkkonummella kuolleen Erik Hernbergin muistoa. Bobi puolestaan kunnioitti Erikin muistoa kirjoittamalle tälle In memoriam -runon.
Myöhemmin Katarinan ja Bobin ystävyys syveni rakkaudeksi, joka kesti Bobin kuolemaan saakka.
Bobi eli Hans Håkon Christian Sivén oli syntynyt Helsingissä 1899. Hänen isänsä oli jääkäriliikkeen perustajia, aktivisti, lääketieteen ja kirurgian tohtori Valter Osvald Sivén ja isoveljensä jääkäriliikkeen aktiivi Paavo Sivén – myöhemmin Paavo Susitaival. Sivénien perhe oli suomalaismielinen ja isänmaallinen.
Bobi Sivén teki itsemurhan 21-vuotiaana tammikuun 12. päivänä 1921 ollessaan aunukselaisen Repolan kunnan nimismiehenä. Repolalaiset olivat kansanäänestyksessä elokuussa 1918 eronneet Venäjästä ja liittyneet Suomeen. Suomen ja Neuvostoliiton välisessä Tarton rauhassa Repola liitettiin Neuvostoliittoon. Sivén ampui itsensä vastalauseena heimoveljien hylkäämiselle. Hänestä tuli heimoaatteen marttyyri ja kansallismielisen nuorison sankari.
Bobi Sivénin kuoleman jälkeen löytyi seitsemän kirjettä, joista yksi oli osoitettu Katarina Sibeliukselle. Kirje on kadonnut. Myös Katarinan päiväkirjan sivuja tuolta ajalta on revitty pois.
Kun sota alkoi tammikuun lopulla 1918, Sivén ei ehtinyt paeta Helsingistä, sillä hänen vastuullaan oli Kammion sairaalassa toimiva käsikranaattitehdas.
Sivénin johtama koulupoikajoukko muodosti Helsingissä maanalaisen suojeluskunnan, joka osallistui vakoiluun, asehankintaan ja salakuljetukseen. Sodan alkupäivinä Sivén avusti myös senaattori Kyösti Kalliota piiloutumaan Kammion sairaalaan.
Kun Katarina ja Bobi törmäsivät maaliskuussa, Bobi oli punaisten etsintäkuuluttama. Hän työskenteli Yrjönkatu 25 B:n Uudessa Metsätoimistossa, joka oli peitenimi jääkäri- ja suojeluskuntaliikkeen keskusjohdolle.
Vielä samana iltana, 22. maaliskuuta Bobi Sivén kirjoitti Katarinan tapaamisen innoittamana runon.
Näky (K.S.)
Yli kukkivan kanervakankahan
Hän hämyssä illan kulkee.
Minä nään hänen muotonsa ihanan
Ja kyynel silmäni sulkee.
Katarinan päiväkirjasta on revitty sivuja, joten tarina alkaa kesken…
"…melkein he minusta voisivat odottaa sopivampia aikoja riitelemiselleen. Vaikka jos tässä jotain on tehtävä, niin olisi minusta ruotsalaisten ehdottomasti annettava perään. Oma syynsä, jos eivät osaa suomea, eivätkä ymmärrä Renvallin julistuksia. Ylipäänsä saisivatkin mennä Ruotsiin tuollaiset – ja punakaarti Venäjälle.
Oikeastaan ei nyt saa tuollaista ajatella, enkä sitä juuri teekkään. Sanoin vain oman mielipiteeni, jos niistä tulee kysymys.
Tapasimme tänään Bobin ja Pytyn. Ne pyysivät meitä tapansa mukaan Ekbergille huomenna. Hm – sanoin etten enää käy siellä ja Kessi ja Brita vastasivat epämääräisesti.
Bobia mulla oli sääli, se näytti häpeävän seuralaistaan. Mutta Kessin kanssa me olimme jaloja. Rupesimme nim. ajattelemaan, mitä pahaa Pytty on meille tehnyt? Ja miltä meistä tuntuisi, jos ihmiset käyttäytyisivät meitä kohtaan niin kuin me Pytylle? Se on rumaa, sanon minä. Ja halpamaista. En tästä lähtien kiusallakaan aijo puhua pahaa siitä.
Puhuimme juuri tänään Kessin kanssa siitä, miten kamalan kuivaa on tuntea itsensä aivan "överflödigiksi" ja turhaksi maailmassa. Rupesimme ajattelemaan minkälaista olisi, jos me kuolisimme.
Omaiset itkisivät kyllä - "se oli ikävää" sanoisivat muut. Ja sitten menisi kaikki tavallista latuaan. Ei ole minunlaisestani kellekään hyötyä.
Minua suututtaa, että ennen olin hyödyksi E:lle? Mitä silloin olin? Vieläkin vähemmän kuin nyt. Ja miten paljon voisinkaan olla hänelle nyt, niin äärettömän paljon enemmän. Ja sitä takaisin en saa. Toivoisin, että paikalla saisin alkaa jotain hyödyllistä, alkaa elämäntehtäväni tai sitte, että kuolisin.
Kun nyt edes tapahtuisi jotain. Tosin odotetaanhan nyt taas, vaan mitäpä siitä tietää. Jännittävyys alkaa tylsyttää vähitellen.
Onkohan Jösse mahtanut karehtia täällä ulkopuolella? Se tietäisi varmasti uutisia. En ole kertaakaan ollut ulkona 1:n aikaan kuten hänelle sanoin. Syntistä kyllä, mutta tuskin enää kehtaan näyttäytyä sen kanssa kadulla. ”Det kan misuppfattas.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 4. huhtikuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Niinistö, Jussi: Bobi Sivén -– Karjalan puolesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2001.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Wikipedia. Bobi Sivén.
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
