Kaija Saariahon viimeinen teos lohduttaa kuoleman edessä.
Käteni ovat hikiset ja pelkään tippuvani Radion sinfoniaorkesterin päälle. Istun Musiikkitalon korkeuksissa parven ensimmäisellä penkkirivillä, joka on miltei kiinni turvakaiteessa.
Korkeuttakin pyörryttävämpää on musiikki, jossa tiputaan ylhäältä alas ja voihkitaan kuin viimeisillä voimilla. Siltä kuulostaa Kaija Saariahon viimeiseksi jäänyt teos HUSH, jonka säveltäjä sai valmiiksi kuolinvuoteellaan viime keväänä.
Olin lukenut ennen konserttia, että Saariaho oli pyytänyt sävellysvaiheessa solisti Verneri Pohjolaa kuvailemaan instrumentillaan, miltä kaivoon tippuminen kuulostaa. Tiedän, miltä se tuntuu.
Sain kuulla reilut puoli vuotta sitten, että syöpäni on muuttunut parantumattomaksi. Uutisen jälkeen tuntui kuin olisin pudonnut syvään kaivoon. Se on pimeä ja yksinäinen paikka, jossa omat ajatukset kaikuvat liikaa.
Samoihin aikoihin Saariahon maailma alkoi vetää minua puoleensa. En ole ihan varma miksi, mutta aloin ehkä kaivata taiteelta enemmän syvyyttä ja terapiaa kuin koskaan aiemmin.
