Jokihelmisimpukat eli raakut voivat huonosti Suomen joissa. Pelastustoimiin on nyt ryhdytty ja Konnevedellä Keski-Suomessa raakkuja kuntoutetaan tutkimuslaitoksessa. Miten ja miksi ne ovat sinne päätyneet ja miten niitä hoidetaan?
Raakku eli jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) on satoja miljoonia vuosia vanha laji, vanhempi kuin Atlantin valtameri.
Raakut voivat elää jopa yli 200-vuotiaaksi, mutta ne viihtyvät vain puhdasvetisissä joissa ja puroissa.
Ne säilyvät lisääntymiskykyisinä koko ikänsä, mutta tarvitsevat isäntäkaloikseen lohen tai taimenen ja kasvualustakseen puhtaan joen pohjan.
Makean veden simpukat ovat erittäin uhanalaisia
Makean veden simpukat ovat maailmanlaajuisesti eräs kaikkein uhanalaisin ryhmä. Monet lajit ovat kuolemassa sukupuuttoon ja osittain vähän vaivihkaa, koska ne ovat niin huomaamattomia.
Suomessa on viime vuosina on selvitetty jokien tilannetta ja havaittu yllätyksenä, että joissa ei enää ole nuoria simpukoita. Aikoinaan joet ja merenlahdet ovat olleet täynnä raakkua.
– Lohi- ja taimenkannat ovat aika huonossa kunnossa, jolloin jokihelmisimpukalla ei ole isäntää, selvittää professori Jouni Taskinen Jyväskylän yliopistosta.
– Vielä huolestuttavampaa on se, että simpukoiden lisääntyminen on hyvin heikkoa, vaikka isäntäkaloja olisikin, Taskinen jatkaa. Vanhoja simpukoita saattaa löytyä, mutta nuoria simpukoita ei enää ilmesty.
Raakut kykenevät ruokailemaan ainoastaan virtaavassa vedessä ja ne tarvitsevat uutta, virtaavaa vettä koko elämänsä ajan.
Simpukan poikaset hautautuvat kalasta pudotessaan pohjasoraan ja jos pohjalla on paljon lietettä, ne eivät saa ravintoa ja kuolevat.
Raakut ovat tärkeitä elementtejä veden ekosysteemissä.
– Raakuilla on erittäin suuri merkitys jokiveden puhdistajina, Taskinen painottaa. Yksi raakku suodattaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä.
– Raakut myös ruokkivat veden hyönteisiä, jotka ovat puolestaan kalojen ruokaa. Eli tavallaan ne myös elättävät kaloja.
Professori Taskisen mukaan raakut voivat myös edistää kalojen kasvua ehkäisemällä kalatautien tarttumista niiden isäntäkaloihin.
Konneveden kuntoutuslaitos
Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955 ensimmäisenä selkärangattomana. Niiden tilanne on kuitenkin huono, vaikka se on ollut rauhoitettuna jo yli kuusikymmentä vuotta. Tutkimusavustaja Hanna Suonia hoitaa pelastettuja raakkuja Konneveden tutkimuslaitoksessa.
– Toimme ensimmäiset simpukat Konnevedelle Mustionjoelta, missä niiden tila oli todella huono.
– Terve simpukka vetää kuoret kiinni heti, kun siihen koskee, mutta nämä eivät reagoineet mihinkään, Hanna Suonia selvittää. Simpukat olivat jopa kokonaan peittyneet lietekerroksen alle ja jääneet näin ilman ravintoa.
Myöhemmin simpukoita on tullut lisää Ähtävänjoelta, Karvianjoelta ja Isojoelta. Jokaisella eri joesta tuodulla populaatiolla on tutkimuslaitoksessa oma altaansa.
– Eri populaatioissa näyttäisi olevan eroja esimerkiksi siinä, kuinka aktiivisesti ne hautautuvat soraan, Hanna kertoo. Esimerkiksi Mustionjoen raakut eivät juurikaan hautaudu ja ne ovat pienempiä kuin Karvianjoen ja Isojoen raakut. Ja Ähtävänjoen yksilöt ovat aina kamalan nälkäisiä!
Raakkuja pelastetaan nyt Suomessa ensimmäistä kertaa.
Konneveden raakut ovat kaikki yli satavuotiaita, ehkä jopa 140-vuotiaita. Niiden olot ovat kotijoissa niin huonot, että ne eivät pysty lisääntymään siellä. Samoissa joissa on myös raakkujen kuolleisuus noussut huolestuttavasti.
– Tämä on oikeastaan ainut keino, jota voidaan enää yrittää näiden populaation pelastamiseksi.
Raakuista tiedetään vielä aika vähän, joten Konnevedellä ollaan ihan aitiopaikalla oppimaan niiden käyttäytymisestä. Jokihelmisimpukoilla näyttäisi olevan jonkinlainen kyky aistia ympäristössä tapahtuvia muutoksia, muutakin kuin valo tai veden lämpötila.
– Jostain ne tuntuvat esimerkiksi tietävän milloin on ruoka-aika ja ne selvästi odottavat ruokaa. Kuoret ovat enemmän auki ja suodatuselimet, sifot, ovat näkyvissä, Hanna selvittää.
– Jollain tavalla ne myös tunnistavat sen, missä lajikumppaneita on. Ehkä sillä oli jotain tekemistä niiden lisääntymiskäyttäytymisen kanssa.
– Viime keväänä ne alkoivat hakeutua ryhmiin lähemmäs toisiaan. Ja syksyllä, kun vedet viilenivät, niin ne hakeutuivat taas hajalleen.
Raakuilla ei ole kiire.
Hanna Suonia kertoo, että Konneveden raakut ovat jo paljon aktiivisempia – jos nyt simpukan liikettä voi sanoa aktiiviseksi. Raakuilla on vahva jalka, millä ne ankkuroivat itsensä soraan ja liikkuvat.
– Liikkumisen huomaa siitä, että ne ovat auranneet polkuja hiekkaan, missä ne ovat saattaneet yön aikana liikkua noin 20–30 cm.
Altaissa on myös simpukoita, jotka eivät ole juuri liikahtaneet viimeisen vuoden aikana. Mihinkäs sitä kiirehtii, valmiissa maailmassa...
Tämän syksyn toukat matkustavat Konnevedeltä jatkokasvatukseen Norjaan, missä on paremmat ja isommat tilat. Mutta toki Suomessakin koko ajan tähdätään poikaskasvatukseen.
Konneveden raakkujen elinaikana on maailmassa ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Maisemat ovat muuttuneet, talojen isännät ja emännät ehtineet vaihtua moneen kertaan ja hevosetkin autoihin. Joen pohjassa on kuitenkin möllöttänyt sama vanha, kiireetön raakku kaikki nämä vuodet.
Mutta nyt olisi pikkuisen kiire – lisääntymään nimittäin... Tutkimushankkeen johtaja Jouni Taskinen on toiveikas.
– Edelleen Pohjois-Suomessa on yksi puro, jossa on jäljellä valtava raakkumäärä, Taskinen kertoo. Esiintymässä on 15 000 raakkua. Ja niitä on siinä joessa kolmessa kerroksessa.
Maailmalla on myös innostuttu palauttamaan jokia luonnontilaan ja hankkeita on vireillä useampia. Ehkä ne tulevat vaikuttamaan myös jokien simpukoihin.
– Ei sitä ainakaan voi heittää pyyhettä kehään. Vanha sanonta – niin kauan kuin on elämää, on toivoa, Taskinen vakuuttaa.
Raakkuihin kävi tutustumassa Konneveden tutkimusasemalla Keski- Suomessa toimittaja Minna Pyykkö.
KUUNTELE RADIO-OHJELMA:
