Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Valkoinen piispa, punapapit ja pyhä sota

Valkokaartilaisia venäläisten kasarmien edessä valloituksen jälkeen.
Valkokaartilaisia venäläisten kasarmien edessä valloituksen jälkeen vuonna 1918. Valkokaartilaisia venäläisten kasarmien edessä valloituksen jälkeen. Kuva: Yle valkoiset (Suomen sisällissota)

– Kaikki väkivaltaan syyllistyneet punaiset miehet ja aseelliset naiset on teloitettava. Näin jyrisi Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander, joka käytännössä johti Suomen kirkkoa sisällissodan aikana. Mutta toisenlaisiakin ääniä kuului.

Siuntion kirkkoherra Karl Bonsdorff kävi työväenyhdistyksen kokouksissa, ja Ruotsinpyhtään virallisesta apulaisesta Einar Rauhamäestä tuli sotaan osallistuva punapäällikkö, mutta kuinka moni kirkonmies tunnusti väriä sisällissodan aikana?

Ehdoton enemmistö tuki valkoisen Suomen tavoitteita, tiettävästi vain Rauhamäki oli avoimesti punaisten puolella.

Työväestön hiljaisia ymmärtäjiä löytyi kuitenkin myös papiston piireistä. Niin kuin usein, kansa kulki omia polkujaan. Niin valkoiset kuin punaisetkin rukoilivat ja turvasivat Jumalaansa.

Murhia ja keksittyjä kauhukertomuksia

Punaiset pidättivät sodan aikana noin 30 pappia ja kymmenen murhattiin. Lisäksi oli murhauutisia, jotka eivät olleet totta. Helsingin Sanomissa julkaistiin uutinen, jonka mukaan punaiset olivat ristiinnaulinneet Mouhijärven kirkkoherran alttaritauluun.

Tällainen häväistys tietenkin oikeutti valkoisten mielestä verisen koston, vaikka asia ei siis pitänyt paikkaansa. Tarinat ristiinnaulituista papeista levisivät ympäri Suomea.

Mutta valeuutisista huolimatta piispa Colliander oli kiihdyksissään surmattujen pappien vuoksi ja suositti ankaraa rankaisua punaisille sodan jälkeen. Collianderin mielestä punaiset olivat suurin piirtein Ilmestyskirjan petoja.

Hänestä sisällissota oli taistelua ”bolshevismin saatanaa” vastaan.

– Colliander kuului vanhempaan papistoon, joka katsoi sisällissodan olevan osa lopun ajan tapahtumia, jotka ennakoivat Kristuksen paluuta, kuvailee teologian tohtori Niko Huttunen Helsingin yliopistosta.

teologian tohtori Niko Huttunen Helsingin yliopistosta
teologian tohtori Niko Huttunen teologian tohtori Niko Huttunen Helsingin yliopistosta Kuva: Anneli Rajaniemi teologi

Sosialismia ja suomalaisuutta kannattava pappi

Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalo oli leimattu sodan aikana ”punapapiksi”. Aarnisalo toimi alkujaan seurakuntapappina Karjalassa. Hän tunnustautui täysveriseksi sosialistiksi, vaikka ei kuulunut sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

– Aarnisalo toimi kuitenkin sodan aikana aktiivisesti valkoisella puolella tukemalla valkoisten sotaponnisteluja, mutta pyrki välttämään vastakkainasettelua. Hänen toimittamassaan Suojeluskuntalainen-lehdessä muistutettiin valkoisten edustavan laillista esivaltaa, kertoo Huttunen.

Lehdessä julkaistiin myös voimakkaita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta.

Aarnisalo joutui ongelmiin sensuuriviranomaisten kanssa, mutta hän ei siitä hätkähtänyt, vaan hän marssi kenraali Mannerheimin puheille ja sai luvan jatkaa lehden julkaisemista.

Punainen pappi

Ruotsinpyhtään virallinen apulainen ja punakaartin johtaja Einar Rauhamäki oli sosialisti, joka osallistui aktiivisesti paikallisen työväenyhdistyksen toimintaan jo ennen sotaa. Sisällissodan puhjettua Rauhamäestä tuli Ruotsinpyhtään punakaartilainen.

Radikaaleissa vasemmistopiireissä Rauhamäkeä pidettiin kuitenkin sekä huonona pappina että huonona kommunistina.

– Aina kun puhuttiin uskontokritiikistä, Rauhamäki siirsi puheen kirkkokritiikkiin. Huono kommunisti hän oli sen vuoksi, että hän ei kritisoinut uskontoa, kertoo Huttunen.

Einar Rauhamäki lähti pakoon, kun valkoiset tulivat paikalle. Sodan jälkeen hän jäi kiinni, ja hänet vietiin kuulusteluihin Porvoon tuomiokapituliin.

– Huhupuheiden mukaan hänet päästettiin karkaamaan sieltä Venäjälle. Myöhemmin hän toimi Itä-Karjalassa ja Inkerissä, mutta ei enää pappina, kuvailee Huttunen.

Siuntiossa voimakkaat jännitteet

Siuntion kirkkoherra Karl Bonsdorff ei koskaan osallistunut aktiivisesti punaisten puolella mihinkään toimintaan, mutta hän oli yhteiskunnallisesti suuntautunut ja ymmärsi työväenliikkeen pyrkimyksiä.

– Monien paikallisten valkoisten mielestä Bonsdorff oli epäilyttävän hyvissä väleissä punaisten kanssa. Hän ei koskaan saanut rangaistusta, mutta joutui puhutteluun toimistaan, sanoo Huttunen.

– Moni siuntiolainen ei suostunut sodan jälkeen tulemaan kirkkoon, mikäli Bonsdorff oli siellä saarnaamassa.

Uudet papit muuttavat kirkkoa

Sota-ajalle ominaista oli kuitenkin se, että kirkkokäyntien määrät kasvoivat. Kasteet, vihkimiset ja kirkolliset toimitukset hoidettiin kuten ennenkin – myös seurakuntaelämä sai enimmäkseen jatkua, vaikka sitä häirittiin paikoitellen.

Vuonna 1923 tuli uskonnonvapauslaki, jolloin kirkosta eroaminen tuli mahdolliseksi.

– Pelkona oli se, että puolet väestöstä lähtee kirkosta saman tien, mutta kirkosta eroamisliike jäi mitättömäksi, sanoo Huttunen.

– Sisällissodan jälkeen kirkossa alkoi vahvistua linja, jonka mukaan yhteiskuntaa pitää uudistaa. Se sai sitten tietysti monenlaisia puoluepoliittisia muotoja. Oikeisto säilyi toki edelleen papiston enemmistön kantana, kertoo Huttunen.

  • Uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja teologian tohtori Niko Huttunen on tutkinut Raamatullinen sota -kirjaansa (2010) varten Raamatun käyttöä ja sen vaikutusta vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa.

tekstilähteenä
Dosentti Ilkka Huhta: Suomen luterilainen kirkko sisällissodassa
Kirkko ja kaupunki: Pyhä sota, Saatana ja Harmageddon – näin uskonto koettiin Suomen sisällissodassa

Keskustele