Hyppää pääsisältöön

Kaikkein puhtain rakkaus on lapsellista – Romeon ja Julian teinilemmestä tuli esikuva vuosisadoiksi

Piirretyssä kuvassa Julia taustalla ja etualalla Romeo imee peukaloaan.
Piirretyssä kuvassa Julia taustalla ja etualalla Romeo imee peukaloaan. Kuva: Heidi Gabrielsson / Yle. KulttuuriCocktail,Romeo ja Julia,rakkaus

Romeon ja Julian rakkauden kuuluukin päättyä kuolemaan. Muuten se ei säilyisi täydellisen puhtaana ja ehjänä. Arjen tahraama ja ajan kuluttama rakkaus onkin sitten jotain ihan muuta. Tämä on epätäydellisen rakkauden puolustuspuhe.

Movetronin nerokas tanssijytkytys vuodelta 1995. Se minulle tulee Romeosta ja Juliasta ensimmäisenä mieleen. Biisi muistuttaa katkeransuloisesti nuoresta miehestä, jonka rakkaudella oli este.

Istun vaimoni kanssa Kansallisteatterissa. Olemme katsomassa Juliaa & Romeota, ja se pakottaa ajattelemaan nuoruutta ja rakkautta. Vuosisadasta toiseen.

Lava on täynnä teatterikorkeakoululaisia ja energiaa. En ehdi upota kovinkaan syvälle nuoruuden kipuihini, kun huomio kiinnittyy kummalliseen yksityiskohtaan Shakespearen näytelmässä.

Kuvassa lukee "Ei, arvoisa herra, en pure peukaloa teille, mutta puren kyllä peukaloani, arvoisa herra."
Kuvassa lukee "Ei, arvoisa herra, en pure peukaloa teille, mutta puren kyllä peukaloani, arvoisa herra." KulttuuriCocktail,Romeo ja Julia

Nykykatsojalle peukalon pureminen on outo, ilmeisen lapsellinen, mutta samalla huvittava ele.

Riidoissa olevien sukujen palvelijat törmäävät Veronan kadulla ja alkavat uhitella toisilleen. Capuletin palvelija puree peukaloa Montaguen palvelijalle häväistäkseen tämän. Se tapahtuu naksauttamalla hampailla peukalonkynttä tai tunkemalla peukalo etu- ja keskisormen väliin.

Loukkaavaa elettä on kutsuttu “viikunaksi” (fig/fico), koska erään teorian mukaan se periytyy keisari Barbarossan 1100-luvulla antamasta rangaistuksesta. Raivostunut keisari laittoi hänen vaimoaan loukanneet miehet poimimaan hampaillaan viikunan muulin peräaukosta.

Peukkuhomma ei ole jäänyt elämään samalla tavalla kuin näytelmän rakkausihanne. Romeo ja Julia on valanut betoniin romanttisen rakkauden mallin: se alkaa ensisilmäyksellä, on ehdotonta ja intohimoista. Kuten varhaisteineille hyvin sopii.

Puhtaan rakkauden sisällä ei ole ristiriitaa. Kaikki kitka ja kiista on rakastavaisten ulkopuolella. Rakkaus vain vahvistuu, kun se kohtaa vastuksia.

Tällainen romeonttis-juliaaninen rakkaus on sen osapuolten kohtalo – sekä väistämätön että tuhoisa. Rakkaus on tähtiin kirjoitettua, niin täydellistä ja pyhää, että se voi säilyä vain ikuisuudessa. Rakastavaisten kuolema varmistaa, että rakkaus säilyy puhtaana ja eheänä. Arjen lika ei ehdi siihen tarttua.

Kuvassa lukee "Tuon neidon hehku saattaa soihdut häpeään!"
Kuvassa lukee "Tuon neidon hehku saattaa soihdut häpeään!" KulttuuriCocktail,Romeo ja Julia

Kuten näytelmän vuonna 2006 suomentanut Marja-Leena Mikkola kirjoittaa, Romeon ja Julian rakkauden ei käy huonosti: “se vain meni sinne minne se kuuluukin: pois tästä maailmasta.”

Itse olen edelleen tässä maailmassa, vaikka ajatus harhaileekin teatterilavan tapahtumista 1990-luvulle ja takaisin. Näytteleepä Satu Tuuli Karhu raikkaasti ja suorasti Juliaa!

Rakastuin palavasti eurodancen valtakaudella. Alku oli lupaava. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä. Minä olin armeijassa, hän lukiossa. Nuorta lempeä kesti puoli vuotta. Sitten minut jätettiin. Vaikka olin edelleen rakastunut.

Samaan aikaan joka paikassa soi Movetronin biisi, jossa sanottiin että “Sä oot mun Romeo, mä oon sun Julia, en suudella saisi sun huulia”. Mielessäni se kääntyi muotoon sä oot mun Julia, mä oon sun Romeo. Olin haljeta itsesäälistä.

Särkyneessä sydämessäni rakkaus vahvistui entisestään. Esteet tekivät siitä kiihkeää ja kohtalonomaista. Halusin hänet. Hän kuului minulle. Muuten elämässä ei olisi mieltä.

Se oli lapsellista, itsekeskeistä ja monomaanista. Toki myös romanttista. Siis Romeon ja Julian tuhansien eri versioiden yhteiseen tajuntaamme junttaaman ihanteen mukaista.

Vaikka Shakespeare kuvaa kahden hyvin nuoren ihmisen, oikeastaan lapsen, välistä rakkautta, se puhuttelee edelleen kaikenikäisiä ihmisiä. Intohimorakkaudella on intohimoisia, aikuisiakin puolestapuhujia. Kuten kirjailija, sarjarakastaja Jari Ehrnrooth.

Ehrnroothin mielestä intohimon pitää antaa rikkoa yksiavioisuuden pölyinen standardi. Silloin voi elää täysillä, kokea erotessa kuoleman tuskaa ja pian taas uuden rakkauden huumaa. Ehrnrooth on keksinyt, miten elää romeona ja juliana, mutta silti säilyä hengissä.

Mutta onko rakkauden oltava alati polttavaa? Voiko sanoa rakastavansa, jos ei pidäkään sen ainoana vaihtoehtona kuolemaa?

Kuvassa lukee "Onnekas tikari, tässä on tuppesi. Ruostu siinä ja anna minun kuolla."
Kuvassa lukee "Onnekas tikari, tässä on tuppesi. Ruostu siinä ja anna minun kuolla." KulttuuriCocktail,Romeo ja Julia

Itse ajattelen, että rakkaus testataan elämän kuluessa, tavallisten päivien toistuessa. Kun kaikki ei ole uutta ja ihmeellistä. Kun jokainen hetki ei täyty intohimosta. Kun on tylsää ja tasaista tai vituttaa.

Silloin voi auttaa, jos muistaa, että elämä on pohjimmiltaan tragikomedia. Se on myös yksi Shakespearen oivalluksista: näyttää synkkyys ja hauskuus rinnakkain. Läpi Romeon ja Juliankin itku ja nauru vuorottelevat. Jos nuoripari olisi saanut elää pidempään, olisi tunnelmanvaihteluita tullut lisää.

Puolustaessani arkisempaa rakkauskäsitystä en väitä, että lemmen lapsellisuus katoaisi kokonaan. Välillä tekee mieli imeä peukkua, ehkä jopa purra sitä. Ja vaikka sormi menisi suuhun, se ei ole rakkauden loppu, vaan osa sitä.

Nainen, joka hylkäsi minut vuonna 1996, istuu nyt vieressäni katsomossa. Löysimme toisemme uudestaan kuin Romeo ja Julia, mutta yhdessä olemme pysyneet muista syistä. Voimme surra, iloita ja kiroilla rinnakkain. Rakkaus on epätäydellistä, ja niin on hyvä.

P.S. Kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta aion seuraavalla kerralla, kun en tule yöksi kotiin, kuiskata vaimolleni: Nyt hyvää yötä. Eroaminen on niin suloista ja katkeraa, että aamuun asti voisin hyvää yötä toivottaa.

Lähteet:
William Shakespeare: Romeo ja Julia (suom. Marja-Leena Mikkola), WSOY, 2006
Geoffrey Hughes: An Encyclopedia of Swearing, M.E. Sharpe, 2006

Kommentit