Hyppää pääsisältöön

Noitalinna huraa! -solisti Sari Peltoniemi: Ujollakin on oikeus esiintyä

Sari Peltoniemi
Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

Kulttiyhtye Noitalinna huraa! nosti Sari Peltoniemen katseiden alle, vaikka hän on halunnut suojautua niiltä koko ikänsä. Lapsena hän pakeni Pohjanmaan tylsää arkea satumaailmaan, teininä herätti pahennusta punkkarina, aikuisena päätyi viettämään kolmoishäät bändikaveriensa kanssa. Nykyisin hän viettää seesteistä kirjailijan elämää ja lauleskelee kun huvittaa, mutta esiintymislavoille häntä ei enää saa.

Kelpaako murukahvi? Eivät kai korvapuustit paistuneet liian koviksi? Sari Peltoniemi, 54, emännöi vieraitaan Lempäälän Kuljussa. Kolme tytärtä ovat lentäneet pesästä ja kunnioitettavaan 17 vuoden ikään yltänyt koirakin siirtynyt ajasta iäisyyteen. Nyt sopivasti syrjässä sijaitsevaa omakotitaloa asuttavat Sari, hänen aviomiehensä Antti Tammela ja arvonsa tunteva kissa Kipinä.

Tämän keittiön pöydän ääressä – tai toisinaan olohuoneen sohvalla – Sari tekee työtään. Hän on nykyisin täysipäiväinen kirjailija: kaksinkertainen Finlandia Junior -ehdokas, jonka katalogiin on kertynyt pitkälti toistakymmentä lasten- ja nuortenkirjaa. Silti hänet tunnetaan yhä nuoruuden haamusta, joka palaa kummittelemaan tasaisin väliajoin. Hän tiedostaa, että olemme nyt haastattelemassa 1980-luvun alussa Peräseinäjoella perustetun Noitalinna huraa! -yhtyeen solistia emmekä ajankohtaista kirjailijaa. Tilanne ei ole Sarille kiusallinen vaan lähinnä kummallinen.

– Siitähän on ihan hirveän paljon aikaa, ja silti on ihmisiä, joille se musiikki tuntuu olleen koko ajan mukana. Ne ovat ihan heti messissä, kun ilmoitetaan, että tehdään uusi biisi, Sari sanoo.

Hän lisää heti perään, ettei kyse ole mistään massamenestyksestä, mutta sen pienenkin fanijoukon innokkuus hämmästyttää.

Sari Peltoniemi
Leikkimökki ja pihakeinu ovat jääneet yksinäisiksi, kun Sarin lapset ovat lentäneet pesästä. Kukaan kolmesta tyttärestä ei ole suuremmin suuntautunut musiikin pariin. Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

Vuonna 1993 lopettanut Noitalinna huraa! heräsi yllättäen henkiin helmikuussa 2017. Se julkaisi ensin Roskaprinssi-nimisen ep:n ja on pudotellut perään muutaman kuukauden välein kaksi digisingleä. Sarin mukaan aktivoituminen johtui ”bändin poikien sitkeästä jankuttamisesta” ja Svart Recordsin tarjoamasta julkaisukanavasta.

– Sanoin tosi pitkään aina ei. Kun olin täyttänyt viisikymmentä ja huomasin tekeväni muitakin asioita, joista olin ajatellut, etten tee niitä koskaan, niin tuli semmoinen olo, että no miksen. Ehkä voisikin. Silleen sopivasti.

Keikkapyyntöjä Noitalinna huraa! on saanut ”aivan ällistyttävän paljon”. Festivaaleilta on Sarin mukaan tullut isompiakin tarjouksia.

– Osa meistä lähtisikin, mutta osa ei taas... pysty. Eikä halua.

Istuuko se osa tässä pöydässä?

– Joo. Kyllä.

Sarin lakoninen vastaus tekee selväksi, että tässä tapauksessa sitkeä jankuttaminenkaan ei auta. Koko ajatus laulamisesta yleisön edessä tuntuu aiheuttavan syvää vastenmielisyyttä. Se ei ole yllätys. Kun katsoo Noitalinna huraa! -yhtyeen livetallenteita 80-luvulta, hän näytti silloinkin lähinnä miettivän, miten ihmisten katseita pääsisi pakoon. Miksi esiintymistä kammoava pohjalaistyttö sitten päätyi levyttävän ja keikkailevan yhtyeen laulajaksi? Hämmennetään lisää muruja kuumaan veteen ja palataan kaiken juurille.

Pakoon Pohjanmaan arkea

Kauhavalla maisema oli lattea ja tyhjä. Vuonna 1963 duunariperheeseen syntyneen Sarin kotona ei alkuun ollut edes televisiota. Vaikka olisi ollut, ei sieltä olisi päivisin mitään tullut. Jos kavereita ei sattunut olemaan hollilla, ainoat virikkeet antoi pihakeinu, eikä siinäkään tuntitolkulla jaksanut yksin kiikkua. Yhtäkkiä eno avasi portin aivan uuteen maailmaan. Se löytyi kirjastosta.

Sari oppi lukemaan viisivuotiaana. Siihen aikaan lastenkirjallisuuden piti olla asiallista ja opettavaista. ”Teemu menee hammaslääkäriin”, Sari matkii. ”Maijalla on vihreä pusero ja punainen hame. Nyt hän seisoo lipaston edessä, nyt hän seisoo lipaston takana.”

Mulle ei tuntunut mitenkään kummalliselta tehdä biisiä vaikkapa tontuista, vaikka se yleisössä herättikin hämmennystä.

Äänensävystä kuulee vielä vuosikymmentenkin jälkeen, että oman ikäisille suunnatut kertomukset eivät juuri innostaneet. Arkirealismi oli Sarista yksinkertaisesti tylsää. Ei hän halunnut nyhjätä ympärillään näkyvän maailman parissa vaan paeta sieltä mahdollisimman kauas pois. Pikkutytön mielikuvitus janosi fantasiakertomuksia, mutta kun Narnian tarinat oli luettu, juuri enempää eivät kiltit kirjastontädit osanneet auttaa. Maailma kuvina -tietokirjasarja tarjosi pienen kurkistusreiän uusiin maisemiin, mutta sitten löytyikin kokonainen vaihtoehtoisen todellisuuden universumi: satukirjat.

– Niitähän siellä oli. Kansansatuja, Tuhannen ja yhden yön satuja, Grimmin satuja. Ne varmaan jotenkin vääristivät maailmankuvani loppuelämäksi. Uskon, että niiden vaikutus näkyy siinä, minkälaisia tekstejä myöhemmin tein. Mulle ei tuntunut mitenkään kummalliselta tehdä biisiä vaikkapa tontuista, vaikka se yleisössä herättikin hämmennystä.

Lopulta Sari ahmi Kauhavan kirjaston hyllyistä kaiken mahdollisen: sellaisetkin kirjat, joista hän ei välttämättä tajunnut mitään. Esimerkiksi Victor Hugon Kurjat hän kahlasi läpi voidakseen ”elvistellä enolleen, että on lukenut sen”.

Kun Sari oli 12-vuotias, perheeseen tuli kaksi uutta pikkuveljeä. Aiemmin hänellä oli ollut kolme vuotta nuorempi veli, mutta nyt katras kasvoi vielä kaksosilla. Elo pikkuveljen kanssa oli ollut sisarellista nujakointia, mutta kun esiteini sai yhtäkkiä seurakseen kapaloikäiset kaksoset, ikäero teki suhteesta erilaisen. Sari sanoo, että se oli vähän hoivaavampi, mutta vetää heti takaisin.

– No ei sillä tavalla hoivaava, että olisin vaivautunut niille mitään vaippoja vaihtamaan. Mutta pikkuisen huolehtiva, isosiskomaisempi.

Mä en herättänyt vastustamatonta tarvetta vetää turpaan, mutta pojilla se oli sitä, että laitapa kajalia silmiin, niin kohta lätty lätisee.

Tästä seuraa ilmeinen kysymys: kertooko Noitalinna huraa! -yhtyeen klassikko Pikkuveli sanoittajan omista kaksosveljistä? Sari vastaa, että tekstissä on varmasti kohtia tosielämästä, mutta jo kirjoittaessaan hän ajatteli, ettei kyse ole pelkästään omista fyysisistä pikkuveljistä. Maailmalla aina törmää ”pikkuvelityyppeihin”, jotka herättävät hoivavietin ja suojeluntarpeen. Sari laulaa kappaleessa tietävänsä kyllä, että ”undulaatit tapaavat miestenvessoissa turpiinsa saada”. Kahdeksankymmentäluvun Pohjanmaalla se oli silkkaa realismia.

– Tytöillä oli varmaankin helpompaa kuin pojilla. Mä en herättänyt semmoista vastustamatonta tarvetta vetää turpaan, mutta pojilla se oli sitä, että laitapa kajalia silmiin, niin kohta lätty lätisee.

Sari Peltoniemi
Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!
Sari Peltoniemi
Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!
Sari Peltoniemi
Sari on asunut Lempäälän Kuljussa 1990-luvun alusta asti. Houkkalammesta hän on löytänyt oman satumaisemansa. Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

Punkkarista tuli silmätikku

Teini-iässä Sarin maailma laajeni jälleen. Punk-vallankumous pyyhki yli Suomen ja ylsi Etelä-Pohjanmaalle asti. Sari liftaili irokeesi tanassa lähiseudun tanssilavoille milloin Eppu Normaalin, milloin Pelle Miljoonan tai Ratsian keikoille. Kotikylässään hän saattoi olla outolintu, mutta keikoilla ympäriltä löytyi muitakin hengenheimolaisia. Lukioiässä kaikki hänen parhaat ystävänsä asuivat muilla paikkakunnilla. Koska kännyköitä saati sosiaalista mediaa ei ollut olemassa, arkisin yhteyttä pidettiin kirjeitse. Sari muistelee, että parhaimmillaan hän saattoi saada kirjeitä joka päivä.

Kauhavan kylänraitilla päät kääntyivät nahkatakissa kulkeneen keesipäisen teinitytön perään. Selän takana kuului jatkuvaa supatusta. Toisinaan juorut kantautuivat Sarin omiinkin korviin. Joskus hänen epäiltiin olevan raskaana, ellei jopa jo synnyttänyt.

– Vanhempia se ehkä vähän hävetti, mutta itseä se ei niin hirveästi haitannut, kun oli kumminkin niin vahva usko, että tämmöinen voi olla ja saa olla.

Eniten Saria ahdisti tunne jatkuvasta valvonnasta. Siitä, että pienellä paikkakunnalla on aina katseen alla. Kenties se oli eteläpohjalaisen yhteisöllisyyden erityispiirre, sillä täällä Kuljun Asemankylässä olo on vapautuneempi.

– En muutenkaan enää pistä silmään katukuvassa, mutta en ole koskaan kokenut täällä asuessani sellaista, että naapurit olisivat koko ajan ikkunassa.

Sari alkaa imitoida narisevia naapureita: ”Mitäs siellä puuhaillaan tänään, mihinkäs aikaan siellä ollaan herätty, nukutaankos siellä kauhean myöhään, nurmikkoa ei ole leikattu...”

Nykyisin sosiaalista kontrollia pidetään yllä sosiaalisessa mediassa. Sarista on ”siunattu asia”, ettei nuoruuden sekoiluja dokumentoitu koko maailmalle.

– Pelottava ajatus. Joku olisi heti ollut, että tässäpä Peltoniemi humalaisena kaatuilee festivaalialueella tai jotakin. Luojan kiitos, ei.

Sari Peltoniemi
Viime vuosina Sari on kirjoitellut laulutekstejä hyvin harvakseltaan. Leipätyö lasten- ja nuortenkirjailijana kuluttaa kaiken kirjoitusenergian. Itsekritiikin rimakin on korkeammalla kuin huolettomina nuoruusvuosina. Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

Punk-keikoilla Sari törmäsi myös pitkään nuoreen herrasmieheen nimeltä Antti. Tämä asui Alavuden ja Peräseinäjoen rajalla. Pian Sarin ja Antin suhde syveni seurusteluksi. Siihen vaadittiin paikallisen elävän musiikin yhdistyksen järjestämä bussimatka Roskilden festivaaleille. Sarin muistikuvien mukaan siellä soittivat U2 ja UB40. (UB40 esiintyi Roskildessa 1981 ja U2 seuraavana vuonna, joten ehkä kahden peräkkäisen reissun muistot ovat liimautuneet vuosikymmenten jälkeen yhteen.)

Yhtä kaikki, ero 80-luvun alun Etelä-Pohjanmaan ja vapaamielisen tanskalaisen festivaalin mielenmaisemien välillä oli niin valtava, että sitä on tänä päivänä vaikea kuvitella. Kun linja-autollinen samanhenkistä porukkaa matkusti läpi Ruotsin ja saapui lopulta Roskildeen, se oli kuin yhteinen matka toiselle planeetalle.

– Se oli hirveän hauska, valoisa reissu. Kyllä me käytiin siellä myöhemminkin uudestaan, kun se oli niin mahtava paikka. Siihen ei liity semmoinen hirveä viinanvetäminen, joka täällä meillä saattaa olla usein festareilla ydintoimintaa. Se oli vähän toisenhenkistä. Tosin siellä saattoi olla muita paheita, mutta emme mene niihin nyt.

Millaisia musiikillisia muistoja Roskildesta jäi?

– U2:n Bono kiipeili kauhean korkealle sinne nostureihin. Sillä oli varmaan siihen aikaan semmoinen tyyli muutenkin. UB40 oli jotenkin tosi ihana, mutta en mä pysty mitään tarkempia yksityiskohtia kertomaan.

Roskildesta alkanut suhde on jatkunut tähän päivään asti. Se pitkä herrasmies oli Antti Tammela, Sarin aviomies ja kolmen tyttären isä.

Peräseinäjoelta maailmalle

Antin parhaat kaverit, Hannu ja Reijo, asuivat Peräseinäjoen puolella. Siellä Sarikin sitten alkoi pyöriä. Hän muistelee, että se oli ”vielä kälyisempi kylä kuin Kauhava”. Peräseinäjoen kirkonkylän ympärillä asui ehkä parisentuhatta ihmistä, mutta Sarin ja poikien outo kaveriporukka ei hengaillut edes siellä vaan vielä syrjemmässä. Haapaluoman kylässä sai todellakin olla katseilta suojassa.

– Siellä oli nuorisoseurantalo, josta ne valistuneet ihanat mitkä lie maataloustyypit olivat antaneet näille pojille treenikämpän. Ne saivat olla siellä aina kun huvitti ja treenata vaikka yöt läpeensä, jos siltä tuntui.

Antti sai houkuteltua Sarinkin mukaansa treenikämpälle. Taloa ei ole enää olemassa, mutta Sari muistelee, että se oli tyypillinen nuorisoseurantalo isoine juhlasaleineen. Treenikämpän edessä oli jonkinmoinen narikkatiski, jonka läpi kuljettiin omaan huoneeseen. Seinillä oli maatalousnäyttelyiden kunniakirjoja ja ehkä jopa Kekkosen potretti. Nurkassa saattoi olla kakluuni, jossa ehkä poltettiin puita, mutta tästä Sari ei ole enää varma. Joka tapauksessa talvisin oli vilpoisaa ja joskus piti olla takki päällä. Aluksi Antti ja Sari musisoivat kahdestaan.

– Meillä oli rytmikone ja semmoinen pikku Casio. Niiden kanssa leikittiin. En muista, kerrottiinko me Hannulle vai kuuliko se jonkin meidän teoksen, mutta sitten se ehdotti, että voisiko hänkin tulla tähän.

Jokainen oppii soittamaan, ja jokaisella on oikeus soittaa, vaikkei oppisikaan.

Kun Hannu Sepponen tuli mukaan kuvioihin, kasassa oli jo trio. Sari ei muista, mitä he ensimmäisissä treeneissä kolmistaan soittivat, mutta sen hän muistaa, että laulaminen muiden edessä oli ”tosi kiusallista ja vaivaannuttavaa”. Hän halusi ottaa mikrofonin ja mennä laulamaan toiseen huoneeseen, narikan puolelle, jotteivät pojat näkisi häntä ja hän poikia. Nyt hän pysähtyy itsekin kuuntelemaan sanojaan.

– Kuulostaa kyllä aika himmeeltä.

Kasassa oli kuitenkin jo ihan oikea bändi. Sari nappasi sille nimen vanhimman pikkuveljensä piirtämän sarjakuvan puhekuplasta: Noitalinna huraa! Pian hän uskalsi jo treeneissä laulaa samassa huoneessa kuin Antti ja Hannu. Seuraava askel oli keikkailu. Kynnys astua ihmisten eteen oli korkea – ja nyt kun Sari muistelee kokemuksiaan vuosikymmenten jälkeen, se kynnys ei oikeastaan koskaan tasoittunut. Silti oli päivänselvää, että keikoille lähdettäisiin. Heillä oli ”aika älyttömän hyviä biisejä”, ja koska kukaan muu ei niitä pystynyt esittämään, heidän täytyi tehdä se itse.

– Olen jälkeenpäin todennut, että itsekritiikki ei ilmeisesti ollut vielä kehittynyt, kun pystyi joskus hyvinkin vähäisellä treenaamisella lähteä ihan iloisesti keikoille ihmisten eteen. Toki vähän jännitti, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi olettaa.

Sarille muistuu mieleen, että he osallistuivat jopa rockin suomenmestaruuskilpailuihin. Tie tyssäsi Etelä-Pohjanmaan aluekarsintaan. Heitä kehotettiin hankkimaan rytmikoneen tilalle rumpali. Kritiikki sisuunnutti sen verran, että he päättivät hankkia bändiin neljännen jäsenen, mutta eivät rumpalia vaan kitaristin. Sellainen löytyi omasta Haapaluoman talon kaveriporukasta, ja Noitalinna huraa! toivotti tervetulleeksi kokoonpanoonsa Reijo Kärhän. Sari muistelee, että tämän on täytynyt tapahtua varhaisessa vaiheessa: he tekivät triona vain yhden julkaisun, vuonna 1985 julkaistun Toinen luokka -singlen.

– Olihan meillä kitaristi ennestäänkin, mutta me ajateltiin, että pystyttäisiin paremmin kierrättämään meidän systeemiä, jossa kaikki soittavat vähän kaikkea.

Sari Peltoniemi
Nykyisin musiikki näyttelee Sarin elämässä ”hämmästyttävän pientä roolia”. Kuuntelijana hän on viimeksi innostunut Trio Niskalaukauksesta ja Viikatteesta. Tosin tunnustaa hän innostuneensa myös Cristal Snow’n UMK-kappaleesta, jonka nimeä hän ei muista. Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

Soitinten kierrättäminen oli yksi Noitalinna huraa! -yhtyeen outouksista. Joskus sitä on väitetty itsetarkoitukselliseksi dogmaksi: bändi olisi päättänyt, ettei kukaan saa soittaa sitä instrumenttia, jonka hallitsee parhaiten. Sari ei allekirjoita tätä vaan väittää päinvastaista: se oli aluksi käytännön sanelema asia.

– Meillä oli erityylisiä kappaleita: vähän herkempiä ja vähän rockimpia, ja sitten oli taas ihan muunlaista. Koko ajan tuntui vaihtelevan, että kuka minkäkin soittimen missäkin biisissä hallitsi parhaiten. Sitten kun meillä vaihteli laulaja, senkin takia oli olevinaan välttämätöntä saada laulaja sieltä rumpujen takaa eteen.

Sari myöntää, että soitinten kierrättäminen saattoi myös tiedostamattomasti hivellä bändin sisäistä itsetuntoa ja ylpeyttä. Asiat tehtiin jääräpäisesti omalla tavalla, vaikka se voisi olla jonkun mielestä ”himpun verran itsetarkoituksellista”. Musiikillisesti Noitalinna huraa! oli kaukana punkista, mutta asenne oli hyvinkin punk.

– Hilse-lehdessä oli joskus slogan, jota mä oon toistanut vuosikaudet: "Jokainen oppii soittamaan, ja jokaisella on oikeus soittaa, vaikkei oppisikaan.".

Tinkimätön omaehtoisuus kantoi pitkälle. Noitalinna huraa! teki esikoisalbuminsa Pygmi-yhtiölle vuonna 1986. Studiossa laulamista Sari ei niin jännittänyt. Epäonnistumista ei tarvinnut pelätä, koska kukaan ei ollut katsomassa, ja jos sattui mokaamaan, lauluosuutensa pystyi aina äänittämään uudestaan. Vähitellen oudon kotikutoista musiikkia soittavan pohjalaisbändin maine alkoi levitä pienlehtien palstoilta Rumban ja Soundin sivuille. Toinen albumi, Megamanian vuonna 1988 julkaisema Kalan silmä, alkoi kappaleella nimeltä Pikkuveli. Siitä tuli pienimuotoinen hitti. Keikkatahti tiivistyi, ja vaikka arkisin pienillä paikkakunnilla saatettiin soittaa miltei tyhjille seinille, yliopistokaupungeissa salit alkoivat täyttyä.

– Keikat olivat jopa loppuunmyytyjä ja tunnelma oli hyvä. Oli turvallinen ja helpompi olla, kun oli alusta asti selkeää, että nuo ihmiset ovat meidän puolella, eikä meidän tarvitse jotenkin vakuutella niille, että hyväksykää meidät. On tietenkin ihan eri tilanne, kun ollaan Laukaassa paikallisessa pubissa, ja siellä on neljä ihmistä, jotka näyttävät juuri harkitsevan, että lähdenkö pois vai jäänkö tähän vielä hetkeksi.

Tuntui, että yhtyeen ympärillä leijui vaatimus: teidän täytyy haluta menestyä, kasvaa suuriksi, myydä paljon levyjä. Sari ja muut vähät välittivät. He tekivät edelleen musiikkia puhtaasti omilla ehdoillaan. Nyt Sari muistelee kuulemiaan kommentteja.

Ei me haluttu eikä osattu ruveta rakentamaan mitään semmoista ura-asiaa.

– Miksi ollaan niin tyhmiä, että kun saadaan kerrankin sellainen hitti kuin Pikkuveli, tehdään seuraavaksi joku kummallinen kotona äänitetty harmoniteos? Miten kukaan voi olla niin toope, ettei osaa yhtään käyttää tilannetta hyväksi? No, me varmaan oltiin niin toopeja. Ei me haluttu eikä osattu ruveta rakentamaan mitään semmoista ura-asiaa.

Haapaluoman kylässä yhteen hitsautunut ryhmä eli syvällä omalakisessa maailmassaan. Kesällä 1987 he päättivät pitää kolmoishäät. Sari ja Antti menivät naimisiin Peräseinäjoen kirkossa samassa tilaisuudessa kuin Hannu Sepponen ja Reijo Kärhä tyttöystäviensä kanssa. Enää Sari ei muista, kuka idean triplahäistä ilmoille heitti, mutta kaikki siitä olivat lopulta innoissaan.

– Se oli sukulaisille ehkä vähän hämmentävää, mutta ei sitä kukaan kuitenkaan kauheasti paheksunutkaan. Kutsuvierasjoukko oli hauska ristisiitos jäyhiä pohjalaissukulaisia ja vähemmän jäyhiä rokkituttuja ympäri Suomea. Muistaakseni jollain Rumban palstalla sille hyväntahtoisesti naureskeltiin, mutta ei se muuten herättänyt huomiota.

Pillit pussiin

Vuonna 1992 Sari ja Antti saivat esikoistyttärensä. Sen jälkeen Noitalinna huraa! teki vielä yhden keikan ennen kuin Sari sanoi, että nyt bänditouhut saavat riittää. Hän ei halunnut kierrellä yömyöhään pitkin maata pienten lasten äitinä. He eivät koskaan varsinaisesti hajonneet tai eronneet ovet paukkuen. Äitiys vain antoi syyn erään elämänvaiheen päättämiseen.

Keikkailun lopettaminen oli Sarille helpotus. Hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista esiintymisviettiä tai halua paistatella huomion keskipisteenä. Myöhemmin hän on pystynyt analysoimaan esiintymiskammoaan. Taustalla oli häpeä ja pelko siitä, ettei hän pystyisi täyttämään bändikaveriensa ja yleisönsä odotuksia. Päällimmäiseksi nousi kuitenkin ahdistus katseiden alla olemisesta. Siis sama asia, joka ahdisti jo teininä Kauhavalla. Sari sanoo, että yhdelläkin katseella on valtava voima. Niiden ristitulessa oleminen on jopa pelottavan voimakasta.

Esiintymisestä Sari näkee edelleen säännöllisesti painajaisia. Vakiounessa hän on huomaamattaan ilmoittautunut esiintyjäksi festareille. Paikan päällä hän ymmärtääkin, ettei ole valmistautunut keikkaan mitenkään, vaikka siihen olisi ollut puoli vuotta aikaa.

– Mulle annetaan käteen vaikkapa kitara, jota en ole koskaan soittanut, ja törkitään, että menepä nyt sinne esiintymään. Ne unet sitten päättyvät miten milloinkin. Eivät yleensä hyvin.

Siihen aikaan, kun Noitalinna huraa! aloitti uransa, koko suomalainen pop- ja rock-kulttuuri oli kovin äijävetoista. Esiintymislavoilla näkyi korkeintaan Heinäsirkan ja Tiina Tiikerin kaltaisia korostetun räikeitä rockmimmejä. Sari oli itse kaikkea muuta. Vaikka hän sanoo, että nykyisellä itsekritiikillään hän ei lavalle menisi, ja silloinkin jännitti aivan hirvittävästi, hän on onnellinen, että tuli kuitenkin luoneeksi omannäköisensä uran.

Nuorille esiintyjille tolkutetaan tolkuttamasta päästyäkin, miten täytyy avautua ja olla intohimoinen ja rohkea.”

– Nyt kun on katsonut television laulukilpailuja, niille nuorille esiintyjille tolkutetaan tolkuttamasta päästyäkin, miten täytyy avautua ja olla intohimoinen ja rohkea. Sitten kun muistaa, että itse oli niin kaukana mistään avoimesta ja rohkeasta kuin voi olla, kainona siellä tuijotti maata ja katseli sitä mikrofonia, niin sekin on aivan ookoo. Kyllä niinkin voi tehdä. Miksi kaikkien pitäisi olla samasta ekstrovertistä muotista tehtyjä?

Sari Peltoniemi
Ratsia oli Sarille teiniaikojen tärkeintä musiikkia. Kauhavalaisen punkkarin oli helppo samastua bändiin, joka lauloi siitä, miten tylsää Pihtiputaalla on. Ulkomaisista bändeistä ikisuosikki on The Clash. Aina jossain vaiheessa illanistujaisia Sandinista! ja London Calling päätyvät levylautaselle. Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

PMMP lyhensi lainat

Vuonna 2005 Suomen suosituimpien popbändien joukkoon noussut PMMP tarttui Pikkuveljeen ja teki siitä coverhitin. Kulttiklassikosta tuli yhdessä yössä valtavirtayleisön tuntema kappale. Se vaikutti myös Sarin ja koko hänen perheensä arkeen. Parhaina vuosina hän sai versiosta tuhansia euroja esityskorvauksia.

– Mun mielestä se oli hyvä versio, mutta myös taloudellisesti aika merkittävä asia, joka auttoi meitä pärjäämään pienten lastemme ja asuntolainojemme kanssa.

Äidinkielenopettajana toiminut ja kirjailijavieraana koulukeikkoja tehnyt Sari naurahtaa, että PMMP:n Pikkuveli-versiosta oli myös ammatillista hyötyä.

– Kouluilla mä pystyin ratsastamaan sillä pitkään: saamaan semmoista katu-uskottavuutta, jota en lastenkirjoja esittelemällä millään saa. Vieläkin sillä voi jonkin verran ratsastella. Tosin oman ikäisissä opettajissa on sellaisia, jotka tulevat sanomaan, että "kyllä se teidän Pikkuveli oli paras".

Pikkuveljen sanoitukseen Sari on edelleen tyytyväinen. Muutenkin Noitalinna huraa! -tuotannossa on hänestä tekstejä, joita kehtaisi yhä julkaista vaikka sellaisenaan. Aivan jokainen sanoitus ei ole täyttä timanttia, koska yhtyeessä oli useampi säveltäjä ja välillä lyriikkaa piti suoltaa liukuhihnalta. Eivätkä Svartin vuonna 2017 julkaiseman Kaikki noidat linnassa -kokoelmaboksin levyt kauaa kotisoittimessa viihtyneet.

– En oikein kestä niitä kuunnella. Puhumattakaan liveistä, aivan kauheita, en halua kuunnella ollenkaan.

Sarilta ei ole kadonnut tarve välittää mielessään liikkuvia kummallisia tarinoita eteenpäin. Tekemisen tapa on vain muuttanut muotoaan. Jos vilkaisee hänen kirjojensa nimiä, ne vievät heti tuttuun maailmaan. Hirvi, Kummat, Ainakin tuhat laivaa, Kerppu ja tyttö, Suomu, Hämärän renki, Kissataksi, Kuulen kutsun metsänpeittoon, Haltijan poika, Miehestä syntynyt – kaikki voisivat olla myös kadonneita Noitalinna huraa! -biisejä.

Sari Peltoniemi
Sari Peltoniemi Kuva: Joonas Josefsson/Yle Sari Peltoniemi,Noitalinna huraa!

Tästä kaikesta herää kysymys, onko Sari kokenut olevansa ylipäätään muusikko. Vai onko hän puhtaasti kirjoittaja?

– Toi on varmaan ydinkysymys: en ole muusikko. En ole koskaan ollut mikään hirveän hyvä soittaja. Ennemmin sellainen, joka nippa nappa klaaraa mukana, kun toiset taluttaa. Tekstirintamalla tein hienoja juttuja ja sellaisia asioita, jotka antoivat leimaa meidän bändille. Just nää kaiken maailman tontut ja hautausmaat ja muutkin kuin parisuhdeasiat.

Niin. Parisuhdeasiat ovat sitä arkirealismia, jota Sari pakeni jo pikkutyttönä. Mutta kun kolme Noitalinna huraa! -avioparia lähtivät viime kesänä 30-vuotishäämatkalle Hiidenmaalle ja Saarenmaalle, jotain toismaailmallista siinäkin ajatuksessa on. Vuosikymmenten aikana Haapaluoman nuorisoseuran talo on purettu, koko Peräseinäjoen kunta pyyhitty kartalta ja oma pikku bändikin osoittaa elonmerkkejä vain väläyksinä, mutta avioliitot ovat pysyneet kasassa.

– Se on kyllä hämmästyttävä asia näinä aikoina.

Kuuntele Sari Peltoniemen haastattelu kokonaisuudessaan:

Tekijöiden jälkisanat:

Sarin aviomies Antti Tammela haki meidät Renaultillaan Lempäälän asemalta, koska Kuljussa eivät enää junat pysähdy. Pariskunnan omakotitalo huokui boheemia lämpöä, ja olo oli heti tervetullut. Vaikka Sari on luonteeltaan hivenen introvertti, kotinsa turvassa hän pohdiskeli syviäkin tuntojaan ääneen hämmästyttävän avoimesti. Haastattelun jälkeen hän vei meidät piilopaikkaansa läheisen lammen rantaan. Aurinkoinen pakkaspäivä teki miljööstä täydellisen satumaailman. Paluumatkalla asemalle Antti kertoi ammatistaan robotiikan tutkijana. Ikuinen satutyttö ja robottimies, mahtava pari.

Janne Flinkkilä & Joonas Josefsson

Kommentit