“Jokaisen kuolleen nimen takana on tarina, lempiruoka ja tyttöystävä” – 8 suomalaista kulttuuripersoonaa kertoo ajatuksiaan sodasta

Heitä oli satojatuhansia. Nuoria miehiä ja nuoria naisia, suurin osa iältään pari-kolmekymppisiä. Kokonainen sukupolvi, jonka nuoruus meni sodassa ja tulevaisuus sen kovia muistoja kantaen. Sota näkyy edelleen myös meissä. Miten kahdeksan suomalaista kulttuurivaikuttajaa kokee sodan perinnön? TV1:ssä pääsiäislauantaina 31.3. klo 12.05.

Joulukuun alussa Töölönlahden rannalle kohosi runsaan kuukauden ajaksi mittava valoteos Sukupolvi. Nyt. Siinä kokija hiljentyi Suomen rintamalla olleiden tuhansien miesten ja naisten nimien virran ääreen. Moni pohti tarinoita nimien takana - myös muusikko Tuure Kilpeläinen.

– Jokaisella nimellä, joka tuolla virtaa ja tavallaan häipyy historian unholaan, on ollut lempiruoka tai tyttöystävä. He ovat tunteneet rakkautta, jokaisella on ollut joku oma lempielokuva. Oma tarina, miettii Kilpeläinen.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho pysähtyy miettimään omaa isoisäänsä.

– Oma pappa kuoli rintamalla. 80-luvulla asepalveluksessa mietti poterossa millaista se olisi, jos oikeasti tuolta tulisi rautaa, mutta kun on nuori, sitä ei oikeasti syvällisesti ymmärrä. Nyt sitä oikeasti pohtii ja suree eri tavalla, kuvailee Myllyaho.

Teoksen nimet veivät Myllyahon ajatukset isoisän tarinaan.

– Millainen ukki oli, mitä hän teki ja mitä hänelle tapahtui. Kerran mä kysyin isältä, miltä oman isän kuolema tuntui. Me oltiin mökillä saunomassa ja kyllä isä aika nopeasti löylyhuoneesta lähti pois. Tajusin, että nyt on niin iso aihe, että tätä ei pääsekään helposti lähelle, muistelee Myllyaho.

Teatterinjohtaja Mika Myllyaho. Mika Myllyaho Sukupolvi.Nyt -valoteoksessa. Kuva: Yle Mika Myllyaho

Vaikeneminen on ymmärrettävää, mutta puhuminen olisi tarpeen

Sodasta vaikeneminen on ymmärrettävää, mutta vaikenemisella on inhimillinen hinta. Kirjailija Sirpa Kähkönen tajuaa sen hyvin.

– Minusta on ihan oikein, jos ihmiset ovat joskus halunneet vaieta. On paljon asioita, joista yksinkertaisesti joku sukupolvi esimerkiksi ei kykene puhumaan. Jos ajatellaan, että ihmiset ovat menettäneet paljon koteja, elinkeinoja, ystäviä, omaisia, kaikkea sitä, jonka varaan on rakennettu koko arkielämä, niin on luultavasti ollut täysin mahdotonta puhua asiasta arkikielellä, sanoo Kähkönen.

Kirjailija Kjell Westön mielestä puhumista pitäisi kuitenkin yrittää.

– Voiko hiljaisuus olla hyödyllistä? Voiko se olla se oikea ratkaisu syvään, henkiseen ongelmaan, oli se yksilön ongelma tai yhteisön ongelma? Mun on hirveän vaikea uskoa siihen, että se on se apu, sanoo Westö.

Hän toivoo, että sotavuosien vaikeista asioista ja niitä ympäröivästä surusta pystyttäisiin puhumaan.

– Itse suren esimerkiksi sitä, että äidilleni, joka menetti isänsä 2-vuotiaana sodassa ja joka oli aikalailla noiden vuosien pauloissa, asia oli elämän loppuun saakka trauma ja haava. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan niistä ajoista, mutta se oli vaikeaa. Minulla on itselläni siis lähellä esimerkki puhumattomuudesta ja siksi koen, että olisi tärkeä yrittää puhua asioista, sanoo Westö.

Miten tarinat ovat minuun vaikuttaneet?

Sirpa Kähkönen miettii, miten sotatarinoiden kuunteleminen vaikutti häneen.

– 1970-luvun alussa isoäitini, joka oli juuri jäänyt leskeksi, kertoi usein iltaisin juuri ennen nukahtamista siitä, miten Kuopiota oli pommitettu, kun hän oli ihan nuori, pienen lapsen äiti. Hänen kauhunsa syöpyi mieleeni tosi syvälle, koska hän palasi siihen muistoon voimakkaasti. Tämä oli ensimmäinen ymmärrykseni siitä, että on ollut sellainen asia kuin sota. Olin silloin seitsemän, kertoo Kähkönen.

Toimittaja Riku Rantalan mielestä on tärkeää, ettei sotasukupolven muisteleminen muuttuisi glorifioinniksi.

– Koko sodan kestänyt ja kärsinyt sukupolvi ansaitsee valtavan kunnioituksen. Suhtaudun epäilevästi siihen, selviäisikö oma sukupolveni tai minä itse siitä samalla tavalla. Mutta jos menneen sukupolven muistaminen muuttuu ylistyslauluksi, se saattaa kääntyä itseään vastaan - eli me unohdamme tuskan ja kärsimyksen, joka on näissä tapahtumissa mukana. Vaikka niissä sankaruuttakin on, miettii Rantala.

Kjell Westö pohtii myös muistamisemme merkitystä isossa yhteiskunnan muutoksessa.

– 1900-luvun maailmansodat olivat sellainen katastrofi, että siitä syntyi eurooppalaisen yhtenäisyyden ajatus ja maiden sisällä hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen ajatus. Nyt kysymys on siitä, onko meillä talkoohenkeä ja yhteishenkeä enää vai onko tämä yhteiskunta pirstaloitumassa tai jo pirstaloitunut pahasti? Eräs tärkeä pointti tässä kaikessa on se, miten eliitti suhtautuu kansaan. Siinä on kunkin maan eliitillä suuri vastuu, kun olemme tässä risteyksessä missä olemme, summaa Westö.

Kirjailija Kjell Westö. Kirjailija Kjell Westö Sukupolvi.Nyt -teoksessa. Kuva: Yle Kjell Westö

Missä vaiheessa sotakokemuksista vapaudutaan?

Historia seuraa meitä pitkään, eikä sodan kokemuksista olla vielä vapaita.

– Ehkä on sitten seuraavan sukupolven asia selvittää itselleen, mikä sen suhde sotaan on ja yrittää ymmärtää, mitä sotasukupolvi koki. Ehkä omat poikani, jotka ovat jo aikamiehiä, ovat vapaampia historiasta, sillä kyllähän sitä painolastiksi voi kutsua. Toisaalta sotien ja ongelmajaksojen perinnöt tulevat elämään Suomessa vielä pitkään. Vaativaa on se, että tunne vie, kun näitä asioita miettii, sanoo Westö.

Tuure Kilpeläisen mielestä sotasukupolven taakka alkaa keventyä hänestä nuoremmalla sukupolvella.

– Kyllä sen huomaa, kun tekee töitä neljännen polven ihmisten, nuorten 25-vuotiaiden kanssa. He ovat auki tunteellisesti. Heillä tunteista puhuminen on ihan erilaista kuin esimerkiksi omalla polvellani. Heistä oppii hirveästi ja näkee, että sitä taakkaa ei samalla tavalla ole. On hieno nähdä, että he ovat siitä vapautuneita. Nuoret miehet eivät pelkää puhua mistään, mikään ei ole noloa, kuvailee Kilpeläinen.

Kilpeläisellä itsellään on kaksi tytärtä.

– Ajattelen, että minä olen se, joka katkaisee puhumattomuuden ja siihen liittyvän häpeän, sen kierteen. Neljäs polvi, niin kuin sanotaan, on jo ehkä sodasta vapaa. Toivotaan niin.

Katso dokumentti Sodan satuttamat sukupolvet, jossa Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho, muusikko Tuure Kilpeläinen, kirjailija Kjell Westö, näyttelijä Marja Salo, toimittaja Riku Rantala, kirjailija Sirpa Kähkönen, historioitsija Ville Kivimäki ja kirjailija Katja Kettu pohtivat suhdettaan sotaan.