Hyppää pääsisältöön

Oramo vie Schmitt-levytykset uudelle tasolle

Klassisen musiikin maailmassa edesmenneiden säveltäjien arvokurssit nousevat ja laskevat. Tätä voisi verrata pörssikurssien heiluntaan, joskin säveltäjien nousu- ja laskusuhdanteet tapahtuvat paljon hitaammassa tempossa. Ylös- ja alaspäinen liike näkyy teosten ja esitysten kasvuna sekä vähenemisenä. Kanonisoidut teokset pysyvät ja vakiintuvat entisestään, kun samalla paljon arvokasta musiikkia painuu unohduksiin. Onneksi joskus unohdettua musiikkia myös kaivetaan esille uudelleenarvioitavaksi.

schimittin äänitteen kansi
schimittin äänitteen kansi Florent Schmitt

Florent Schmitt (1870-1958) oli 1900-luvun neljänä ensimmäisenä vuosikymmenenä suosittu säveltäjä, eräänlainen linkki Ravel, Dukas ja Debussy -ketjussa. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa Schmittin musiikki painui lähes unholaan. 2000-luvulla etenkin säveltäjän kamarimusiikkia on alettu jälleen levyttää. Orkesterimusiikin puolella on ollut hiljaisempaa. Unohduksen usvaa kirkastamaan saapuu Sakari Oramon ja BBC:n sinfoniaorkesterin levytys Schmittin toisesta sinfoniasta sekä säveltäjän keskikauden näyttämömusiikista. Olisiko jälleen Florent Schmittin kurssinnousun aika?

Schmittin tuotanto käsittää 138 opus-numeroin varustettua teosta. Vuonna 1957 valmistunut toinen sinfonia op.137 jäi säveltäjän viimeiseksi suurimuotoiseksi teokseksi tekijänsä ollessa 87-vuotias. Teos valmistui aikana, jolloin nykymusiikki oli ottanut sarjallisuuden muodossa jo täysin eri suunnan ja painopisteen. Schmitt kuoli vain kaksi kuukautta seuraavana vuonna pidetyn ensiesityksen jälkeen. Kaikki tämä huomioon ottaen on kiinnostavaa, kuinka vaikuttavaa toisen sinfonian sävelistö on. Siinä ei ole mitään kaihoisasti taaksepäin katsovaa, eikä pienintäkään viitettä tekijänsä luomisvoiman hiipumisesta. Schmittin toinen sinfonia on kokeneen säveltäjän taidokas luomus ja oman tuotantonsa synteesi, joka virtailee elinvoimaisesti.

Schmittin teokselleen antama otsake on edelleen pieni arvoitus. Säveltäjän tuotannosta kun ei löydy ensimmäistä sinfoniaa. Ensimmäisen sinfonian ehdokkaiksi onkin tarjottu kahta teosta. Sinfonia concertantea nro 1 pianolle ja orkesterille vuodelta 1931 sekä kymmenen vuotta myöhemmin sävellettyä teosta Janiana, sinfonia jousiorkesterille. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan täytä sinfonia-lajityypin asettamia vaatimuksia ja odotuksia. Ehkäpä Schmitt koki perinteikkään lajityypin aloittamisen liian raskaaksi kypsällä iällä ja päätti näin viisaasti suoraan ”jatkaa” jo aloitettua sarjaa suoraan toisella sinfonialla. Mene ja tiedä.

Toisen sinfonian korkean laadun huomioon ottaen on merkillistä kuinka vähäiselle huomiolle se on jäänyt. Oramon ja BBC:n sinfoniaorkesterin tekemän tallenne on vasta toinen siitä tehty kaupallinen äänite. Ensimmäinen oli Leif Segerstamin johtama kolmekymmentä vuotta sitten tehty äänite. Segerstamin otanta toiseen sinfoniaan on kuitenkin varsin erilainen kuin Oramon. Esimerkiksi upean toisen osan Lent sans excès resonointia jää Oramo makustelemaan lähemmäs kolme minuuttia kauemmin. Segerstamin ja Oramon versioiden lisäksi löytyy vain kaksi konserttitallennetta 1950- ja 60-luvuilta. Jo yksistään tämä seikka tekee Oramon ja BBC:n sinfoniaorkesterin julkaisusta kiinnostavan ja tärkeän.

Schmittin ranskalaista romantiikkaa ja impressionismia häilähtelevä sävelkieli soi orkesteriasussaan värikylläisesti ja kiehtovasti. Toisen sinfonian musiikin vaihtuvien tahtilajien, rytmien ajoitusten ja orkestraalisten värielementtien kanssa yhteissoitollisia haasteita orkesterilla riittää. Myös omat vaatimuksensa tuo Schmittin tapa jakaa värielementtejä fragmentteihin ja heitellä niitä sitten eri sektioihin ja niiden yhdistelmiin. Oramo tuntuu nauttivan Schmittin värikylläisen ja jatkuvasti valppautta vaativan ilmaisun kanssa. Oramon ja BBC: sinfoniaorkesterin loistava esitys asettaa selkeästi uuden standardin Schmittin toiselle sinfonialle.

Lähes neljäkymmentä vuotta erottaa toista sinfoniaa ja sitä täydentävää Schmittin näyttämömusiikkia Antonius ja Kleopatra. Shakespearen tragediaan pohjautuva teos rakennettiin Ida Rubinsteinin aloitteesta. Rubinstein aloitti Sergei Djagilevin balettiseurueessa tanssijana ja vakiinnutti sittemmin paikkansa Pariisissa toimien tanssijana, näyttelijänä sekä mesenaattina. Schmittin näyttämömusiikki on jaettu sen myöhemmin laaditussa konserttiversiossa kahteen sarjaan. Yhteiskestoltaan lähes tunnin mittaisessa musiikissa soi käyttötarkoitustaan myötäillen jykevä mystinen orientalismi ja yltäkylläisen sensuelli väri-ilmaisu.

Tekninen toteutus on huippuluokkaa. Huoliteltua kokonaisuutta täydentää Paul Griffithsin kirjoittamat, laadukkaasti teoksia taustoittavat tekstit.

Schmitt. Antonius ja Kleopatra -sarjat, 2. sinfonia. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.
Chandos (CHSA 5200)

Kuuntele Uudet levyt 3.4.2018, toimittajana Aki Yli-Salomäki.