Hyppää pääsisältöön

YYA-sopimus oli Suomelle välttämättömyys, josta tuli hyve

Ystävyyttä, yhteistoimintaa ja avunantoa 1948–1992

Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta syntyi aikana, jolloin pienen maan oli tarkoituksenmukaista tehdä liitto suuren naapurinsa kanssa rauhanomaisten olojen takaamiseksi. Sopimus hyödytti Suomea myös taloudellisesti ja se lisäsi vähintäänkin välillisesti suomalaisten tietämystä itänaapurista. Mutta aikaa myöten siitä tuli ulko- ja sisäpoliittinen rasite, kun välttämättömyydestä tehtiin hyve.

Tähän artikkeliin on koottu ohjelmia, joissa muun muassa palataan YYA-sopimuksen syntytilanteeseen sekä ohjelmia, joissa kuvataan, miten naapuriystävyyttä ylläpidettiin. Ohjelmia on katsottavissa myös Areenassa.

YYA-sopimus oli sopimusmuoto, jonka Neuvostoliitto teki Varsovan liittoon kuuluvien maiden ja Suomen kanssa. YYA:sta oli keskusteltu Suomen kanssa jo ennen talvisotaa, mutta neuvotteluihin palattiin vasta helmikuussa 1948 NKP:n eli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aloitteesta.

Josif Stalinille lähettämässään vastauksessa presidentti J.K. Paasikivi totesi, että sopimusneuvottelut vaatisivat eduskunnan hyväksynnän. Eduskuntaryhmistä suurin osa suhtautuikin kielteisesti sotilaallisluonteiseen sopimukseen, sillä Neuvostoliiton tarkoitusperät herättivät huolta.

Lopulta neuvottelut päätettiin aloittaa, ja Suomesta lähetettiin valtuuskunta Moskovaan maaliskuussa 1948. Sitä ennen pääministeri Mauno Pekkala selvitti radiopuheessaan kansalaisille, miksi liittosopimuksen teko oli tärkeää. Pekkala korosti myös sitä, että Suomessa asioista päätetään parlamentaarisessa järjestyksessä.

YYA-sopimuksen allekirjoitus
Neuvostoliiton edustajat (istumassa ulkoministeri Vjatšeslav Molotov takanaan Josif Stalin) ja Suomen valtuuskunta (mukana mm. kansanedustaja Urho Kekkonen, kolmas oikealla) allekirjoittivat YYA-sopimuksen Moskovassa 6.4.1948. YYA-sopimuksen allekirjoitus Kuva: Ylen arkisto YYA-sopimus,1948,Vjatšeslav Molotov

Suomen valtuuskuntaan kuuluivat pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Onni Peltonen, Urho Kekkonen ja J.O. Söderhjelm.


Kun valtuuskunta palasi Moskovasta 6. huhtikuuta sopimuksen kera, presidentti Paasikivi piti heti tuoreeltaan radiopuheen selostaen YYA-sopimuksen sisältöä. Puheensa lopuksi hän totesi, että tulevaisuuteen voi katsoa luottavaisesti, jos noudatetaan laillista järjestystä, korjataan puutteita ja ylläpidetään hyviä suhteita naapuriin.

Valtiotieteen tohtori Mikko Majander arvioi Paasikiven puhetta radio-ohjelmassa Suuret puheet 7 (2010). Presidentti oli pyrkinyt rauhoittelemaan mielialoja ja torjumaan huhupuheita. Suomessa oli liikkunut YYA-sopimusneuvottelujen aikaan huhuja siitä, että Neuvostoliitto tekee aseellisen kaappauksen Suomessa.

Puolueettomuutta yöpakkasten ja noottikriisin varjossa

Suomettuiko Suomi YYA:n myötä?

Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet eivät joutuneet koetukselle, kun Neuvostoliitto tukahdutti Unkarin kansannousun väkivaltaisesti marraskuussa 1956. Sen sijaan Suomen puolueettomuus joutui kansainvälisesti epämieluisaan valoon, kun Suomi pidättäytyi äänestämästä YK:n yleiskokouksessa Neuvostoliiton tuomitsemisen puolesta.

Kun seuraavan vuoden helmikuussa pääministeri K.A. Fagerholm vieraili Moskovassa, vierailun päätteeksi julkaistuun tiedotteeseen saatiin ensimmäisen kerran maininta Suomen puolueettomuudesta. Ulkopolitiikka oli kunnossa, mutta sisäpolitiikassa tilanne oli toinen.

Heinäkuussa 1958 pidettyjen eduskuntavaalien tulos oli monelle järkytys, kun SKDL nousi eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi. Maalaisliitto kieltäytyi hallitusyhteistyöstä kommunistien kanssa ja vaati enemmistöhallituksen, jossa olisivat mukana kokoomus, SDP, kansanpuolue ja RKP.

Suomen hallituskiemurat herättivät Neuvostoliiton hallituksen pää-äänenkannattajan Izvestijan Pohjoismaiden kirjeenvaihtajan huomion. Hän kirjoitti lehdessä, että Suomen oikeistolaiset piirit uhkasivat horjuttaa maan ulkopolitiikkaa. Samalla maalaisliittoa varoitettiin tekemästä yhteistyötä SDP:n tiettyjen tahojen ja porvaripuolueiden kanssa.

Puolueettomuuspolitiikkamme kuvastaa isiltämme perittyä kansanmiehen viisautta ja tahtoa olla puuttumatta vieraisiin asioihin. Niissä voi polttaa näppinsä!― Presidentti Urho Kekkonen puolueettomuuspolitiikasta

Suomi ei kuitenkaan taipunut Neuvostoliiton epäluulon edessä vaan presidentti Kekkonen nimitti Fagerholmin kolmannen hallituksen. Samankaltaista peräänantamattomuutta osoitti myös Neuvostoliitto, joka ryhtyi painostamaan mm. taloudellisesti Suomea. Maiden suhteiden kriisiytymistä kutsuttiin yöpakkasiksi.

Kriisi ratkesi presidentti Urho Kekkosen Leningradiin tekemän yksityisluonteiseksi ilmoitetun matkan aikana tammikuun lopussa 1959. Kaupunkiin saapuivat samanaikaisesti Moskovasta myös NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov ja ulkoministeri Andrei Gromyko - ikään kuin sattumalta. Fagerholmin hallitus erosi ja tilalle nimitettiin V. J. Sukselaisen, lähes yksinomaan maalaisliitosta muodostettu hallitus.

YYA-sopimuksen eräänlaiseksi takuumieheksi tuli yli 25 vuoden ajan presidenttinä toiminut Urho Kekkonen, joka pyrki kuitenkin kaikin tavoin venyttämään puolueettomuuden käsitettä YYA-sopimuksen sanamuotoa pidemmälle. Kekkonen totesi siitä muun muassa näin: "Puolueettomuuspolitiikkamme kuvastaa isiltämme perittyä kansanmiehen viisautta ja tahtoa olla puuttumatta vieraisiin asioihin. Niissä voi polttaa näppinsä!"

Seuraava puolueettomuutta koskeva koetinkivi kohtasi Suomea noottikriisin muodossa vuonna 1961. Neuvostoliitto ehdotti Suomelle YYA-sopimuksen mukaisia yhteisiä sotilaskonsultaatioita eli toimenpiteitä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi. Nootissa todettiin myös, että toimenpiteisiin joudutaan Saksan liitto­tasa­vallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta. Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin, jonka seurauksena Neuvostoliitto rakensi muurin Länsi- ja Itä-Berliinin välille.

Presidentti Kekkonen matkusti Novosibirskiin neuvottelemaan neuvostojohdon kanssa. Palattuaan Suomeen hän totesi kriisin olevan ohi ja Neuvostoliitto oli valmis luopumaan YYA-sopimuksen edellyttämistä sotilaallisista neuvotteluista.

Sittemmin Kekkosta on myös pidetty suomettumisen pääarkkitehtina, joka käytti läheisiä suhteitaan neuvostojohtoon lyömäaseena kotimaisia poliittisia vastustajiaan kohtaan.

Neuvostoliitto oli yhä haluttomampi tunnustamaan Suomen puolueettomuutta etenkin Leonid Brežnevin johtajakaudella 1960-luvun lopulta alkaen. Eräs syy siihen saattoi olla se, että entinen hyvien naapuruussuhteiden mallimaa muuttui Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen haitalliseksi esimerkiksi Itä-Euroopan sosialistimaille.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet eivät olleet muun maailman näkökulmasta ongelmattomat. Esimerkiksi Saksan liittotasavallassa alettiin 1960-luvun lopulta lähtien käyttää termiä 'Finnlandisierung' (suomettuminen) kuvaamaan maan liittokansleri Willy Brandtin liian myönteistä neuvostopolitiikkaa. Länsisaksalaiset kun pitivät Suomea varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pieni maa joutuu suurvallan määräiltäväksi maan sisäisissä asioissa ja miten itsenäisyys muuttuu muodolliseksi.

Suomessa tällaiset suomettumisnimitykset otettiin tuohtuneesti vastaan. Esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen heilutteli nyrkkiin puristettua kättään, kun hän painokkaasti kiisti moiset suomettumissyytökset Ajankohtaisessa kakkosessa 1978.

Suomen puolueettomuuspolitiikka nousi kuitenkin myös esiin Neuvostoliitossa, kun vuonna 1976 maassa julkaistiin T. Bartenjevin ja Juri Komissarovin kirja 30 vuotta hyviä naapuruussuhteita. Nimimerkit Bartenjev ja Komissarov alias diplomaatti Juri Derjabin painottivat teoksessaan YYA-sopimuksen sotilaallista luonnetta ja katsoivat puolueettomuuden olevan Suomelle mahdollinen vain kysymyksissä, jotka eivät koskeneet sen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteita eivätkä Neuvostoliiton luoteisrajan ja Suomen puolustamista.

Puolueettomuuden häilyvää olemassaoloa ei ainakaan virallisissa yhteyksissä pidetty ongelmana. Päinvastoin YYA-sopimusta pidettiin kaikin puolin onnistuneena. Pääministeri Mauno Koivistokin totesi sopimuksen 20-vuotisjuhlassa vuonna 1968, että "YYA-sopimus on toiminut 20 vuoden aikana hyvän naapuruuden peruskirjana Suomen ja Neuvostoliiton välillä." Sopimusta jatkettiin kahdellakymmenellä vuodella vuonna 1970. Tuolloin ulkoministeri Väinö Leskinen lausui muikeana kivikasvoisille neuvostoliittolaisille, että "Kohtaamme jälleen miellyttävissä merkeissä Suomen ja Neuvostoliiton hyvän naapurisovun kannalta tärkeässä tehtävässä."

Kulissien takana asiat olivat toisin. Valtiotieteen tohtori Juhani Suomi sanoo Ajankohtaisen kakkosen haastattelussa (1997), että kädenvääntöä käytiin siitä, kumpi kulkee Suomen politiikassa edellä YYA-sopimus vai puolueettomuus.

Vuosia 1977 - 1978 voidaan pitää Suomen puolueettomuuspolitiikan käänteenä, toteaa Juhani Suomi. Keväällä 1977 presidentti Kekkonen valmisteli valtiovierailua Neuvostoliittoon. Ennen matkaa hän antoi Neuvostoliiton ymmärtää, että mikäli puolueettomuuspolitiikkaa ei tulevan vierailun kommunikeassa selvästi tunnustettaisi, hän ei puolestaan enää asettuisi ehdolle presidentinvirkaan vuonna 1978. Puolueettomuustunnustus saatiin samankaltaisena kuin se oli saatu 1970-luvun alussa. Sitä pidettiin tyydyttävänä.

Ystävyyspolitiikka Neuvostoliiton kanssa kiristi tunnelmia Suomessa. Nimenomaan neuvostovastaisuutta haettiin tiheällä kammalla kaikkialta, erityisesti poliitikot joutuivat suurennuslasin alle. Oman vaikutuksensa tähän antoi maailmanlaajuinen vasemmistoaalto, joka vei mukanaan muun muassa nuorisoa ja kulttuuriväkeä.

Yleisradion Puhemylly-ohjelmassa (1972) joukko eturivin vaikuttajia joutuikin selkä seinää vasten vastaamaan, oliko neuvostovastainen. Esimerkiksi oikeistolainen poliittinen näkökanta oli usein riittävä syy uskoa niin. Kukin tv-studiossa epäiltynä ollut kiirehti vakuuttamaan asiaa tiukkaaville toimittajille, ettei tuntenut "ryssävihaa" eikä ole sellaisen olemassaolosta edes kuullutkaan.

Filosofian tohtori ja historiantutkija Matti Klingekin oli tieteellisessä teoksessaan tullut siihen johtopäätökseen, että jos "ryssävihaa" on Suomessa esiintynyt, sitä on ollut vain pienessä piirissä eikä se liittynyt Neuvostoliittoon vaan tsaarinajan Venäjään.

Poliittinen rähmälläänolo jatkui seuraavallakin vuosikymmenellä. Vuonna 1985 nousi Raid over Moscow -tietokonepelistä ennennäkemätön poliittinen kriisi, joka päätyi diplomaattiseen kädenvääntöön Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Pelissä lennätetään ohjuksia Yhdysvalloista Neuvostoliittoon tuhoamaan venäläisten ohjussiilot ja lopuksi hyökätään Moskovaan.

Kohu oli saanut alkunsa, kun Mikrobitti-lehti julkaisi Atarin 8-bittisille tietokoneille ja mm. Commodore 64:lle tehdystä Raid over Moscow -videopelistä myönteisen arvostelun helmikuussa 1985. Myönteinen peliarvostelu koettiin Neuvostoliitossa provokaationa. Tapauksesta tehtiin myös eduskuntakysely.

A-studio tarttui myös aiheeseen. Toimittaja Kari Mänty toteaa lopuksi jutussa, että "Ei liene vaikea arvata, missä tämä peli on kehitelty, mutta pitääkö tämän Suomen todella olla aina niin kovasti tätä Euroopan pikku-Amerikkaa."

Itänaapuri tutuksi!

Taloutta ja venäjän kieltä

YYA-hengen mukaisesti Suomessa alettiin tehdä elämää Neuvostoliitossa tutuksi suomalaisille. Yleisradio teki ohjelmia, joissa tutustuttiin neuvostoliittolaiseen arkeen ja yhteiskuntajärjestelmään. 1970-luvulla kansalaiskasvatus virallisesta idänpolitiikasta kuului median tehtäviin.

Toimittaja Reino Paasilinna johti televisioryhmää, joka pääsi tekemään dokumenttia kolhoosista.

Paasilinna kertoo vuonna 1992, millaista dokumentin teko kolhoosista oli. Hän toteaa, ettei Neuvostoliitosta saanut sanoa ihan kaikkea ja muutenkin kontrolloitiin toimittajien sanomisia sekä kirjoituksia.

Suomi ei ainoastaan esittänyt neuvostoliittolaisen talouden kuvioita vaan se harjoitti kauppaa naapurinsa kanssa. Kauppa oli bilateraalista eli vaihtokauppaa. Suomen suurimmat vientituotteet olivat metsä- ja metalliteollisuuden tuotteita. Suomi vei myös maataloustuotteita sekä vaateteollisuuden valmisteita. Tuontitavaroiden löytäminen sen sijaan oli haasteellisempaa.

Suosituimpia tuontitavaroita olivat kansalaisten näkökulmasta edulliset neuvostoautot. Esimerkiksi Lada oli Suomen suosituin auto 1970-luvulla. Se piti pintansa vielä seuraavalla vuosikymmenellä.

Sano se venäjäksi! Kyrillisiä aakkosia ja neuvostoliittolaista elämänmenoa

Televisiossa aloitettiin 1970-luvun puolivälissä peräti sata osaa käsittävä venäjän kielen kurssi. Raz dva tri -ohjelma (1975–1977) kesti kaikkiaan kaksi vuotta. Sen perimmäinen tarkoitus oli opettaa katsojia puhumaan venäjää mutta myös opettaa tuntemaan Neuvostoliittoa ja sen ihmisiä.


Venäjän kielen opinnot televisiossa jatkuivat 1980-luvulla. Näyttelijä Heikki Kinnusen juontaman venäjän aakkossarjan nimi Zakuska (1980) tarkoittaa alkupaloja. Neljän jakson verran vuonna 1980 esitetyssä sarjassa opiskeltiin siis venäjän kielen alkupaloja. Zakuska oli ilmestyessään valtavan suosittu: ohjelman tuottaja Markku Värtön mukaan sitä katsoi televisiosta jopa puoli miljoonaa katsojaa. Kinnunen jatkoi venäjän kielen parissa. Hän juonsi 13-osaisen opetusohjelman Pozaluistan viisi vuotta myöhemmin.

Ystävyyttä yli rajojen

Ystävyyssuhteita ja -matkailua

Yleisradion ohjelmissa näkyi YYA-vuosikymmenten aikana iloinen ja ystävällinen Neuvostoliitto, jota esiteltiin myös lastenohjelmissa.

Kasper-nukke vieraili vuonna 1976 Neuvosto-Virossa ja tutustui Eestin kulttuuriin. Ransu-koirakin matkusti itään ja oppi monia asioita Neuvostoliitosta ja sinne matkustamisesta. Ransu näki matkallaan hienoa neuvostoliittolaista kulttuuria nukketeatterineen ja taidemaalauksineen ja tietenkin lasten koiraidoli pääsi testaamaan omaa venäjän kielen taitoaan.

Suomalais-neuvostoliittolaisia ystävyyssuhteita on vaalittu myös yhteisillä tapahtumilla

Ruohonjuuritason ystävyyspolitiikka Neuvostoliiton kanssa koettiin tärkeäksi. Erilaiset ystävyysfestivaalit toimivat eräänä keinona tutustuttaa naapurikansat toisiinsa.

Kesällä 1979 joukko nuoria suomalaispoliitikkoja nousi junaan Helsingissä määränpäänään Suomen ja Neuvostoliiton väliset ystävyysfestivaalit Moskovassa. Festivaalien tarkoituksena oli tutustuttaa nuoria naapurimaan kulttuuriin sekä ihmisiin ja heidän elämäänsä. Niiden järjestelyistä vastasivat Suomi–Neuvostoliitto-Seura sekä Neuvostoliiton kommunistinen nuorisojärjestö Komsomol. Kyseessä olivat ensimmäiset ystävyysfestivaalit, jotka Neuvostoliitossa järjestettiin ei-sosialistisen maan nuorison kanssa. Matkalta koostettiin Ystävyysjuna-niminen filmi, jonka Yleisradio esitti syksyllä 1979.

Samassa ystävyyden hengessä oli tehty kuusi vuotta aiemmin iloisen värikylläinen filmi, jonka myötä juhlittiin maittemme välisen YYA-sopimuksen 25-vuotispäivää. Haastatteluissa Suomen ja Neuvostoliiton kansalaiset ja vallanpitäjät kertovat ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta.


Maailman nuorison ja ylioppilaiden kahdeksas rauhan ja ystävyyden festivaali järjestettiin elokuussa 1962 vasta toista kertaa sosialistimaiden ulkopuolella. Nyt sen tapahtumapaikkana oli Helsinki. Festivaalin järjestäjinä olivat Demokraattisen nuorison maailmanliitto ja opiskelijajärjestö International Union of Students. Molemmat järjestöt olivat Neuvostoliiton vaikutusvallan alaisia. Helsingin festivaalin päätöstapahtumassa 6.8.1962 Kaivopuistossa oli lehtien arvion mukaan läsnä ainakin 40 000 ihmistä.


Lumipyry eli Metelitsa oli viiden nuoren neuvostoliittolaisen naisen muodostama hiihtojoukkue, joka vuonna 1969 hiihti Moskovasta Tornioon 33 päivässä. Hiihtoretki tehtiin Leninin syntymän 100-vuotispäivän kunniaksi. Suomessa hiihtotempaus koettiin ystävyyden vahvistamisena Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliitolle se puolestaan tarjosi mahdollisuuden osoittaa, että se oli halukas tekemään yhteistyötä muiden maiden kanssa. Tosi tarina -sarjan osassa Lumimyrsky (2006) palataan 37 vuoden takaisiin tunnelmiin ja kuviin.

Idänmatkat avarsivat suomalaisten tietämystä Neuvostoliitosta ja saivat suomalaiset tuntemaan itsensä äveriäiksi

Matkailu Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi jo vuonna 1958, kun heinäkuun 1. päivä avattiin autoilijoille tarkoitettu rajanylityspaikka Vaalimaalla. Kilpailu siitä, minkä linja-autoyhtiön ajokki ylittäisi rajan ensimmäisenä, oli kova. Tarvittavat luvat järjestyivät sekä Onni Vilkkaan yhtiölle että Suomen Turistiautolle. Lii-Filmin katsauksessa ensimmäisen turistibussin matka Leningradiin halki Karjalan maisemien alkaa Helsingistä.

Laivareitti Helsingistä Tallinnaan puolestaan houkutteli suomalaismatkailijoita Neuvosto-Viroon. Suomalaisista oli jännittävää matkustaa Viroon, sillä olihan se osa Neuvostoliittoa. Houkuttelevuutta lisäsi myös se, että Tallinnan hintataso on suomalaisittain verraten edullinen. Lisäksi matkarahaa tienattiin laivalla myymällä nylonsukkia.

Suomalaisten matkustusinto Neuvostoliittoon kiihtyi seuraavien vuosikymmenten aikana. Vuonna 1981 esitetyssä Ajankohtaisen kakkosen ohjelmassa kerrotaan Suomen ja Neuvostoliiton välisestä lisääntyneestä matkailusta ja sen tulevaisuudesta.

Tallinnaan ja Lenigradiin suuntautuneen matkailun oheen oli tullut Mustameren rannalla sijaitseva Sotshi, jossa subtrooppinen ilmasto houkutteli monia suomalaisia. Houkuttelevuutta lisäsi myös näiden matkojen edullinen hinta.

Välimerellistä Sotshia suositumpi kohde oli Leningrad, jonne esimerkiksi 1983 matkusti yli 120 000 suomalaista.Tv-uutiset raportoi suomalaisturistien edesottamuksista itänaapurissa ja viranomaisten pyrkimyksiä suitsia ei-toivottua käytöstä. Suomalaiset syyllistyivät aika ajoin vakaviin rettelöinteihin, joka tarkoitti omaisuuden rikkomista, ilkivaltaa, väkivaltaisuutta muun muassa hotellien henkilökuntaa kohtaan. Myös liikennerikkomuksia kirjattiin.

Kaikissa syinä oli halpa alkoholi. Rangaistukset saattoivat olla tuntuvat: Työleiriile vuodeksi tai kahdeksi. Kansalliseksi häpeäksi noussutta votkaturismia eli suomalaisten alkoholista johtuvaa huonoa käytöstä ulkomailla pyrittiin vähentämään valistuksella.

Yhteistoimintaa kulttuurin saralla

Kulttuurin saralla suomalais-neuvostoliittolainen ystävyys sai vauhtia musiikista, sillä venäläisissä melodioissa oli yhteisiä piirteitä suomalaisten kansanlaulujen kanssa, joten ne oli helppo omaksua. Vuonna 1967 puna-armeijan kuoro esiintyi kaksi viikkoa Suomessa esittäen muun muassa venäläisiä kansanlauluja. Maansa parhaimmistoon kuuluneen kuoron tulo Suomeen oli merkkitapahtuma, joka uutisoitiin.


Sodan jälkeinen ystävyyspolitiikkaa Suomen ja Neuvostoliiton välillä näkyi muun muassa siten, että Suomi–Neuvostoliitto-Seuran tilaisuuksissa esiintyneestä Georg Otsista tuli Suomessa hyvin suosittu. Venäläisiä lauluja kun ei mielletty poliittisiksi kuten ei myöskään Annikki Tähden Muistatko Monrepos´n aiheuttanut ulkopoliittista närää, vaikka kappale oli silkkaa menetetyn Viipurin muistelua.

Kuusikymmentäluvulla monet emigranttien jälkeläiset nousivat musiikkielämän vaikuttajiksi. Venäläisyyttä ei enää tarvinnut peitellä.

1980-luku oli virallisen naapuriystävyyden aikaa. Idänkaupan ja matkailun ohessa myös kulttuurikauppa oli vilkasta. Iskelmätuottajat ja -tekijät kävivät myös ahkerasti biisinhakumatkoilla. Tarjonta itänaapurissa oli runsasta ja sekalaista. Materiaalia kuljetettiin kuriiripostilla, lomailijoiden matkalaukuissa ja välikäsien kautta Suomeen musiikintekijöidemme työstettäviksi.

Suomalaiset rockbändit pääsivät 1980-luvulla nauttimaan suursuosiosta Neuvostoliitossa. Bändejä kohdeltiin itänaapurissa kuin Beatlesia konsanaan. Suomalaisten julkinen lavashow oli neuvostoliittolaisille ennennäkemätöntä. Suomalaisyhtyeiden esityksissä käsiteltiin ennakkoluulottomasti myös neuvostokulttuuriin liittyviä aiheita. Neuvostoliitossa vaihtoehtokulttuuri ja erityisesti rockmusiikki olivat piiloutuneet kellareihin sekä kotien suojaan ilmiannon ja pidätysten pelossa.

Venäläisestä kuvataiteilijasta Ilja Glazunovista (1930–2017) tuli suomalaisten seurapiirien lemmikki ja julkkisten muotokuvamaalari.

Naapuruussuhteet olivat myös draaman aiheena. Niitä käsiteltiin lämminhenkisen humoristisesti. Ennen kaikkea siten, että suomalaiset isännät kuvattiin hössöttäviksi ja pahimmillaan oman edun tavoittelijoiksi. Neuvostovieraat sen sijaan käyttäytyivät sivistyneesti kuten Matti Ijäksen Delegaatio-televisioelokuvassa.

YYA:n loppu aloitti uuden aikakauden naapuriystävyydessä

YYA-sopimusta jatkettiin vielä 1983 kahdellakymmenellä vuodella. Suomalaisissa medioissa alkoi kuitenkin ilmestyä kirjoituksia sopimuksen olemassaolon mielekkyydestä. Kun välttämättömäksi koetusta YYA:sta oli muodostunut Suomessa hyve, josta tuli olla samaa mieltä, se muodostui taakaksi. Mutta Suomen poliittinen johto oli toista mieltä. Se vannoi vielä 1990-luvulle tultaessa YYA:n nimeen.

Saksojen yhdistyminen vuonna 1990 ja Neuvostoliiton hajoaminen vuotta myöhemmin pakottivat Suomenkin arvioimaan liittosopimusta uudella tavalla.

Kylmän sodan aikana syntynyt ja voimassa ollut YYA-sopimus päättyi lopulta vuonna 1992, kun Suomi ja Venäjä tekivät sopimuksen maiden välisistä suhteista. Samalla sovittiin YYA:n lopettamisesta.

Sopimuksessa osapuolet muun muassa sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.Uuden sopimuksen yhteydessä Suomi esitti, että sopimukseen tulisi maininta Suomen oikeuksista kehittää ja suojella suhteitaan Venäjällä oleviin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Vastavuoroisesti Venäjä sai oikeuden suojella Venäjältä peräisin olevien omaperäisyyttä Suomessa.

Lähteet: Jyrki Koulumies, Kaikki ajoi Ladalla – Idänkaupan lyhyt oppimäärä, Siltala 2016; J.O. Söderhjelm, Kolme matkaa Moskovaan (Tre resor till Moskva), Kirjayhtymä 1970; Jorma Selovuori (toim.)... Vaikka voissa paistais? – Venäjän rooli Suomessa, WSOY 1998; Lauri Haataja & al., YYA-Suomi, WSOY 1993; Ville Pernaa, Tehtävänä Neuvostoliitto. Opetusministeriön Neuvostoliittoinstituutin roolit suomalaisessa politiikassa 1944 - 1992; Otava 2002; Hannu Linkola & Matias Karekallas, Itätuulen viesti - Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1, 01.03. 2012;
www.finlex.fi: sopimukset.