Hyppää pääsisältöön

Kun vanhemman on vain pysyttävä hengissä – Psykoterapeutti Janna Rantalan ajatuksia Karppi-sarjan lapsista ja vanhemmista

Sofia Karppi (Pihla Viitala) katsoo kaukaisuuteen hiukset tuulesta sekaisin. Kuva on sävytetty siniseksi ja siihen on lisätty teksti: unohda lauseet, jotka alkavat jos.
Sofia Karppi (Pihla Viitala) katsoo kaukaisuuteen hiukset tuulesta sekaisin. Kuva on sävytetty siniseksi ja siihen on lisätty teksti: unohda lauseet, jotka alkavat jos. Kuva: Yle / Inka Hannonen Pihla Viitala,Karppi

Karppi-sarjassa yhdestä murhasta seuraa monta kohtaloa. Päällimmäisenä vanhemmat menettävät puolisonsa, lapset vanhemman. Myös rikostutkija Sofia Karppi on menettänyt tapaturmaisesti miehensä, ja palaa pian sen jälkeen työhönsä murhayksikköön. Voiko se olla selviytymiskeino, tai ylipäänsä järkevää? Psykoterapeutti ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantala katsoi sarjan, ja havainnoi sen teemoja ammatillisesta näkökulmasta. Miten lapset käsittelevät lapsuuden pahimpia mahdollisia traumoja? Millaisia keinoja vanhemmilla on selvitä traagisesta menetyksestä ja jatkaa arkeaan – pysyä edes hengissä? Rantala kirjoittaa näkemyksistään.

Huom! Teksti käsittelee teemoja sarjan kohtauksien kautta ja sisältää siksi juonipaljastuksia perheenjäsenten väleistä ja reaktioista menetykseen.

Unohda lauseet, jotka alkavat jos.

Näin sanoo Sofia Karppi, tuore leski, kahden lapsen huoltaja, rikostutkija. ”Miksi?”, kysyy neuvon saaja, itsekin läheisensä menettänyt mies. ”Se on keino pysyä hengissä.” Ja hengissä Sofia Karppi yrittää pysyä, samalla kun tutkii Bergdahlin perheen äidin murhaa.

Pihla Viitalan taidolla tulkitsema Karppi on ennen kaikkea inhimillinen. Tarvittaessa riemastuttavan tyly, vaan toisissa tilanteissa lämpimän myötäelävä. Hän ymmärtää kärsimystä, jonka murha lähipiirissä herättää. Menetyksiä, jotka ovat viedä järjen. Riitoja, jotka kaikuvat mielessä öin ja päivin. Virheitä, joita sovitetaan vuosikymmeniä myöhässä. Väkivallattomuuden vakaumusta, joka on sittenkin liian heikko näin suuren menetyksen edessä. Ja hautojen äärellä kukkivia itsesyytöksiä. Jos vain silloin olisin, jos vain silloin en olisi, jos sittenkin...

Vanhemman menetys lapsuudessa on tutkitusti suurimpia psyykkisiä stressitekijöitä.― Janna Rantala

Karpin työ vaatii paljon, liikaakin. On kuin Sofia olisi piilossa Karpin työsidonnaisuuden takana. Illat venyvät, vaaratilanteita on viikoittain. Karppi ryntää yksin yöhön, ase kädessä, mutta vailla turvaa. Mielen täyttää rikostutkimus ja huoli murhatun naisen perheestä. Työkaverit kehottavat ottamaan vapaata, koska ”sulla on omakin perhe”. Mutta onko?

Sinänsä kyllä. Sofialla on huollossaan 17-vuotias tytärpuoli Henna (Mimosa Willamo) ja 7-vuotias Emil (Noa Tola). Lapset ovat menettäneet isänsä yliajossa. Emilistä sitä ei juuri huomaa, vaikka menetyksestä on vain kaksi kuukautta.

Tämä on hämmentävää, sillä vanhemman menetys lapsuudessa on tutkitusti suurimpia psyykkisiä stressitekijöitä. Karppi-sarjassa neljä lasta on kokenut tämän (vanhin lapsista, Henna, itse asiassa jo kahdesti). Murhatun Anna Bergdahlin (Pamela Tola) 10- ja 13-vuotiaat tyttäret (Eedit Patrakka, Elsa Brotherus) yrittävät isänsä Uskon (Jani Volanen) kanssa ymmärtää pahaa, joka on astunut perheeseen. Psyykkiset reaktiot ovat aina yksilöllisiä, mutta suurin osa lapsista kokee merkittävää voinnin huononemista vanhemman kuoltua. On pelkoja ja vanhempaan takertumista. Leikki jumiutuu, ilo katoaa. Päätä särkee, tai ehkä vatsaa. Uni ei tule, painajaiset riivaavat. Moni lapsi näkee tai kuulee olemattomia – kuten kaivatun vanhemman tai jotain kamalaa. Kaikki pitää tarkistaa kymmenen kertana, ettei vaan… Niin, ettei vaan kukaan tärkeä enää kuolisi.

Bergdahlin perhe ja muita läheisiä haudan äärellä kukkia käsissään.
Bergdahlin perhe hautaa rikoksen uhrin, perheen äidin ja vaimon Annan. Nuorempi tytär reagoi traumaan näkemällä harhoja. Bergdahlin perhe ja muita läheisiä haudan äärellä kukkia käsissään. Kuva: Yle Karppi

Emiliä tämä ei tunnu painavan. Hän suhtautuu perin huolettomasti äidin yöllisiin tulemisiin ja menemisiin. Sarja ei kerro millainen oli Emilin suhde äitiin, isään ja isosiskoon ennen kaiken muuttanutta menetystä. Oliko hän jo aiemmin näin sopeutuvainen? Missä ovat hänen pelkonsa, surunsa, pohdintansa?

Toisaalta, ehkä Emilin ainoa vaihtoehto on jatkaa niin kuin ei mitään. Sofia kun ohittaa kaikki Emilin tuen tarpeen ilmaisut. ”Mä peitteli sut jo kerran”, kun lapsi ei saa unta. ”Mun pitää nyt mennä”, kun lapsi protestoi yhteisen ajan peruuntumista. Vihakin myönnellään yhdellä lauseella pois. Tunnesuhdetta ei kerta kaikkiaan nähdä, paitsi kerran, kun Sofia itse tukeutuu nukkuvaan lapseen.

Karppi (Pihla Viitala) pitää patjalla nukkuvaa lastaan kainalossaan kyyneleet silmissään.
Sofia palaa vasta yöllä töistä kotiin ja menee jo nukkuvan Emilin viereen. Karppi (Pihla Viitala) pitää patjalla nukkuvaa lastaan kainalossaan kyyneleet silmissään. Kuva: Yle Karppi,Pihla Viitala

Valtaosa lapsista reagoi menetykseen vain sen verran kuin lähiympäristö kestää. Kahden vanhemman perheessä lapsi on jo menettänyt puolet. Hänen olisi järjetöntä lähteä riskeeraamaan toinenkin puolisko. Menetyksen itsekin kokenut vanhempi on usein arvaamaton, poissaoleva, itkuinen, unohteleva ja uupunut – tietysti on. Mutta lapsi laskee, ettei kamelin selkään kannata kovin montaa kiukkukortta lisätä. Lapsi sopeutuu, myöntyy, jäädyttää omat reaktionsa toistaiseksi. Tästä johtuen monet lapset reagoivat menetyksiin näkyvästi vasta vuodenkin viiveellä, sitten kun aikuinen on päässyt pahimmasta yli.

Totuus keventää pienen taakkaa.― Janna Rantala

Emilin reagoimattomuus voi olla myös shokkia. Järkytys on liian tuore, jotta sen todella käsittäisi. Lähipiirin pitäisi auttaa lasta hellästi menetyksen äärelle, mutta moni väistää Sofian tavoin lapsen psyykkisen todellisuuden. Asiaa pahentaa vanha, paikkansa pitämätön uskomus siitä, että lasten on paras unohtaa nopeasti. Vuosikymmeniä uskottiin etteivät lapset sure, vaan elävät hetkessä. Ikävä kyllä, moni menetys on näin jäänyt käsittelemättä.

Henkirikoksiin liittyy vielä omat kammottavat taakkansa. Uhrin puoliso saattaa jäädä pitkäksi aikaa ilman myötäelävää tukea, koska hän on epäiltynä tai muulla tavoin osallisena rikostutkimuksessa. Lapset saattavat joutua todistajiksi. Suru ei saa sijaa, koska ympäristö on epäluuloinen. Turvallisuuden tunne järkkyy usein vuosikausiksi. Lopullista totuutta ei aina saada selville, mutta jo saatu tieto on lapsenkin oikeus. Niin Usko kuin Sofiakin toimivat tässä vastuullisesti. Usko joutuu kertomaan hirvittävän asian, henkirikoksen. Ja Sofia toisella tapaa hirvittävän asian: elämän sattumanvaraisuuden. Kummassakin tapauksessa lopullisuuden. Peruuttamattomuuden. Uskomme mihin uskomme, tämä ruumis on nyt lopullisesti kuollut ja siihen on syy. Syy, mutta ei aina syyllistä. Lapset syyttävät joka tapauksessa aina itseään mitä mielikuvituksekkaimmilla tavoilla – heidän maailmansa kun on vielä niin minäkeskeinen. Siksi totuus keventää pienen taakkaa.

Vanhemman tehtävä on näin vaikeissa oloissa ennen kaikkea pysyä elossa.― Janna Rantala

Mutta eloon jääneelle vanhemmalle jää arjen yksin pyörittämisen lisäksi kohtuuton taakka. Miten olla turvallinen, läsnä oleva, lapsen tunteita kannatteleva vanhempi, kun on itse hukkumassa kauhuun? Vastaus on helppo: ei mitenkään. Vanhemman tehtävä on näin vaikeissa oloissa ennen kaikkea pysyä elossa. Loppua vanhemmuutta voi tuurata ainakin hetken muu lähipiiri.

Ja tässä Sofia jää yksin, vaille turvaverkkoa. Onhan Emilillä tietysti koulu ja iltapäiväkerho, jotka onneksi huolehtivat surevalle lapselle elintärkeistä rutiineista. Niistä kun tietää elämän jatkuvan ainakin jollakin tapaa ennakoituna. Joku naapuri auttaa Sofiaa satunnaisesti, mutta lähipiirissä on vain 17-vuotias tytärpuoli, jolla on omiakin vaikeuksia. Sofia kyllä auttaa Hennaa, mutta samalla vastuuttaa tätä kohtuuttomasti pikkuveljen hoidosta. Muita kun ei ole.

Vaimonsa murhassa menettänyt Usko Bergdahl vaikuttaa tässä suhteessa onnekkaammalta. Isovanhemman luokse pääsee tarvittaessa pidemmäksikin aikaa. Uskolla ja tyttärillä on tiiviit suhteet pihanaapurien kanssa. Eikä taloyhtiössä asuva lääkäri pelkää sanoa suoraan, kun Uskon kyky huolehtia lapsista heikkenee.

Ihmisen kärsimystä ei voi mitata ulkoisen käytöksen perusteella.― Janna Rantala

Sofialla ei ole tätäkään luksusta. Hän hoitaa Emiliä – ja osin Hennaakin- hämmentävän heikosti, kenenkään siihen puuttumatta. Kyllähän työkaverit kotiin kehottavat, mutta siihen huolenpito sitten jääkin. Katsojaa jäytää tuomitsemisen halu. Kuinka Sofia voi olla noin tunteeton omalle lapselle! Helposti voi. Oleellisempi kysymys kuuluisikin: miten me tragedian sivusta seuraajat voisimme ymmärtää niitä yksilöllisiä tapoja, joilla eloon jäänyt vanhempi reagoi?

Sofia Karppi (Pihla Viitala) halaa miestä kasvot kameraan päin surullisen näköisenä.
Karpilla (Pihla Viitala) ei ole suurta tukiverkostoa, johon nojautua kriisin hetkellä. Sofia Karppi (Pihla Viitala) halaa miestä kasvot kameraan päin surullisen näköisenä. Kuva: Yle Karppi,Pihla Viitala
Usko Bergdahl (Jani Volanen) seisoo autonsa edessä lumisessa maisemassa. Taustalla kaksi suurta venettä ja kaupungin siluettia.
Usko Bergdahl (Jani Volanen) käsittelee vielä itsekin traumaansa, mutta koittaa silti parhaansa mukaan huolehtia äidittä jääneistä tyttäristään. Usko Bergdahl (Jani Volanen) seisoo autonsa edessä lumisessa maisemassa. Taustalla kaksi suurta venettä ja kaupungin siluettia. Kuva: Dionysos Films Oy / Yle Jani Volanen,yle draama

Usko kärsii sarjassa näkyvimmin. Kotisohvamme tutisee myötätunnosta – kiitos myös Jani Volasen hätkähdyttävän toden roolisuorituksen. Kauhu, pakottava tarve saada tietää totuus, lamaannus, kostomurhanhimo... Uskon reaktioihin on helppo samaistua. Karppi sen sijaan sivuuttaa työkavereiden myötätunnon ilmaukset nopeasti, ilmeettömästi. Kuolleen miehen nimi mainitaan pari kertaa, kuvaa ei nähdä kertaakaan. Kaksi kuukautta riittää työkykyisyyden palaamiseen. Ok, mikäs siinä. Avoin kärsimys ei ole kaikkien juttu. Myötätunnon vastaanottaminen ei ole kaikkien juttu.

Mutta sitten tulevat ne pakahduttavat hetket, kun Sofian sisäinen kamppailu paljastuu. Tuomitsemisen halu sammuu. Ihmisen kärsimystä ei voi mitata ulkoisen käytöksen perusteella. Kukaan ei näe toisen mieleen. Apu saattaisi kelvata sillekin, joka ei sitä suoraan pyydä.

Ehkä Emilkin kärsii siinä missä avoimia syytöksiä esittävä Henna tai sydämensärkeviä pelkoja ilmaisevat Uskon lapset. Lasten selviämisen ratkaisee lopulta se, miten heidän sallitaan käsitellä menetystään. Enhän joudu kantamaan salaisuutta? Saahan olla hankala? Saanhan leikkiä – myös niitä kammottavia juttuja? Voinko kysyä yhä uudelleen ja uudelleen: katoatko sinäkin? Kenen syy se oli?

Kaikista laiminlyönneistään huolimatta Sofia antaa lapsilleen lahjan, kun ei jää kiinni itsesyytöksiin. Elämä jatkuu nyt näin, järkyttävän vahingon jälkeen. Toiveikas katsoja ajattelee, ettei yhteen sarjaan mahdu koko arki, kun on tarkoitus ratkoa rikostakin. Ehkä Karppi oli lapsille Sofiana useammin kuin ehdimme nähdä. Piti heitä sylissä. Kuunteli unia, muisteli. Itki piilossa. Leikki näkyvillä. Ripusti isän kuvan uuden asunnon seinälle.
Ehkä Sofia yö yön jälkeen kieltäytyi ajattelemasta jos, jos, jos, jotta jaksaisi vielä tänään tärkeimmän tehtävänsä: elossa pysymisen. Sen tuskan voi katsojakin myötätuntoisesti tavoittaa.

Janna Rantala
Kirjoittaja on lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti.

Karppi Areenassa!

Janna Rantala katsoo hymyillen kameraan.
Tekstin kirjoittaja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantala. Janna Rantala katsoo hymyillen kameraan. Janna Rantala
Kommentit