Märta Tikkanen on tunnettu rohkeista, omaelämäkerrallisista teoksistaan, jotka ovat kestäneet aikaa ja puhuttelevat myös uusia lukija- ja kirjailijasukupolvia. MÄRTA-kuunnelma kuvaa feministisen taiteilijaidentiteetin syntyä aikana, jolloin tunnustuskirjallisuus aiheutti Suomessa skandaaleja. Kysyimmekin kolmelta kirjailijalta heidän suhteestaan Märta Tikkasen tuotantoon ja omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen.
Kirjailijat Riikka Pulkkinen, Laura Gustafsson ja Selja Ahava vastasivat seuraaviin kysymyksiin:
1. Mitä Märta Tikkasen tuotanto sinulle merkitsee?
2. Koetko itse kirjoittavasi autofiktiota? Mikä sinua kiinnostaa suomalaisessa autofiktiossa?
Märtan tietty uljas asenne tuo minulle voimaa ja rohkeutta kirjailijana, jopa niin, että hänen teostensa lukemisen ohella katselen joskus hänen kuviaan ja ajattelen: on mahdollista sekä elää että kirjoittaa.
Riikka Pulkkinen
1. Olen tietenkin ollut hyvin vaikuttunut Märta Tikkasen kirjallisuudesta jo pitkään. Vuosisadan rakkaustarina oli jopa shokeeraava lukukokemus. Eniten minuun on vaikuttanut teos Kaksi, jossa kuvataan myös Vuosisadan rakkaustarinan aikalaisvastaanottoa ja omaelämäkerrallista fiktiota kirjoittavan kirjailijan ristiriitaisia tuntemuksia. Märtan tietty uljas asenne tuo minulle voimaa ja rohkeutta kirjailijana, jopa niin, että hänen teostensa lukemisen ohella katselen joskus hänen kuviaan ja ajattelen: on mahdollista sekä elää että kirjoittaa.
2. Suomalaisella autofiktiolla on pitkä perinne, mutta juuri nyt, tässä ajassa, on kiinnostavinta se, miten todenkaltainen omaelämäkerrallinen proosa kommentoi tämän aikakauden tunnustuksellisuutta ylipäänsä. Koen, että elämme "tunnustamisen aikaa", sillä olemme tottuneet sosiaalisessa mediassa ja mediassa siihen, että ihmiset "kertovat kaiken". Fiktiolle, joka muistuttaa tunnustamista, mutta joka on tietoinen kaunokirjallisista keinoistaan, lankeaa tärkeä tehtävä. Se voi tehdä näkyväksi niitä todellisuuden rakentumisen tapoja, jotka me muuten pitäisimme itsestäänselvyyksinä: tällainen todellisuus on. Autofiktio voi esimerkiksi saada meidät kysymään, mitä me tavoittelemme, kun toivomme lukevamme kohottavia ja onnellisia loppuja vaikkapa aikakauslehtihaastatteluista tai mitä vaadimme, kun vaadimme journalismilta tarinallisuutta, joka täyttää elämäntarinan vaatimukset.
Autofiktiossa kirjailijan ja lukijan suhde on intiimimpi kuin puhtaammassa fiktiossa, sitä myös luetaan eri tavalla.
Laura Gustafsson
1. Minulla on sivistyksessäni Märta Tikkasen tuotannon kokoinen aukko, hävettää. Koen kuitenkin, että sellaiset kirjailijat kuin Märta Tikkanen, Eeva-Liisa Manner, L. Onerva ja vaikkapa Eeva Kilpi kuuluvat kaanoniin, johon minun on helpompi samaistua ja johon haluaisin mieluummin kuulua kuin siihen aavistuksen vanhakantaisempaan, ehkä yhä virallisempaankin, johon lasketaan Eino Leino, Pentti Saarikoski, Arto Paasilinna ja monia muita mieskirjailijoita.
2. Edellinen teokseni Pohja oli autofiktio, ja sellaisena se myös tuotiin esiin. Autofiktio ei ole teoksen sisäinen ominaisuus, se on kontekstualisointi. Siksi autofiktioksi ei mielestäni voi laskea mitään, mitä kirjailija ei itse ole sillä nimellä kutsunut. Autofiktio on eri asia kuin omista kokemuksista ja havainnoista ammentaminen – sitähän kirjailija tekee joka tapauksessa. Autofiktiossa kirjailijan ja lukijan suhde on intiimimpi kuin puhtaammassa fiktiossa, sitä myös luetaan eri tavalla. Kustannustoimittajani varoitti minua siitä, että autofiktio ryvettää: se antaa ihmisille illuusion, että he tuntevat kirjailijan – erityisesti heille, jotka eivät lue kirjaa vaan sen pohjalta kyhättyjä juttuja. Tunnustuksellinen kirjallisuus on kuitenkin myös tärkeää, se sanallistaa kokemuksia ja näkökulmia, jotka ovat jaettuja, mutta eivät ehkä vielä sanoitettuja ja sitä kautta tunnustettuja. Näin on asia erityisesti, mikäli kirjailija kuuluu millään tavalla toiseutettuun ryhmään.
Kirja toimii puhtaan kaunokirjallisena teoksena, ja uskon tämän kantavan ajan kuluessa pidemmälle kuin kirjaan liittyneen “mediaseksikkyyden”.
Selja Ahava
1. Luin, tietenkin, Vuosisadan rakkaustarinan kaksikymppisenä kirjoittajakoulun oppilaana, ja se teki silloin kyllä suuren vaikutuksen. Olin iässä, jossa ensimmäisen kerran pohdin, mitä parisuhde ja rakastaminen tarkoittavat, ja kirja resonoi siksikin niin vahvasti. Siinä puhuttiin rakkaudesta jollain sellaisella tavalla, jonka aavistin, selittämättömänä.
2. Toin viimeisen kirjani Ennen kuin mieheni katoaa yhteydessä itse esiin kirjan autobiografisen taustan, joten siitä näkökulmasta kirjaa on sitten luettu. Tämä ei kuitenkaan ollut minulle itseisarvo eikä keskiössä kirjoitustyön aikana. Syy asian esiintuomiseen oli puhtaan käytännöllinen – jos halusin ylipäätään puhua kirjasta ja perustella, miten päädyin kirjoittamaan sen kuvaamasta tilanteesta, minun oli puhuttava myös henkilökohtaisuudesta. Ehkä olin myös siinä uskossa, että kirjan henkilökohtaisuus oli niin läsnä itse kerronnan tavassa, että sen ilmituloa ei voinut välttää – missä olin tosin ilmeisen väärässä. Kirja toimii puhtaan kaunokirjallisena teoksena, ja uskon tämän kantavan ajan kuluessa pidemmälle kuin kirjaan liittyneen “mediaseksikkyyden”.
En tunne suomalaisen autofiktiivisyyden kenttää – tai ehkä se ei kiinnosta minua. En usko, että kirjan autofiktiivisyys olisi missään olosuhteissa se asia, joka houkuttaisi minut tarttumaan tiettyyn teokseen. Kyllä minut viettelee ennemmin kaunis kieli.
MÄRTA on musikaalinen ja elegantti muotokuva Märta Tikkasesta, suomenruotsalaisesta klassikkokirjailijasta. Kuunnelma kuvaa lempeän kriittisesti feministisen taiteilijaidentiteetin syntyä aikana, jolloin tunnustuskirjallisuus aiheutti Suomessa skandaaleja. Tikkasen kuuluisimmat teokset kuten Miestä ei voi raiskata, Vuosisadan rakkaustarina ja Punahilkka punoutuvat osaksi aikansa kulttuurielämää, häikäilemätöntä ilmaisunpakkoa, hengissä selviytymistä ja pohjatonta rakkautta.
MÄRTA Yle Radio 1:ssä 8.4.2018 klo 15.00, 9.4.2018 klo 19.02 sekä Yle Areenassa 8.4. alkaen 30 päivän ajan.
Rooleissa
Märta Tikkanen – Erja Manto ja Emmi Parviainen
Henrik Tikkanen – Kristo Salminen
Toimittaja/ kriitikko/ kanssasisar/ Linda Boström-Knausgård – Wanda Dubiel
Toimittaja/ kriitikko – Kristo Salminen
Konsepti ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Käsikirjoitus Märta ja Henrik Tikkasen tekstien pohjalta: Niina Miettinen
Musiikki: Samuli Laiho
Lyriikka Märta Tikkasen tekstien pohjalta: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Laulu: Emmi Parviainen ja Samuli Laiho
Äänisuunnittelu: Tiina Luoma
Tuotantoassistentti: Iira Halttunen
Tuotantokoordinaattori: Laura Jaakkola
Tuottaja: Erja Manto
