Hyppää pääsisältöön

Viihdekäyttäjät-kolumni: Miksi tappaminen on täysin salonkikelpoista tv-viihdettä?

Murhaamiseen ja nordic noiriin syvennytään myös YleX:n Viihdekäyttäjät-podcastilla.

YleX:n Jussi Latvala ja Katri Norrlin ovat Viihdekäyttäjät – parasta popkulttuuripärinää! // Kuva: Juuli Aschan / YleX

Kotimaisen rikosdraaman ystäviä on viime aikoina hellitty: olemme päässeet uppoutumaan rikosvyyhteihin ainakin Sorjosen, Aallonmurtajan, Roban, Telluksen, Virran ja viimeksi uuden Karppi-sarjan parissa. Lähitulevaisuudessa nähdään myös Ivalo, Bullets ja Keisari Aarnio.

Tämä on kivaa, koska monet näistä sarjoista ovat olleet laadukkaita. Skandinaavisten täysosumien à la Silta kansainvälinen menestys näyttää nostaneen tuotantojen kunnianhimoa myös Suomessa, ja katsoja kiittää.

Mutta ei ole vaikeaa huomata, että menestysresepti on usein aika sama. Tapetaan tuotantokauden alussa joku, ja sitten vaan synkeät päähenkilöt selvittelemään asiaa.

Helsingin Sanomissa oli hiljattain mielipidekirjoitus, jossa pohdittiin, miksi tv:ssä murhataan joka ilta. Havainto voi tuntua itsestäänselvältä, mutta oikeasti se on aika hyvä. Julkisen keskustelun peruskauraa on paheksua esimerkiksi videopelejä raakuudesta ja väkivallasta, mutta jostain syystä tv-sarjassa murhaaminen onkin sitten täysin salonkikelpoista kansanhuvia.

Saksalaiset etsiväsarjat ovat vakiintunut kulttuurinen kategoria, ja tuntuu vaikealta keksiä mitään sovinnaisempaa tv-ohjelmaa kuin joku Midsomerin murhat tai Murdochin murhamysteerit. Kaiken sellaisen näyttäminen, mihin Agatha Christien nimi edes jotenkin etäisesti liittyy, pidetään kulttuuritekona.

Totta kai kansalle pitää näyttää, miten ensin joku murhataan ja kuinka murha sitten selvitetään.

Asia ei ole mitenkään uusi. Näin Lontoossa taannoin juurikin Agatha Christien näytelmän Hiirenloukku, jota on esitetty yhtäjaksoisesti kaupungissa 1950-luvulta lähtien (se on maailmanennätys!). En oikein tiedä, onko Christie-tulkintojen hieman humoristinen, maalaiskomedia-henkinen lähestymistapa veritekoihin jotenkin eettisempi kuin vaikka nordic noir -sarjojen kauhisteltu synkeä raakuus, mutta ainakin se on viehättänyt ihmisiä vuosikymmenet.

Viehätykselle on helppo keksiä syitä. Mysteerit ovat aina kiinnostavia, ja katsojalle on hauskaa pohtia, kuka sarjan hahmoista teki sen. Murha taas on rikoksena äärimmäinen ja tunteikas, koska jokainen pystyy tajuamaan, miten dramaattinen asia ihmisen äkillinen kuolema on.

Joku neiti Marple -fani tai Murdochin murhamysteerien ystävä voisi ihan oikein puolustautua sillä, että vaikka tv:ssä ehkä murhataankin joka ilta, katsoja tietysti osaa suhtautua asiaan fiksusti. Fiktiivisen murhan parissa voi viihtyä, vaikka tietysti tosielämän rikokset ja väkivalta ovat ilman muuta vakava asia.

Koska varmaan kaikki ajattelevat näin, on hauskaa huomata, millaisia hierarkioita viihteen nimissä tehtyihin fiktiivisiin murhiin ja väkivaltaan silti liitetään. Kun tällainen murha tapahtuu jossain muualla kuin keski-ikäisten ja eläkeläisten suosimassa brittituotannossa, ainekset moraalipaniikkiin on kasassa: kyllä on kauheaa, kun nuoriso räiskii videopeleissä!

Myös Siltaa on paheksuttu sen raakuudesta. No olihan se raaka, ykköskauden alussa löytyi kahtia sahattu ruumis, ja sen jälkeen meininki muuttui Juutinraumassa aina vaan raffimmaksi. Mutta Sillassa ja muutenkin nordic noirissa murha on sentään aina vakava asia, ja päähenkilöt vielä vakavampia.

Eikö vanhan polven murhahassutteluiden tulokulma ole ongelmallisempi? Agatha Christien Hiirenloukku-näytelmäkin päättyy koomiseen kommellukseen, kun ehkä 30 sekuntia raa’an mysteerin selviämisen jälkeen hellalle unohtunut ruoka muistetaan jälleen.

Johan tässä olikin nälkä! Kaikkia naurattaa!

Miksi murhaaminen kiinnostaa? YleX:n Jussi Latvala ja Katri Norrlin puhuvat nordic noirista ja murhaviihteestä Viihdekäyttäjät-podcastilla: