Huhtikuun 7. päivänä Katarina kirjoittaa aikuisista, jotka ymmärtävät ja kannustavat häntä. Hän mainitsee mm. mummon, Kasper- ja Eerik-enot ja – ennen kaikkea isänsä. #musiikinkevät1918
Vaikka punaisten ylin johto, Kansanvaltuuskunta oli siirtynyt Viipuriin jo pari päivää aikaisemmin, punakaartit pitivät yhä valtaa pääkaupungissa. Porvarillisissa piireissä odotettiin saksalaisia sotajoukkoja Helsinkiin hetkellä millä hyvänsä.
Säveltäjä Jean Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katarina oli majoitettuna sisarensa Ruthin ja tämän aviomiehen, näyttelijä Jussi Snellmanin kotiin. Katarinalla oli aikaa pohtia sekä omaa kirjoittamistaan että pianonsoittoaan…
”No! Mitä on tapahtunut?! Vastaus: ei vieläkään mitään. Kuinka kauan vielä saa odottaa? Koska lopultakin tämä jännitys laukeaa? Minusta on julmaa, että meitä pidetään tällaisessa epätiedossa. Raakaa kerrassaan.
Ulkona on mitä ihanin kevätilma aivan kuin pilkaksi.
Ai, mutta minullepa tapahtui eilen jotain, jotain hienoa. Judarskaja oli nimittäin iltapäivällä meillä ja yhtäkkiä Jussi panee minut soittamaan. Kauhistuin ja sanoin, etten kuolemakseni uskalla, mutta sitten tuli päähäni muodoton ajatus: Miks’ en uskalla? Arvaahan Judarskaja, etten minä ole mikään nero. Soitan niin kuin soitan, ei se nyt ole mitään niin suurenmoista.
Ja tänään ihmettelen, että soitin rahtuakaan ”skakaamatta” ”Kyllikin”, ”Säs, säv susan” ja ”Romanzen”. En odottanutkaan mitään kiitosta – pihkoja vielä, kyllä minä tiedän, että soitan noin koko mukiinmenevästi som en ung flicka.
Mutta ei voi kuvata innostustani ja ällistystäni, kun Jussi tultuaan Judarskajaa saattamasta heti miten kertoi, että Judarskaja oli sanonut hänelle, että soitan erikoisen musikaalisesti ja että tahtoisi sellaisen oppilaan.
Voi, minä rakastan ihmisiä, jotka pitävät soitostani. Ei sitä usein kehuta, se on varma.
Nykyään tahtoisin heittää hiiteen niin kutsutut ”romaanini”. Mitä hyötyä niistäkin on? Paljosti roskia.
Eilen oli puhe siitä, miten vaikea on olla avomielinen päiväkirjalleen. Ruth etenkin sanoi, että hänen on aivan mahdoton panna paperille ajatuksiaan. Jussi, joka tietää minun kirjoittavan päiväkirjaa, kysyi, josko se minusta on vaikeaa. Judarskaja katseli halpaa ulkokuortani ylenkatseellisesti (huom! en ollut vielä silloin soittanut) ja tuumasi, että ”inte kan en sådan flicka just skriva annat än ”jag steg opp”. ”Men hon skriver nog” sanoi Ruth ja minä ajattelin ”jo minsam”.
Luulen, että jo olen oppinut olemaan aika avomielinen päiväkirjalleni. Paljon mahdollista, että sitä on puolueellinen itseään kohtaan, kuten Jussi eilen sanoi. Siitäpä juuri koetankin päästä kirjoittamalla muistiin yhtä hyvin itserakkaat kuin kunnolliset asiat. Ja – nyt sanon jotain hieman itserakasta: minusta on minulla ollut niin intresantti elämä, ettei ole tarvinut kirjoittaa ”jag steg opp”. Luulenpa ettei tuo lause ole esiintynyt päiväkirjassani siitä, kun olin 11 vuotta.
Olen ollut huomaavinani (taas itserakasta), että vanhat ihmiset osottavat jaloutta minua kohtaan; mummo [Elisabeth Järnefelt], jonka kanssa keskustelen nykyajasta, Kasper-eno, Eerik-eno [Eero Järnefelt], tant Martha, jotka pitävät soitostani, Böökin herrasväki (ehkäpä siksi, että olen juossut siellä hävettävän usein). Nelma-täti, jonka kanssa puhuin E:stä [Erik Hernberg], Kitti-setä [Christian Sibelius], joka kuuntelee lääkärihommiani, setä K.A.[Paloheimo], joka taputteli minua ja toi rusinoita ja lopuksi oma rakas pappani, jota jumaloin ja joka aina käsittää minut, olen sitten hyvä tai paha. Se on aivan totta, minä olen nykyään aivan hulluna pappaan. Täydellisesti pihkassa. Odotan riemulla, että saan nähdä hänet.
Tässä - kylläpä olen fabriceerannut itserakkaan luettelon! Se on epämiellyttävää. Mutta kuluipahan taas yksi päiväkirjan sivuista.
Kuuluu ulkoa punakaartin marssimusiikkia. Voi, miten sääli niitä onkaan, kun näkee niiden innostuneina marssivan soittaen kadulla. Ne eivät tiedä mitä ovat tehneet! Jos jonkun puolesta on rukoiltava, niin kyllä se on niiden onnettomien, jotka nauttivat vapaudestaan vajonneina aina alas murhaajien ja rosvojen asteelle.
Ja sitte tuo sapettava ”Työmies”. Siinä taas eilen oli yksi valkoisten julistuksista työväelle aivan pilkku pilkulta tosi ja oikeudenmukainen. Mutta se vääristeltiin tietysti. Kuten kaikki muukin.
Toivoisinpa, että Kessi tekisi sen ihanan teon, että tulisi hakemaan minua ulos. Vaan kaippa hänellä on muuta hommaa.
Juuri meni ilmalaiva! Saksalainen! Rautaristi. Kuulen vielä pörinän. Ah, se oli ihanaa. Ne ovat iloisinta mitä tiedän. Ehkäpä se tuli vastaukseksi epätietoisuuteen? Ehkäpä he ovat toiminnassa, ehkäpä ei tarvitse enää kauan odottaa?"
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 8. huhtikuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Kuuntele
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
