Huhtikuun 11. päivänä Katarina säälii Helsinkiin jääneitä punaisia, jotka aikovat taistella viimeiseen mieheen. #musiikinkevät1918
Punakaarti piti vielä valtaa Helsingissä, mutta säveltäjä Jean Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katarina pani merkille, että kaupunki oli käynyt levottomaksi, ja punaisia tuli vastaan humalassa. Saksalaisten pudottamissa lehtolehtisissä punaisia kehotettiin antautumaan ja säästämään henkensä.
”Kyllä se nyt ainakin on varmaa saksalaisten tulo.
Voi näitä onnettomia punaisia täällä - johtonsa on heidät jättänyt, hallitus poissa, Työmiehen toimitus poissa mukanaan voimakkain osa punakaartista. Kaikkien kasvonilme on muuttunut - huolestuneen ja masentuneen näköisiä ovat. Ja eilen illalla liikkui kadulla useita juopuneita. Kyllä heidän kanssaan silloin täytyy olla aika hullusti.
Talonmiehillä on muuten ollut kokous, jossa heitä kehotettiin jättämään portit auki taloihin, jotta punakaarti voisi ampua ikkunoista. Ja siellä päätettiin myös, mihin taloihin olisi sopivinta panna kuularuiskuja.
Hullut, he eivät voita tällä vastarinnalla mitään muuta kuin verta ja raunioita. Sillä sula mahdottomuushan on heidän vastustaa saksalaisia vielä, kun ilman johtoa ovat. Kyllä heitä säälii paljon enemmän kuin vihaa.
Minä puolestani tunnen vihaavani enemmän niitä porvareita, jotka ovat vahingoniloisia. Sillä työväelle on todella traagillista – nim. sen paremmalle osalle - huomata, ettei tällä ole mitään voitettavaa, mutta nyt ei auta sääliä. Olisivatko he säälineet meitä, jos olisivat voittaneet? Ja ”joko-tahi” se on ollut koko ajan ja näyttää pysähtyvän tähän.
Omituista, ettei voi riemuita saksalaisten tulosta. Tekisin sen mielelläni, koetan olla ajattelematta, mistä syystä he ovat meitä auttaneet ja mitä vaatimuksia he tulevat tekemään (sillä ihmisrakkautta ja kauniita sanoja se ei voi olla) mutta en voi…
Tulin juuri Kaivopuistosta ym. jossa olin Kessin kanssa. Kaupungilla on aika levotonta, punakaartilaisia marssii ja Kaisaniemeen on ilmasta heitetty proklamatsioneja – niille taataan henki jotka antautuvat.
Tykkien jyrinä kuuluu Albergasta. Hyvin paljon haavoittuneita on tuotu rannikkoradalta.
Mamma, jonka kadulla tapasin, oli levottomuutta täynnä. Piiu [10-vuotias pikkusisko Margareta Sibelius] ja mummo [Elisabeth Järnefelt] viedään Lapinlahteen.
Mutta Ruth [toiseksi vanhin sisar Ruth Snellman] on taas niin piinallisen hiljaa. Siitä ihmisestä ei sitte saa irti mitään. Uh – täällä kotona on ummehtuneen rauhallista. Pidänpä sittekin enemmän levottomista perheistä, niissä ainakin tapahtuu jotain.
Ja sitten minua voi harmittaa, että Trolle [Suomalaisen Yhteiskoulun johtajatar Matilda von Troil] kutsui kahville huomenna… ellei ole liian levotonta. "Hui."
Jaa kukapa sitä tietää, vaikka hyvinkin sinne menisimme, kaikessa rauhassa kahvia juomaan. En voi ajatella tällä hetkellä mitään platimpaa.
Trolle sanoi kunnioittavansa ja ihailevansa punakaartin urheutta taistella viime mieheen.
Ei, en sentään ihaile heitä minä - se on itsepäisyyttä ja ehkäpä he vielä luulevat tämän olevan provokatsionia.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 12. huhtikuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
