Huhtikuun 12. päivänä Katarina katsoo ulos ikkunasta ja näkee saksalaisten sotilaiden hyökkäävät pitkin Töölön kallioita. #musiikinkevät1918
Perjantaina 12. päivänä huhtikuuta Katarina Sibelius, sisarensa Ruth ja tämän aviomies Jussi Snellman olivat kotona Töölössä, kun klo 12 aikaan alkoi kuulua kuularuiskujen, kanuunoiden ja kiväärien pauketta. Ikkunasta he näkivät vihreäpukuisten sotilaiden juoksevan kalliolla. Saksalaiset hyökkäsivät Helsinkiin.
”Perjantai. Minä en tiedä mistä alottaa kirjoittaa, sillä mitä tänään on tapahtunut ja mitä kaikkea on saanut nähdä ja kuulla, sitä ei voi sanoilla kuvailla.
Eilen iltapäivällä kuului tykkien jyske Albergasta, kartanon palo näkyi kalliolle tässä vieressä.
Illalla Yppi ja Paavo tulivat tänne. He kertoivat vuorotellen pitävänsä vahtia yöllä. Yö kului kuitenkin jotakuinkin rauhallisesti.
Aamulla punakaartilaiset kulkivat ajamassa ihmisiä pois. Jyminä lähestyi yhä, useita yhteislaukauksia kuului. Kalliolla edessämme juoksenteli punaisia ampuen sinne tänne. Niitä oli kyllä jotenkin vähän.
Noin 12 – ½ 1:n aikaan huomasimme vastapäisessä talossa merkinantajan, erään herran joka ikkunan ääressä teki merkkejä muka sitä pyyhkien.
Samalla tuli kohina yhä lähemmäksi. Kuularuiskut rämisivät, silloin tällöin kuului kanuuna ja kiväärit paukkuivat. Ei voinut tehdä mitään. Täytyi vain kulkea ikkunasta ikkunaan ja kuunnella.
Yhtäkkiä sanoi Ruth: ”Katsokaa tuolla kalliolla on punakaartilaisia.” Ryntäsimme ikkunaan. Kolme kappaletta nousi kalliota. Mutta – äkkiä minusta tuntui, että ne olivat kummallisesti samanlaisissa vaatteissa. Samassa huomauttaa Jussi: ”Mutta niillähän ei ole punaisia nauhoja.” Silloin, kun salaman iskulla käsitimme, että: ”Hyvä Jumala saksalaiset!”
Niin, siinä he olivat. Jotain 5-6 miestä viheriäiset univormut, kaskit ja kiväärit välkkyivät.
Ja samassa niitä alkoi tulla kymmenittäin talojen takaa, sellaisia joukkoja, että ihmeellistä.
Ja samassa ääretön innostus, ihmiset hyökkäsivät kadulle, valkeat liinat liehuivat. Niin äkkiä se kävi.
Me olemme täällä Töölössä keskellä pahinta mellakkaa, tosin se nyt jo on ohi, olemme turvassa ”rintaman takana”.
Olemme olleet ulkona koko iltapäivän, katselemassa. On haavoittunut useita.
Erään saksalaisen kanssa puhelivat ihmiset kadulla. Hän oli oikein miellyttävän näköinen ja vastasi: ”Müde gib’s nicht,” kun kysyttiin, oliko hän väsynyt.
Nikolajeff on vallattu. Mutta Turun kasarmi ei antaudu. Sitä puolustavat naiset. Nyt on kyllä kaikki rauhallista, saksalaiset ovat leirissä kadulla. Jussi kävi juuri heitä puhuttelemassa ja naiset vievät heille ehtimiseen ruokaa. He uhkaavat räjäyttää kasarmin ellei se antaudu.
Tässä vastapäätä oli pieni tulipalo… taivas oli tulipunainen.
Ihmeellistä, miten ihminen tulee sokeaksi. Olimme ulkona pahimmassa kuulasateessa, edestämme kannettiin haavoittuneita ambulanssivaunuihin.
Mutta emme hätkähtäneetkään, vaikka kuulat olisivat menneet kuinka läheltä hyvänsä. Ja inhottava kuularuiskun pärinä sitte…
Voi, huomaan, etten voi kertoa puoliakaan kaikesta, olen nähnyt ja kokenut niin mahdottoman paljon… olimmehan suorastaan keskellä taistelua, näimme punaisten peräytymisen ja ensimmäisen valtauksen.
Kerron huomenna enemmän, on jo myöhä. Sähkö on sammunut ja olemme keräytyneinä kurjan kynttilän ääreen.
Tuntuu turvalliselta ajatella, että on ”rintaman takana”, että tuolla ulkona lakkaamatta vartioidaan. Täällä on valkoisia vartiossa.
Muuten toimivat telefoonit.
Ensin päivällä tuntui niin pahalta, melkein kuin olisi ollut paha omatunto. Mutta nyt tuntuu niin rauhalliselta, kun ei ammuta enää (muuten kuului juuri kuularuisku).
Reaalilyseon pojat päästetään paikalla. Taistelu alkaa heti uudelleen, kun aamu valkenee.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 13. huhtikuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
