Laila Tarpila
Yle
Huhtikuun 13. päivänä Ruotsalaisen reaalilyseon käytävällä kuuluu iltapäivällä huuto: "Laittautukaa kuntoon! Tunnin kuluttua olette vapaat!" #musiikinkevät1918
Punaisten helmikuun lopussa Kirkkonummella vangitsemat valkoiset, heidän mukanaan 24-vuotias säveltäjä Aarre Merikanto, heräsivät 13. huhtikuuta Ruotsalaisen reaalilyseon vankilassa aamulla klo 7 aivan läheltä kuuluvaan kuularuiskun rätinään.
Saman kuularuiskun rätinän havaitsi näköetäisyydellä asuva kirjailija Jalmari Finne. Kun hän katsoi ikkunasta, näytti kaikki olevan ennallaan. Terassille vartioon tulleet punaiset kaikkosivat ammuskelun alettua.
Vankilassa voimistelusalia, johon oli sijoitettu parisensataa vankia, vartioi kaksi punaista vanginvartijaa.
Puolen tunnin kuluttua kuului kanuunan laukaus ja kiväärit paukkuivat. Yksi vanginvartija haavoittui kuolettavasti.
Vankilassa ihmeteltiin ja kyseltiin, olivatko saksalaiset piirittäneet koko kaupungin? Sisällä ei tiedetty, että käytännössä Helsingin kantakaupungista enää Kruununhaka oli valtaamatta. Tätä eivät tienneet myöskään punaiset vanginvartijat, ja vaikka heille kerrottiin, eivät he uskoneet.
Puoli yhdeltätoista yksi vartijoista kertoi, että Helsinki oli piiritetty ja että katutaisteluja oli kaikkialla. Vartijoiden sanoma oli:
"Olemme täällä vankeja kuten tekin. Toivon, että voisimme kaikki lähteä täältä ystävinä. Kaikki syy on johtajien! Kansan pitäisi tehdä rauha ja pakottaa johtajat alistumaan. Eivät meikäläiset, eivätkä teikäläiset tule ampumaan reaalilyseota kanuunoilla, meitä on täällä paljon, teitä vielä enemmän. Emme tahdo teille mitään pahaa, me ainoastaan valvomme teidän turvallisuuttanne, olkaa rauhallisia."
Kadulta kuului hurraa-huutoja. Ne olivat nuoria ääniä, mutta mitä ne merkitsivät?
Jalmari Finne näki ikkunastaan ihmismäärän lisääntyneen kadulla ja kuuli punaisten huutavan pyytäen ihmisiä poistumaan.
Ennen puoli kahta alkoi tykkituli uudelleen.
Ikkunastaan Finne näki kahden valkoisen lähestyvän lyseota muutamien punaisten kanssa. Portailla oli käyty lyhyt keskustelu, jossa toinen valkoisista oli kysynyt onko vangeille tehty mitään pahaa. Vastaus oli kuulunut: "Kysykää heiltä itseltään."
Voimistelusaliin astui puoli kolmelta ruotsalainen sovintolähetti, joka esitteli itsensä valkoisena. Hän kysyi kuinka punaiset vartijat olivat kohdelleet vankeja, jotta valkoiset tietäisivät kuinka kohdella punaisia vastavuoroisesti.
"Laittautukaa kuntoon! Tunnin kuluttua olette vapaat!" Viesti vaikutti sähköiskun tavoin ja kaikkialla huudettiin eläköötä vapauttajille ja ruotsalaisille suojelijoille.
Finne näki ikkunastaan neuvottelijan tulevan ulos. Sitten alkoi odotus. Lyseon lähelle saapui myös saksalaisia sotilaita, jotka asettuivat ampuma-asentoon. Valkoiset katsoivat kelloaan ja huusivat: "Pitäkää kiirettä!"
Silloin talosta alkoi tulla miehiä, ensin pari punaista vanginvartijaa, jotka jättivät aseensa saksalaisille sotilaille.
Jalmari Finnen puhelimelle tuli nyt käyttöä. Hän alkoi kiireesti soittaa isille, joiden pojat olivat kuuden viikon ajan olleet punaisten vankeina, mutta nyt vapauden kynnyksellä.
Kaikki punaiset vartijat tulivat lopulta ulos, luovuttivat aseensa ja asettuivat pitkään riviin Liisankadulle. Myös vankeina olleet valkoiset tulivat ulos myttyineen. Kadut olivat mustanaan hurraavaa kansaa.
Kolmelta iltapäivällä vapautetut vangit lähtivät nelimiehisissä riveissä marssimaan pitkin Mariankatua Kauppatorille ja kenraalikuvernöörin talolle. Vangitut punaiset vartijat marssitettiin pitkin Liisankatua.
Torille oli koottu myös punaisia vankeja. Heidän joukossaan oli näkynyt myös reaalilyseon vangeille tutuksi tullut vankikomissaari Antti Halonen.
Vankien käsiä puristeltiin, ystävät ja tuttavat jakoivat voileipiä. Tunnelma oli korkealla.
Silminnäkijöiden joukossa oli myös 15-vuotias koulutyttö Katarina Sibelius, joka kirjoitti päiväkirjaansa:
Menimme katsomaan ja näimme vankeja – tavattomissa joukoin, joita kuljetettiin laivoihin. Kädet ylhäällä he kulkivat ja sitä katsellessa tuli niin äärettömän paha olla. Miten tavaton nöyryytys se oli, kulkea vankeina porvarikujan läpi.
Ja olin raivota, kun muutamat daamoset suorastaan osottivat sormella ja huusivat Bravo tai harashoo. Kuinka ihminen voi olla niin äärettömän epähieno? Silloin heitä olisi voinut noin kohdella, kun mahtaillen kadulla marssivat. Mutta nyt – miten äärettömän alhaista pilkata voitettuja, voitettuja joille pitäisi olla noobeli, voitettuja, jotka marssivat ohitse ties minne, kädet ylhäällä, ilman aseita, katse maassa.
Mutta tämän tavattoman surkean näyn vastakohdaksi ilmestyi onneksi toinen. Reaalista päässeet kirkkonummelaiset. Iloisia he olivat, reippaasti he kulkivat hurraavien ihmiskujien läpi, vaikka olivat laihoja ja kalpeita. Monet itkivät ilosta ja omaiset olivat autuaita.
Näin roolit vaihtuivat ja 13. huhtikuuta 1918 Ruotsalaisesta reaalilyseosta tuli punavankila.
Aarre Merikanto vapautui muiden vankien mukana ja pääsi kotiinsa Korkeavuorenkatu 17:ään vanhempiensa Oskar ja Liisa Merikannon luokse.
Kuvia Aarre Merikannon valokuva-albumista:
Toukokuussa Aarre osallistuu vielä Vöyrin sotakurssille ja saa tunnustuksen Kustaa Mannerheimilta.
Lue Aarre Merikannon kirjeitä punaisten vankilasta 28.2.- 9.4.1918.
Tutkija Samu Nyström Ruotsalaisen reaalilyseon valkoiset olivat hyvin kohdeltuja panttivankeja Haastattelu 27.2.2018
Kuka oli päiväkirjaa pitänyt Sjundbyn kartanon isäntä Henrik Lindeberg?
Siuntiolaisen Sjundbyn kartanon 24-vuotias isäntä Henrik Lindeberg oli sijoitettu samaan vankihuoneeseen, luokkaan III B Aarre Merikannon kanssa.
Lindeberg osallistui Kirkkonummen taisteluihin muonituspäällikkönä Sigurdsin kartanossa. Hän kirjoitti päiväkirjaa koko Kirkkonummen tapahtumien ja Ruotsalaisen reaalilyseon vankeuden ajan keväällä 1918. Lindeberg oli myös taitava piirtäjä, ja päiväkirja täydentyi maisemilla, kartoilla ja muilla piirroksilla.
Erityisiä olivat karikatyyrit, jotka kertovat omaa kieltään Lindebergin taidosta katsoa maailmaa omasta persoonallisesta näkökulmastaan.
Henrik Lindeberg syntyi seitsenlapsisen katraan kolmantena 21.6.1893. Vanhemmat olivat maanviljelysneuvos Ture W. Lindeberg ja Selma Adlercreutz.
Selma oli ostanut Pikkalan kartanon 1887 ja pariskunnan omistukseen tuli myös nuorena kuolleen Selman velipuolen Henrik Adlercreutzin omistama Sjundbyn kartano 1892.
Lindebergin sisaruskatras varttui Pikkalan kartanossa. Henrik kävi Brobergskan yhteiskoulua ja asui viikot Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1912 ja aloitti opinnot Polyteknisessä korkeakoulussa, mutta diplomi-insinööriä hänestä ei koskaan tullut. Jo vuonna 1915 Henrik Lindebergistä tuli Sjundbyn kartanon isäntä.
Sisällissodan puhjettua Henrik Lindeberg halusi muiden siuntiolaispoikien tapaan liittyä Svidjassa, Suitian kartanossa perustettuun suojeluskuntaan. Aseeseen hän ei kuitenkaan halunnut tarttua, ja hänestä tulikin Sigurdsin kartanon joukkojen muonituspäällikkö.
Myöhemmässä elämässään Henrik Lindeberg oli suuri kulttuuripersoona Siuntiossa. Hän kehitti maanviljelystä monin tavoin ja oli tulisieluinen paikallishistorian vaalija. Suuri tragedia oli Porkkalan luovutus Neuvostoliitolle 1944, jonka myötä myös Lindebergit joutuivat muuttamaan pois Sjundbyn kodistaan.
Lindeberg sai kuitenkin kokea myös palauttamisen ilon 1956 eikä säästänyt voimiaan kartanon ennallistamisessa.
Henrik Lindeberg kuoli 67-vuotiaana 13.2.1961. Sisällissodan muistot on yksi hänen päiväkirjoistaan, jotka ovat säilyneet Sjundbyn kartanossa.
Lähteet
Brenner, Alf: Sigurdskåren. Söderstöms. Lovisa 1958.
Finne, Jalmari: Ruotsalaisen reaalilyseon valtaus. Otava. Kuvallinen kuukauslehti maalis-toukokuu 1918.
Hortling, Ivar: Kirkkonummen taistelut. Muistelmia ja vaikutelmia punakaartikapinan ajoilta v. 1918. Kustannusosakeyhtiö Kirja Helsinki. Tampere 1918.
Linkit
Koulutyttö Katarina Sibeliuksen päiväkirja 1918
Wikipedia Helsingin valtaus | Kirkkonummen taistelut
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Museovirasto CC BY 4.0
