Huhtikuun 14. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola palaa kahden aikaisemman päivän tapahtumiin. Hän ei enää uskalla nukkua öitä kotonaan Työväentalon naapurissa ja tiedonjano ajaa hänet kaupungille tuttuja etsimään. #musiikinkevät1918
Huhtikuun 12. päivänä klo 12 saksalaiset aloittivat Helsingin valtauksen punaisilta. Kaksi päivää myöhemmin Työväenyhdistyksen kuoronjohtaja, säveltäjä ja musiikkitieteen opiskelija Väinö Pesola ryhtyi kirjoittamaan takautuvasti ratkaisun hetkistä Helsingissä...
"Vapauden" viime kukkia. Illan taistelu. Visiitti. Lukutyö. Työväentalon pihakuvia ym.
Vapaassa Suomessa.
Elämäni vaiherikkaimmat hetket ovat kulkeneet ylläkirjoitettujen päivämerkkien välillä. Ja vaikka tuntuu siltä kuin edellä mainitusta päivästä olisi jo viikkokausia kulunut, tapahtumien jättiläisryöppyjen valtavan sisällyksen ja voiman takia, lienee kuitenkin paras pistäytyä täyttämään 12:n päivän otsikkokirjoitusten sisällys.
Torstai-aamupäivällä [11.4.] palatessani aamiaiselta seisoi Ylioppilastalon edustalla pari herrasmiestä. Toinen luki Työmiestä, toinen, jolla oli valokuvauskone kädessään, tirkisteli lehteen sivultapäin. Paikalle osui myös punakaartilaisia. Ensimmäinen kiinnitti huomionsa valokuvauskoneeseen. Hän kutsui pari toveria puheilleen. "Tuo mies täytyy ottaa kiinni," sanoi hän kavereille ja ilman muuta kävi hän herraa olkaan: "Seuratkaa konttoriin, te otitte valokuvia, se on luvatonta," selitti punainen. Herra oli ihmeissään ja vastusti: "En ole ottanut kuvia ja jos olisinkin, mitä sitä, tarkastetaan kone heti." Mutta mikään ei auttanut, matka alettiin.
Mutta minua oudoksutti toinen vähintäin koomillinen tosiseikka. Tuntemattoman miehen täytyi myös seurata tyrmään. Valokuvauskoneen omistaja vakuutti, ettei hän tunne miestä, tämä sanoin koneenomistajasta. Tämä ei mahtunut hulikaanien päähän. Vielä enemmän kuin "valokuvaaja" oli vieras ihmeissään moisesta "vangitsemisesta", sillä vieraankin oli pistimien pakosta joukkoon liityttävä. Tapahtuiko tällaista koskaan vihattujen venäläisten santarmien toimesta!
Huhut saksalaisten lähestymisestä rupesivat torstai-illalla [11.4.] oikein silmin nähden ja korvin kuullen toteutumaan. Aamupäivällä jo kuului kumeata tykinjyskettä ja päivällä rupesi väestön valtaamaan ilmeinen hermostuminen.
Noin 12 päivällä kuului taajoja laukauksia Reaalilyseon tienoilla, joka johtui siitä, että vankileirin lähistöä puhdistettiin yleisöstä. Toiset tiesivät, että miliisi oli ottanut punaisilta vartioinnin haltuunsa ja että siitä jotenkin johtui ammunta.
Noin 3:n tienoissa näin Ruotsin konsulin biilillä ajavan Työväentalolle. Hän toimi välittäjänä punaisten ja heidän vihollisten välillä.
K:lle 4 i.p. piti punaisten vastata, antautuvatko vai ei. He vastasivat taistelevansa loppuun, eiväthän ne raukat uskoneet saksalaisten edes olevan lähimaillakaan, konsulin vakuutteluista huolimatta, jopa kunniasanasta, kuten kerrotaan.
Illalla noin 5:n ajoissa alkoi hirveä paukkina ja aivan läheltä. Seutuja tuntevat arvelivat taiston kärjen olevan Sockenbackassa. Kumeita jysähdyksiä säestivät konetykin napsutus ja kuularuiskujen tikutus. Välistä pamahti pari kolmekin laukausta yhdessä tuhauksessa pannen ilman vapisemaan.
Rautatietä pyyhälsi sinne useita pikkujunia vieden punaisten apuväkeä ja maantietä kiisi kosteita ratsuja, hikisiä jalkajoukkoryhmiä. Taistelu siirtyi etelästä länteen ja läheni yhä, mutta loppui yht’ äkkiä ehkä tunnin kestettyään noin k. 7 i.p.
Taistelun tuloksista ja siitä kutka siellä todella taistelivat, valkoiset ja punaiset vaiko saksalaiset ja punaiset, ei saatu mitään tietoja. Hermostuttava odotus täytti mielen.
Tässä odottavassa mielentilassa en pysynyt kotona, vaan lähdin Lekmanin ”puulaakiin” mielessä saada siellä skruuvi kokoon ja samalla arvelin turvallisemmaksi jäädä sinne yöksi, koska olin kuullut monialta henkilöiltä, että oli kehoitettu poistumaan Siltasaaresta keskikaupungille, koska Työväentalo voisi olla vaarallinen pommituksen tai räjähdysten sattuessa.
Tultuani Lekmanille, oli siellä koko ”poksi” ja lisäksi vieraita kokoontunut kahvipöydän ääreen. Skruuvitoveri neiti V. hissasi minut ilman muuta vierasten joukkoon ja pani kahvikupin nenän alle. Jouduin keskustelun pyörteisiin, joka jokapäiväiseksi seurakeskusteluksi olikin tavallista sisältörikkaampaa.
Pääasiassa keskusteltiin sosialisteista. Paljon valaisevia uutisia saikin seurasta eri vierailta kuulla. Tokoi on rikollinen Amerikasta karkoitettu. Itse on hän muuttanut nimensä jostain suomalaisesta venäläissoppaiseksi Tokoi:ksi. Vesby on samoin otettu nimi, hänkin on rikollinen. Samainen tunnettu murhaaja on varmasti istunut oikeutta ”jossain vallankumousoikeudessa” jne.
Saksalaisista keskusteltiin myös. Päätietoja antoi kansanedustaja neiti E.T. ja yritin minäkin pieniä tietojani muistutella. Yleensä tuntui seuran mielipide pelkäävän ikävyyksiä saksalaisten karun ja itsetietoisen mielialan taholta.
Nukuin Lekmanilla rauhallisen yön, sillä skruuvi jäi pitkälle menneen keskustelun takia ja sotaista tointa ei yöllä näkynyt ei kuulunut.
Lukutyö on ollut mahdotonta. Työläästi on päässyt sivun, kun mieli jo on harhaillut päivän kuumissa odotuksissa, ja tuskin pari sivua loppuun, niin jalka on vienyt ikkunan ääreen seuraamaan tapahtumia Työväentalolla.
Myös uutisten kaipuu on karkoittanut lukupöydän ääreltä. On täytynyt mennä Fazeriin, Blomqvistiin kuulemaan, mitä venäläiset lehdet valehtelevat ja on uteliaisuus ajanut toverien luo ”uutta” kuulemaan, mielipiteitä vaihtamaan.
Tätä ei Vilkku-veli ymmärrä. Antoipa minulle taas näpäyksen siitä, että ”lorvailen”, kun arvelin, etten voi mennä ”viime tenttiin”, koska viimeisten viikkojen töitten tulos on ollut harmaata ja laihaa minun mielestäni luonnollisista syistä. Vilkku on aina Vilkku!
Perjantaiaamuna alkoi selvä hermostus vallata punaiset. Kun aamulla heräsin meluun pihalla ja tirkistin portille, oli pihalla kokoontuneissa ryhmissä erikoista tekeillä. Keskustassa seisoi miehiä, jotka huitoen käsillään pitivät kovaa ääntä. He näkyvästi selittivät taistelun toivottomuutta. Parin näin heittävän punakaartilaispaperinsa pihalle. Ilmeisesti oli kysymys johtajien katalasta menettelystä ja halpamaisesta pakenemisesta. Raivostuneet ottivat toki punapaperinsa takaisin.
Päättäväisemmin käyttäytyi eräs nuorukainen, joka marssi pitkin Sirkuskatua Talolle kaski [kypärä] kädessä. Hän pistäytyi portin sisäpuolelle, laski siihen kasken ja poistui tarmokkaasti edes vilkaisematta pihalla seisoviin tovereihin.
Myös pahan ilman linnut, naiset ilmaantuivat näyttämölle, mutta ilman aseita. Heitä oli noin satakunta ja tulivat kai yöloman jälkeen taas heittämään olkapäilleen nuo komeat naisellisuuden tunnusmerkit. Jollain on myös nähty miekka vyöllä. Aleksilla näin ”vahtipalveluksessa” naisen korea vaalea keväthattu päässä ja muutenkin hienoissa höpenissä kivääri olalla. Heidän taitonsa todistukseksi ei tarvitse muuta mainita, kuin että näin erään miehen ottavan pois patruunat pyssystä. Pyssyn haltija nainen ei itse edes tähän pystynyt, mitä sitten muuhun!
Huomiontekijänä Helsingin vapauttamistaistelussa. Tapahtumat ennen varsinaista taistelua.
Aamulla [12.4.] luin kotona rauhallisena parikymmentä sivua Adleria, sitte lähdin syömään Ylioppilastalolle. Kaupunki oli hiljainen, raitioliikenne pysähdyksissä. Se pani epäilemään, että jotain oli tekeillä.
Aamupäivän kuluessa rupesi mieli yhä enemmän kiihtymään, täydessä tietämättömyyden säkissä kun oltiin. Pessimistisiä huhujakin kuului. Arveltiin, että punaiset ehkä olivatkin pitäneet puolensa saksalaisia tai valkoisia vastaan venäläisten suurilla tykeillä, joitten lukot nuo roistot sittekin olivat jättäneet punaisten käsiin. Mutta mitään varmuutta ei saatu, se tiedettiin vaan, että kaupungin suojeluskaarti kokoontui, joten ratkaisunhetket olivat ainakin näillä varmana lähiaskeleena.
Lähdettyäni Ylioppilastalolta tapasin yliopp. K:n joka oli istunut valtiollisena vankina mm. Spalernajassa. Samalla, kun kuljimme Tähtitorninmäelle odotettuja saksalaisia tähyämään, kertoili hän hauskoja juttuja vankeusajalta. Mäelle tultua huomasimme siellä punaisia, jotka estivät pääsyn ainakin Haaksirikkoisten patsaalle. Väkeä oli vähän liikkeellä. Ja saman huomion teimme kaupungillakin sinne palattuamme.
Jostakin kaupungin sisäpuolelta kuului pari yksinäistä laukausta. Saavuimme Aleksille. Tuumin lähteä visiitille maist. Saarimaan luo saadakseni kuulla uutisia. Hänen luokseen ajoi myös omituinen vaisto saada mahdollisten odottamattomuuksien varalta yösija. Kotiinmenoa en nimittäin juuri ajatellut siksi, että jo aamulla aamiaiselle lähtiessäni minut pidätettiin Sirkuskadulla, jonka punaiset olivat sulkeneet. Pääsin kuitenkin heti ilmoitettuani, että asun Talon naapurissa.
Sanoin siis K:lle hyvästit Aleksilla, mutta ennen kuin ehdin Mikonkadulle, minkä varrella maist. S. asuu, tapasin yliopp. laulajatoveri K:n. Kun hänkin on ollut pidätettynä, jäin hänen kanssaan keskusteluun hänen kanssa yhteydessä olevista seikoista. Suuntasimme kulkumme Espikselle ja istuuduimme vähäsen levähtämään eräälle penkille.
Yht’äkkiä penkillä istuessamme pamahtaa useita laukauksia, joka puolelta, samassa alkaa myös kuularuisku rätinänsä. Suinpäin syöksyy väkijoukko lähimpään rappukäytävään. Se oli kahvila Esplanadin. Me hyppäsimme sekaseuraisen joukon mukana. Ammunta jatkui, minä tarkastelin seurapiiriämme. Siihen kuului etupäässä venäläisiä kymnasisteja pari herraa ja neitosta sekä eräs vanha, huohottava, lihava akka.
Kirosimme, ettemme olleet kotomaissa, koska arvelimme verileikin nyt alkaneen. Pistäysimme rappukäytävässä aina ylimpään kerrokseen. (Jatk.)"
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu 16. huhtikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia Väinö Pesola
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
