Huhtikuun 15. päivänä Katarina on jälleen täyttämässä patjoja, eikä ymmärrä tyttökavereitaan, jotka vierovat ruumiillista työtä ja flirttailevat kaupungilla sotilaiden kanssa. #musiikinkevät1918
Huhtikuun 14. päivänä säveltäjä Jean Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katarina tyttökavereineen oli opettajansa komentamana täyttämässä sotilaille tyynyjä ja patjoja Tähtitorninmäellä. Samaan aikaan saksalaiset sotilaat järjestivät Helsingin keskustassa voitonparaatin. Tytöt eivät voineet vastustaa kiusausta ja lähtivät kesken kaiken paraatia katsomaan. Yllättävä ampumavälikohtaus katkaisi kuitenkin tyttöjen matkan Esplanadille. Katarina palasi yksin takaisin likaiseen, rankkaan ruumiilliseen työhön. Seuraavana päivänä hän meni jälleen täyttämään patjoja, mutta ristiriitaisissa tunnelmissa…
”Tänään olen taas ollut matrassityössä, sen tietävät ainakin kangistuneet sääreni. Kyllä työ sentään on ihanaa. Vaikka häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että nämä 6 tuntia ruumiillisessa työssä rasittavat melkein enemmän kuin koulupäivä klo 4:n. Siitäpä aijon totuttaa itseni pois.
Häpeän, että olen sanonut tai oikeastaan ajatellut Kessistä sellaista kuin viimein kirjoitin. Mutta minä en voi sille mitään, että tänään taas ajattelin samaa, kun polvet kankeina raahauduin klo 5:ltä Böökille viemään puukkoa, jonka Kessi oli suvainnut unohtaa muhviini. Sekä Bripa että Kessi ryntäsivät tampuuriin ja kysyivät: ”Såg du paraden?” Ja sitten kysyi Kessi: ”Vad var det för idigt att du gick tillbaks dit?”
Suutuin niin että kiehuin. Eikö hän sitten ottanut työtä niin vakavasti, että piti sitä velvollisuutenaan. Sanoin vaan, että minä puolestani pidin olevan tarpeellisempi siellä kuin paraadissa.
Enkä voinut olla sanomatta, että kaikki siellä olivat luulleet heidän pelänneen ampumista ja menneen kotiin. Mutta he eivät käsittäneet yhtään tai eivät tahtoneet käsittää, että se todella oli moitittavaa. Kessi vain pani päälleen platin miiminsä (josta muuten en pidä) aivan kuin hänen mielestään moittijat olisivat platteja.
Sitten tulin sanoneeksi, että olin ollut klo ½ 11:sta työssä. ”Oj du stackare!” huusivat he. ”Du ser också hemskt trött ut. Vi har varit hela dagen ute och givit blommor och cigarrer åt tyskarna och knäppt dem.”
En sanonut mitään, mutta ajattelin taas, että intressimme ovat erilaiset, minun tehdä ja heidän nähdä.
Sitten he puhuivat kaikennäköistä Bobista [Bobi Sivén] ja Jaakosta, jotka olivat käskeneet heitä tulemaan Robertinkadulle, jossa heillä oli vahtivuoro. Olivat muuten käskeneet minua myös, mutta en tietysti voinut mennä, vaikka olisin sen tiennytkin.
Luulenpa, että Kessi lopulta sai hämärän aavistuksen ajatuksistani, koska hän kysyi : ”Hör du, hur är det med det där arbetet – ska man komma dit?” No, eihän kenenkään pidä mennä sinne, ja koska tiesin, miten kuivaa työtä se heistä oli, rauhoitin heitä sanomalla, että tulemme kyllä toimeen. Mutta itsekseni ajattelin, että sinne kyllä tarvittaisi, mutta sellaisia jotka käsittäisivät työn vähemmän kevyesti ja todella tekisivät jotain.
Minulla on näistä ajatuksista niin paha omatunto. Eikö se olekin kamalaa! Minä en voi niitä salata Kessiltä. Luulenpa, että suoraan sanon hänelle ne, ajatelkoot sitten minusta mitä hyvänsä.
Mutta minä olen pettynyt hänen suhteensa, sillä huomaan, että hänen entinen intonsa tehdä jotain ”heidän” hyväkseen oli vain kauniita sanoja ja että hän ei todellisuudessa pystykään muuta kuin flaneeraamaan kadulla ja ihailemaan miesväkeä.
Olen hyvin pahoillani siitä, että tällaista piti tulla välillemme. Mutta olen nyt huomannut, että kuten Jean Christophessa Romain Rolland sanoo: ”Useimmat ystävyyssuhteet perustuvat siihen, että olisi joku jonka kanssa voi puhua itsestään.”
Mahtaakohan Kessi olla vihainen minulle, jos sanon hänelle tämän? Toivoisin niin hartaasti, että hän antaisi anteeksi rumat ajatukseni. Mutta sanoa minun täytyy ne, muuten en saisi omantunnonrauhaa. Olenhan suorastaan panetellut häntä.
Olen huomannut, etten välitä kestään muusta kuin E:stä. Rakas hyvä poika. Luulen, että pidin sinusta hirveästi, vaikken sitä ymmärtänyt. Sillä muuten ei muistosi olisi minulle niin rakas ja pyhä kuin se on.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 17. huhtikuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
