Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Miten pitkään sä oot tsittannu tossa ”kihvelissä” – kysyi Remu Aaltonen, kun Matin pyörätuolin näki

Oululainen Matti Vilkuna.
Oululainen Matti Vilkuna. Oululainen Matti Vilkuna. Kuva: Outi Vilkuna Flinkkilä & Tastula

Oululainen Matti Vilkuna sanoo eläneensä koko nuoruuden hurjaa vauhtia miettimättä vammaisuuttaan. Vasta kaksikymppisenä vammaisuus alkoi sulautua tunnetasolla osaksi Matin persoonaa.

– Vammautuminen, tapahtuipa se missä elämänvaiheessa tahansa, on itse asiassa aina valtava loukkaus egoa kohtaan. Vammaisuuden ydin on kyvyttömyyden ja keinottomuuden tunnetta, sanoo 36-vuotias Matti Vilkuna.

Nuorena poikana hän vakuutti, että vammaisuudesta ei tule koskaan hänelle ammattia, mutta kyllähän se työstä käy.

– CP-oireyhtymä tarkoittaa minulle jatkuvaa suunnittelua. Ihan peruselämään menee jo valtavasti voimavaroja.

Tarvitsen päivittäisissä askareissa kuten pukeutumisessa, peseytymisessä, wc-käynneissä ja siirtymisestä paikasta toiseen joko henkilökohtaisen avustajani tai vaimoni apua, sanoo Matti Vilkuna.

Toiset luulevat, että vammaisen peruselämä on oleilua tai ajanvietettä, mutta perusoleminen on ankaraa työtä itsessään!

Eniten ja vähiten esteitä

Erityisesti talvi on invalidisoiva vuodenaika. Tänä talvena Oulussa oli korkeimmillaan 72-senttisiä hankia, joten sellaiset maastot ovat pyörätuolimiehelle mahdottomia.

– Minusta tuntuu ihan siltä kuin taivas aukeaisi, kun tulee kesä! Silloin jokainen siirtyminen ei tarkoita monenlaista pukeutumista kuten talvella. Myös liikkuminen paikasta toiseen on kesällä helpompaa kuin talvella.

Matti Vilkuna sanoo, että omasta elämästä päättäminen toteutuu tällä hetkellä hyvin. – Vaikka en pysty liikuttamaan ja hallitsemaan kehoani, on erinomaisen tärkeää, että voin hallita muita asioita elämässäni.

– Tiedän, kuinka toimitaan. Tiedän myös mitä tarvitaan - siitä minun elämäni syntyy.

Elämän merkityksellisimmät asiat

Matti Vilkuna kuvailee itseään sosiaaliseksi ja tiedonjanoiseksi.

– Merkitykselliset hetket ovat niitä, kun saan tutustua monenlaisiin ihmisiin, sillä tykkään tutkia erilaisia aiheita, keskustella ja toimia ihmisten kanssa.

– Minusta on mahtavaa vaihtaa kokemuksia muiden kanssa.

Vuonna 2006 Matti aloitti pitkän terapiansa, ja samoihin aikoihin hän tutustui netissä Outiin, josta tuli sittemmin hänen vaimonsa.

– Teimme puolin ja toisin vaikutuksen toisiimme, vaikka elin vaikeaa vaihetta elämässäni. Terapian alkuvaiheessa jätin alkoholin kokonaan pois. Tajusin, että alkoholi ei sovi minun aivokemialleni, koska olen jo vammani pohjalta herkkä.

– Outi toi ihan uudenlaisia asioita mietittäväksi minulle. Vaikka meillä on ollut monenlaista mutkaa yhteisen 14 vuoden aikana, olemme tiimi.

Monesti tuntuu siltä, että vaimoni suhtautuu vammaisuuteen luontevammin kuin minä. Olen todella kiitollinen hänelle siitä, että hän ei ole koskaan käyttänyt vammaa minua vastaan.

Nivalasta Ouluun

Matin nuoruus oli aika vauhdikasta. Hän muutti Ouluun 16-vuotiaana ja opiskeli siellä kaupallisen alan tutkinnon.

Nivalaan jäivät väkevät arvot omaava, perinteikäs talonpoikaiskoti. Perheeseen on aina kuulunut koko Vilkunan suku. Akateemikko ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna on Matti Vilkunan isosetä.

Ydinperhettä ovat yrittäjävanhemmat sekä Matin kolme vanhempaa sisarusta.

– Maalaispitäjässä jokainen määrittyy pitkälti fyysisen tekemisen kautta. Tunsin, etten pysty samaistumaan siihen maailmaan, sanoo Matti Vilkuna.

Nuoruudesta aikuisuuteen

– Oulussa istuimme ravintoloissa ja tutustuin eri alojen taiteilijoihin. Tuohon aikaan Hurriganes oli minulle se bändi, joka veti minut maalaispitäjästä maailmalle, sanoo hyvin sosiaalinen Vilkuna.

– Varsinkin Cisse Häkkinen oli sellainen hahmo, johon halusin samaistua, mutta kun perehdyin hänen henkilöhistoriaansa, tajusin sen, että hyväntuulisuus kävi hänelle kalliiksi.

– Näitä asioita olen saanut pohtia mm. Cissen pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin Ile Kallion kanssa.

– Hurriganes-maailma kiinnosti minua niin paljon, että hakeuduin bändin johtajan Remu Aaltosen juttusille.

Muistan hyvin, kun Remu tuli kysymään minulta, että miten pitkään sä oot tsittannu tossa ”kihvelissä” – tarkoittaen pyörätuolia, nauraa Vilkuna.

Kihvelistä tuli sittemmin Matin kirjoittajanimi, kun hän kirjoitti kolumneja sanomalehteen, juttuja autolehtiin ja mielipiteitä sosiaaliseen mediaan.

– Jossakin vaiheessa tajusin, että en halua samastua edes rock’n' roll -maailmaan, vaikka musiikki ja amerikanraudat ovatkin tärkeitä harrastuksiani.

– Ihan uudenlainen samaistumisen kohde löytyi vasta sitten, kun löysin analyyttisen ajattelun, pohtii Vilkuna. Se käänsi katsettani takaisin sukuun ja sen tutkijaluonteisiin.

Asennevammaisuus on työlästä

Matti Vilkuna ei totisesti tarvitse minkäänlaista apua puhumisessa, mutta joskus joukossa puhuminen voi olla kummallista.

– Koska puheeni on spastista, saattaa keskustelu jatkua kolmannen henkilön kanssa ja minulle puhutaan selkosuomella näin: MI-TÄ SI-NÄ HA-LU-AI-SIT. – Tällainen ohipuhuminen tuntuu tosi pahalta.

Toisinaan Matilta kysytään, että miksi hän ei ole opiskellut pidemmälle, kun hänellä on selvästi älliä.

– Sitä on vaikea selittää. Olen opiskellut elämää ja toivon, että kaikki ymmärtäisivät sen, että jokaisella meillä on oma taakkamme. Ketään ei ole syytä kadehtia.

Keskustele