Hyppää pääsisältöön

Tohveli paljasti virolaisloikkari Treialin pakoyrityksen Helsingistä 1950

Neuvostoliitosta Suomeen loikannut virolainen kapteeni Herman Treial nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin syksyllä 1950, jolloin hänen suomalaisten avustama pakoyrityksensä Helsingistä epäonnistui. Tom Östlingin vuonna 2011 ohjaamassa dokumentissa Loikkari käydään tapaus läpi paossa avustaneen sairaanhoitajan ja tutkijan kanssa sekä nähdään otteita vuonna 1962 tehdystä elokuvasta Vaarallista vapautta.

Tapahtumat saivat alkunsa kesällä 1949, jolloin kaksi virolaista metsäveljeä, kouluajoilta toisensa tunteneet kapteeni Herman Treial ja asemapäällikkö Artur Lõoke tapasivat toisensa sattumalta. Koska molemmat olivat sodan aikana taistelleet neuvostojoukkoja vastaan ja toimineet sitten vastarintaliikkeessä, uhkasi heitä Virossa joko kuolemantuomio tai karkotus vankileirille. Miehet päättivät yrittää yhdessä loikkausta Suomeen. Matkanteko rajalle oli raskas, mutta elokuussa 1949 rajanylitys onnistui Ilomantsin kohdalla. Siellä he ilmoittivat olevansa poliittisia pakolaisia, ja heidät siirrettiin Helsinkiin vankilaan odottamaan jatkotoimia.

Keväällä 1950 Neuvostoliitto pyysi miesten luovutusta ja Suomi suostui pyyntöön. Lõoke palautettiin Tallinnaan, missä hänet teloitettiin puoli vuotta myöhemmin maanpetoksesta. Treialin terveydentila oli liian huono luovutukseen, ja hänet jätettiin Helsinkiin odottamaan kuntonsa kohentumista.

Ilmeisesti se auttamisenhalu oli niin suuri, että se voitti kaiken pelon.― Sairaanhoitaja Sirppa-Leena Eloranta (2011)

Syksyllä 1950 Treialin kunto heikkeni entisestään, ja hänet sijoitettiin sairaalahoitoon sisätautiklinikalle Unioninkadulle. Treial kertoi hoitajalle toiveestaan voida paeta sairaalasta. Hoitaja kertoi asiasta valikoiduille henkilöille ja pian joukko helsinkiläisiä päätti yrittää auttaa häntä pakenemaan Ruotsiin.

Pako toteutettiin 12. lokakuuta vuonna 1950. Operaation suunnitteluun osallistui kaikkiaan seitsemän henkilöä, joukossa mm. Treialia hoitaneet sairaanhoitajat Sirppa-Leena Laurio ja Kaija Heikkilä, mainosmies Jaakko Ketola, filmimies Leo Hildén sekä tuotantopäällikkö Ahti Ilomäki. Hoitaja Laurio ohjasi potilasta valvoneen poliisin lounastamaan keittiöön, jolloin Treial talutettiin kadulle odottavaan autoon. Hänen astuessaan autoon jäi toinen hänen sairaalatossuistaan kadulle.

Pakohanke oli hyvin suunniteltu, mutta onnettomasti toteutettu.― Juha Pohjonen, tutkija (2011)

Treialin kanssa autossa istuivat Ketola ja Hildén, Ilomäki ajoi. Treial vietiin ensin yksityisasuntoon Tehtaankadulle, mutta siirrettiin sieltä vielä samana päivänä Tarkk’ampujankadulle rouva Marguerite Tuderuksen luo. Tuderus ei ollut hankkeesta etukäteen tietoinen, mutta lupasi Treialille turvapaikan luonaan, kunnes hänet siirrettäisiin eteenpäin.

Treialin paosta nousi suuri uutinen ja palkkioksi hänen löytämisestään luvattiin huomattavan suuri summa, 100 000 markkaa. Ratkaisevan vihjeen antoi satamatyöntekijä Urpo Sirkiä, joka oli nähnyt pakoauton lähdön, löytänyt kadulta tohvelin ja ehtinyt painaa mieleensä osan auton rekisterinumerosta. Kuudessa päivässä etsinnät olivat ohi, ja poliisi tuli noutamaan Treialin rouva Tuderuksen luota.

Marguerite Tuderus: Auttajat olivat amatöörejä

Ranskalainen, Helsinkiin 1920-luvulla muuttanut Marguerite Tuderus tunnettiin aktiivisena ja avarakatseisena kulttuuripersoonana. Näin hän kertoi Erkki Toivaselle osuudestaan Treialin tapauksessa:

"Eräänä lokakuun iltana ovikello soi. Kun avasin oven, sieltä tunki eteiseen hätääntynyt joukko miehiä. Yksi oli käynyt ottamassa minulta keskustelutunteja. Hän selitti, että heidän ystävälleen, sairaalan vaatteissa olevalle pakolaiselle, oli löydettävä turvapaikka. Heidän alkuperäinen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Voisinko olla avuksi ja kätkeä miehen pariksi päiväksi asuntooni? Tietysti suostuin. Sehän oli kuin alkukohtaus salapoliisiromaanista!"

"Ymmärsin tilanteen vakavuuden ja yritin esittää oman osuuteni mahdollisimman hyvin. Kävin tekemässä ruokaostokset useassa eri kaupassa, etten herättäisi epäluuloja. Näytemäharjoitukset jatkuivat asunnossa normaaliin tapaan. Treial oli niiden ajan vaatekomerossa, jottei kukaan näkisi häntä sattumalta. Hän oli kiitollinen kaikesta. En koskaan unohda sympaattista, herkkää, sodan runtelemaa miestä. Ei hän voinut olla vaaraksi kenellekään."

"Nautin oikeudenkäynnistä. Koska se oli käytävä ranskaksi ja suomeksi, minulla oli aikaa miettiä vastauksia. Tein kaikille selväksi oman käsitykseni ihmisjahdista ja tapporahasta. Suomen kansalaisena sanoin häpeäväni tuomareiden ja asianajajien puolesta. Valitettavasti silloin ei vielä ollut televisiota. Kai minua olisi haastateltu uutisiin."

– Otteet ovat Toivasen kirjasta Matkalla ranskalaisuuteen (2008).

Tapaus nousi uutisotsikoihin myös ulkomailla. Kunnioittaisiko Suomi turvapaikkaoikeutta? Suomessa tapauksen käsittely eskaloitui nopeasti sisäpoliittiseksi kiistaksi. Kaikissa suurissa lehdissä seurattiin oikeudenkäynnin etenemistä tarkasti, joissakin lehdissä esitettiin aiheesta jopa salaliittoteorioita.

Treial tuomittiin paosta 10 kuukauden vankeuteen, minkä jälkeen hänet oli määrä luovuttaa Neuvostoliittoon. Paossa avustaneet tuomittiin 4–10 kuukauden vankeuteen. Treial kuoli vankilassa helmikuussa 1951. Seuraavana vuonna kaikkien avustajien tuomiot lievenivät hovioikeudessa ehdollisiksi.

Vuonna 1999 paossa avustaneet sairaanhoitajat saivat kutsun Viron itsenäisyyspäiväjuhlaan. Siellä presidentti Lennart Meri palkitsi heidät Kotkaristin ansiomerkein.

En tiennyt niin isossa asiassa olleeni mukana.― Sirppa-Leena Eloranta (2011)

Dokumentti ja elokuva

Toimittaja Tom Östling haastatteli vuonna 2011 kolmea tapauksen omakohtaisesti tuntenutta henkilöä, Sirppa-Leena Elorantaa (o.s. Laurio), Kirsti Ketolaa sekä rouva Tuderuksen sukulaista Marjatta Tuderusta. Tutkija Juha Pohjonen vastasi kysymyksiin aikakauden loikkaripolitiikasta. Miksi Kekkonen tunnettiin tiukasta "Ei armoa Suomen selkänahasta" -palautuslinjastaan?

Östlingin dokumentissa nähdään otteita vuonna 1962 valmistuneesta Treialin paosta kertovasta, Veikko Itkosen ohjaamasta elokuvasta Vaarallista vapautta. Dokumentissa tai elokuvassa ei kerrota Lõoken kohtalosta, ja elokuvassa käsitellään pakolaisuuden lisäksi myös monia muita teemoja.

Innoituksen elokuvaan Itkonen oli saanut Tuuli Reijosen vuonna 1961 julkaisemasta romaanista Kenen on syy. Ensi käden tietoja hankkeen taustoista ja tapahtumien kulusta Itkonen sai ystävältään Leo Hildéniltä. Siitä huolimatta elokuvassa juuri hankkeen suunnittelu ja Treialin piilotteluosuus poikkeavat merkittävästi tapahtumien todellisesta kulusta.

Elokuvatarkastamossa harkittiin elokuvan kieltämistä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vuoksi. Koska kieltäminen olisi luultavasti aiheuttanut vielä suuremman metelin, sen sallittiin päästä levitykseen. Elokuva otettiin vastaan myönteisesti: sitä pidettiin raikkaana, jäntevänä ja vauhdikkaana.

Kuriositeettiina mainittakoon, että dokumentissakin nähtävä elokuvan pääosan esittäjä Toivo Lehkonen ei ollut näyttelijä, vaan sorvari, joka oli tullut tunnetuksi televisiossa. Hänet tunnettiin Tupla tai kuitti -ohjelmassa osoittamastaan erinomaisesta raamatuntuntemuksesta.

Vuosina 1945–1981 kaikkiaan 153 neuvostoliittolaista loikkasi Suomeen. Heistä 114 palautettiin Neuvostoliittoon.

Lue, miten Herman Treialin auttamishalua muistetaan Virossa.

Lähteet:
Helsingin Sanomien arkisto
Elonet: Vaarallista vapautta
Erkki Toivanen: Matkalla ranskalaisuuteen. Otava 2008.

Lue lisää:

Verner Lehtimäki. Hän loikkasi kansalaissodan viimeisinä päivinä Neuvostoliittoon ja toimi siellä hävittäjälentäjänä. Stalinin vainoissa hän hävisi.

Puolet suomalaisista loikkareista kuoli Stalinin vainoissa

Neuvostoliittoon loikkasi 1920- ja 30-luvuilla lähes 15 000 suomalaista maanpäällistä paratiisia etsimään. Lapuan liikkeen vuosina kommunisteja myös pakotettiin menemään itärajan yli. Lähes puolet suomalaisista punaloikkareista kuoli Stalinin vainoissa.

Lue lisää:

viulisti Viktoria Mullova

Viktoria Mullova ja vapautunut soitto

Venäläinen Viktoria Mullova voitti Sibelius-viulukilpailun vuonna 1980. Kolme vuotta myöhemmin hän pakeni Neuvostoliiton kahleita ja loikkasi Suomen kautta Ruotsiin jatkaen sieltä länteen.

Lue lisää:

Virolainen maisema, inspiraationa viron lippu.

Signaali yli Suomenlahden – Viro suomalaisissa ohjelmissa

Suomenlahden yli voi kirkkaalla säällä nähdä paljain silmin. Läheisyys ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi suomalaiset ja virolaiset tuntevat toisensa niin hyvin. Oli nimittäin aika, jolloin lähelle oli pitkä matka ja vain radio- ja tv-signaalit ylittivät Suomenlahden. Tähän artikkeliin on koottu ajankuvia, dokumentteja ja yhteisohjelmia, joiden kautta me olemme oppineet Viroa tuntemaan. Eläköön Suomi ja Viro, enemmän kuin vain naapurit – elagu Soome ja Eesti, rohkem kui ainult naabrid!

Keskustele

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto