Korkeajännitettä ja aivosähköä – taidetta elektroniikkaromusta

Kolvi, ruuvimeisseli ja kuorintapihdit. Sekä läjäpäin ihmisten poisheittämää kuluttajaelektroniikkaa ja avoin mieli. Näistä aineksista syntyy esimerkiksi levitaatiokoneita, aivosähkölaitteita, installaatioita tai soittimia Kokeellisen Elektroniikan Seuran eli KOELSE:n jäsenten käsissä.

Helsingin Vallilassa sijaitseva työtila pursuaa elektroniikkaromua katosta lattiaan. Keskellä kulkee kapea käytävä, jota pitkin voi talsia varovaisesti huoneesta toiseen. Silti käsi tai jalka osuu tuon tuostakin ihmisten poisheittämiin sähkölaitteisiin tai muuhun roinaan.

Aiemmin KOELSE:n jäsenet ottivat vastaan elektroniikkaromua riemulla. Vanhoihin sähkölaitteisiin suhtaudutaan edelleen suurella mielenkiinnolla. Tavaraa alkaa vaan olla enemmän kuin varastotila antaa myöten, joten nykyään jokainen leivänpaahdin ei aiheuta ilonkiljahduksia.

Alati tihenevän laitteiden käyttösyklin vuoksi materiaalia vaihtoehtoisen taiteen tekemiseen on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Ihmiset heittävät vanhat koneet ja vimpaimet surutta roskiin uudemman ja kiiltävämmän mallin tieltä. Tämä harmittaa KOELSE:n jäseniä.

Ekologisuus on yksi taidekollektiivin jäsenten yhteisiä arvoja. Tekemisellä halutaan näyttää vaihtoehto kerskakulutukselle. Lisäksi porukkaa yhdistää kiinnostus tekniikkaan ja vanhoihin sähkölaitteisiin. Niitä puretaan, rakennellaan uusiksi ja niistä kootaan uniikkeja soittimia tai toiminnallisia taide-esineitä ja installaatioita.

– Olemme turhan tavaran entusiasteja. Tavoitteena on, että niistä syntyisi aina jotain yllättävää, ihmeellistä tai epätavallista, KOELSE:n perustajajäsen Antti Ahonen kiteyttää.

Ahosen lapsuuden kodissa jokainen rikkoutunut laite purettiin osiksi ja lajiteltiin kaappiin. Kun jotakin piti rakentaa tai korjata, niistä syntyi jotain uutta. Taidekoulussa hän huomasi haluavansa tehdä taidetta nimenomaan vanhoista elektronisista laitteista.

KOELSE syntyi orgaanisesti samanhenkisten kavereiden kanssa. Olli Suorlahti oli kiinnostunut erityisesti teknisistä laitteista ja syntetisaattoreiden rakentamisesta, Ville Kaukanen puolestaan haki erikoisempia ja raaempia soundeja ja äänimaailmoja. Ahonen pohti, mitä kaikkea näistä asioista voisi tehdä yhdistelemällä.

– Olin käynyt kokeellisilla musakeikoilla, jotka alkuun olivat kiehtovia, mutta lopulta tuntuivat melkein kuin toimistossa olemiselta. Ajattelin, että käsinkosketeltavien teknisten asioiden parista voisi tulla jotain jännittävämpää.

Tajusin, että mitään sääntöjä ei ole. Surinaa saa melkein mistä vaan.― Harri Vähänissi

Jännittäviä asioita on syntynyt vuosituhannen vaihteesta saakka. Nuori KOELSE toimi inspiraationa muun muassa Harri Vähänissille.

– Innostuin sähköisestä äänestä KOELSE:n myötä. Tajusin, että mitään sääntöjä ei ole. Surinaa saa melkein mistä vaan.

Vähänissi alkoi rakentaa omia soittimia muun muassa tietokoneen tuulettimista, muuntajista ja summereista. Alkuun kytkennät eivät onnistuneet ihan oppikirjamaisesti, osa syttyi palamaankin.

– Kaikki oli kytketty niin väärin kuin voi vain kytkeä. Laitteista tuli kuitenkin jotain surinaa. Varmaan juuri siitä syntyi ääni, kun jotain meni rikki. Olin kuitenkin tosi fiiliksissä.

Vuosien aikana taidot ovat karttuneet, ja tänä päivänä Vähänissi pystyy rakentamaan romusta laitteita, jotka toistavat mielessä ollutta soundia. Hän on toiminut KOELSE:ssa itsekin jo yli vuosikymmenen.

Otto Urpelaiselle Kokeellisen Elektroniikan Seura toimii työn vastapainona. Arkielämässään hän on insinööri, vapaalla innovatiivinen Pelle Peloton. Hän on ryhmän tiedemies, jonka käsissä syntyy muun muassa levitaatiokoneita tai aivosähkölaitteita. Osa teoksista on korkeajännitteisiä, mikä lisää tekemisen vaarallisuusastetta. Vakavilta haavereilta on kuitenkin vältytty.

– Olen joskus saanut sähköiskun verkkovirrasta, mutta se on vain säpsäys, ja ehkä sulake on palanut. Pitää kuitenkin ymmärtää, mitä on tekemässä ja olla varovainen. Jos on pienjännite, korkeintaan laite voi hajota. Jos on korkeampi jännite, siinä on turvallisuusriskejä niin itselle kuin muillekin.

Olemme kokeilleet kytkeä sähköä yhteen ikään kuin yliluonnollisten asioiden kanssa― Otto Urpelainen

Urpelaisen teokset ovat toiminnallisia veistoksia. Ne ovat taide-esineitä, joten kauneuttakin haetaan. Tärkeintä on kuitenkin aiheuttaa ihmetyksen hetkiä katsojalle. Usein teoksen lähtökohtana on joku luonnonilmiö tai sähköinen asia.

– Mietin, mitä niiden ympärille voisi rakentaa. Olen esimerkiksi rakentanut levitaatiokoneita, jossa sähköllä kumotaan painovoimaa. Olemme myös käsitelleet paranormaalia tekniikkaa töissämme, joten olemme kokeilleet kytkeä sähköä yhteen ikään kuin yliluonnollisten asioiden kanssa.

Urpelaisen mukaan KOELSE:n jäsenen tulee olla vapaamielinen radikaali. Sähköpelkoa ei sovi olla, ja halu antaa jotain itsestään yleisölle on suotavaa.

– Haluan näyttää, kuka olen sisältäpäin. Arkielämä on todella säänneltyä, asioita tehdään jostain syystä. Näissä jutuissa voi olla vapaampi. Jos lopputuotteesta näkyy, mikä minua on huvittanut tai kiinnostanut, niin se on hyvä.

Hirvittävä riesahan se on, kun tavaraa on tällainen määrä.― Antti Ahonen

KOELSE:n jäsenet käyvät jatkuvaa keskustelua siitä, mitä työhuoneelle kertyneestä rojusta voisi heittää pois, koska uutta tavaraa tulee aina lisää. Vaikka alkukäyttäjällä ei olisi ollut tunnesidettä laitteisiin, taiteentekijät ovat niihin omalla tavallaan kiintyneitä.

– Hirvittävä riesahan se on, kun tavaraa on tällainen määrä. Tämä on loputonta vääntöä, koska eri ihmiset ovat irrationaalisista syistä kiintyneet erilaisiin esineisiin. Jonkun verran säilytyksessä on sellaistakin tavaraa, jolla ei tee mitään, mutta jota emme vaan pysty heittämään pois. Esimerkiksi vanhoja laitteita, joita ei löydy enää mistään, Ahonen kertoo.

Vanhat laitteet ovatkin usein esteettisesti tyylikkäämpiä ja teknisesti kiehtovampia kuin uudempi sähköroju. Muovinen elektroniikkakrääsä aiheuttaa tuskastumisen hetkiä jopa KOELSE:n porukalle. Kuitenkin niinkin epäkiinnostavasta esineestä kuin led-kynttilästä voi luoda jotain innovatiivista ja hienoa.

– Jos välkkymisen aiheuttavaa osaa hidastaa loputtomiin, voikin saada jonkun äänen. Se voi olla vaikka laulava sample jostakin. Yksittäin se ei ehkä ole kiinnostava, mutta kun kerää paljon samantyyppistä muovikrääsää ja törmäyttää ne yhteen, siitä tuleekin jotain jännittävää ja uutta, Ahonen selittää.