Huhtikuun 22. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola kertoo saksalaisesta sotilaasta ja saksalaisten sotilaiden hautajaisista, joissa hän oli laulamassa Suomen Laulun kanssa. #musiikinkevät1918
Helsingin valtauksesta oli kulunut kymmenen päivää. Työväenyhdistyksen kuoronjohtajan, 32-vuotiaan säveltäjän ja filosofian ylioppilaan Väinö Pesolan työpaikka, Helsingin työväentalo oli tuhoutunut saksalaisten pommituksessa 13. huhtikuuta. Myös Työmies-lehti, jota Pesola oli musiikkiarvostelijana avustanut, oli lakkautettu.
Vanhaan kirkkopuistoon haudattiin voittajien puolella taistelleita, ja Pesola oli Suomen Laulun mukana laulamassa sekä saksalaisten että valkoisten sotilaiden hautajaisissa.
Jo toisen kerran kevään aikana Pesola kävi myös Koleraparakkien ruumishuoneella, missä helsinkiläiset etsivät sodassa kadonneita omaisiaan.
”Saksalainen sotilas. Hautajaisia. Kuoleman valtakunnassa. Synkkää mielialaa pahojen enteitten ilmetessä.
En enää ihmettele, miksi saksalainen sotilas on maailmanvalloittaja. Hän on velvollisuudentunnon esikuva, sitkeän voiman ilmiömäinen edustaja, kuolemanpelkoa hän ei tunne ja ammattitaitonsa on tarunomainen.
Kun ensi kertoja näin saksalaisen joukon täysissä varustuksissa marssivan pitkin katua, niin sen voima aivan vangitsi. Tuli mieleen, lumivyöry, joka järkkymättä, esteitä tuntematta, kaikki alleen kukistaen kulkee eteenpäin, kohti päämäärää.
Heidän koko ulkonaisessa olennossaan näkyy saksalainen järjestys. Pukunsa on aina siisti, aseensa kunnossa ja oikealla paikallaan, minkäänlaista huolimattomuutta tai leväperäisyyttä ei löydä etsimälläkään.
Luonteensa on vaatimaton, useimmat ovat perin herttaisia. Vastaavat kysymyksiin selvästi ja luonnollisesti. Kun joukot ovat keskisaksalaisia, on hankala ollut ymmärtää heidän platt-saksaansa, mutta pian tottuu siihenkin. Yhden kandidaatinkin olen jo tavannut. Hän äänsi kuten me. Komea poika, mikä vaan kaipasi kotia.
Komeudesta tuli mieleen, että yleensä täällä olevat joukot ovat lyhyitä, mutta tanakan ja kestävän näköisiä. Ja hyvässä ruuassa he ovat olleet, poskensa ovat punakat katseensa raikkaan kirkkaat.
Upseeristo on pitkää, solakkaa väkeä. Piirteensä ovat hienot, käytöstapansa maailmanmiehen. Turhaan etsi preussilaista pahamaineista junkkarityyppiä. Tämä riippunee siitä, ettei preussilaisia ole mukana, vain osasto ratsuväkeä ja että vakituinen sotilassääty jo on sodassa kaatunut, reserviväki, virkamiehet, oppineet ovat nyt upseeristoa. Tästä heidän sympaattinen olemuksensa.
Suhde upseerien ja sotilaitten välillä on hieno kurista huolimatta. Näin Katajanokalla, miten upseeri vain muina miehinä keskusteli matruusinsa kanssa, vain käden viittauksilla hän käski miehet riviin ja niin taas lähdettiin. Mitään orjamaista, jollaista ryssän sotilaissa näkyi, ei saksalaisessa soturissa ole. Heidän rauhallisuudestaan ja kylmäverisyydestään taistelussa on kerrottu monta kaskua.
Töölön pienen rautatiesillan yli he menivät ilman tuumimisia, vaikka punaiset pyyhkivät siltaa koko ajan kuularuiskulla. Jos joku kaatui, ei siitä kukaan ollut tietävinään, vasta hetken päästä ehättivät sanitäärit apuun.
Kovimmassa kuulasateessa voivat he katsella kuularuiskuasemaan sen syytäessä katsojaa kohti kuolemaa. Ja paperossin vain siirtävät suupieleen ja alkavat oman pelinsä. Oopperakellarin valloituksen tapahtuessa yritti eräs nainen karata. Sotilas pani savukkeen suuhunsa vapauttaen kätensä ja ampui likan siihen ilman muuta. Tämä on jo ”rutiinia”.
Heidän ampumataitoaan olen ihmetellyt Pitkänsillan luona. Siinä ilmenee taito metrin mitoissa. Kaksi laukausta on mennyt keskelle siltakaidetta, ei yhtään itse sillalle. Silloin molemmat kaidepäät ovat muserretut, kuten oli tarkoituskin ja jalkakäytävän vieressä Siltasaaren puoleisessa päässä on noin metrin välimatkoilla kymmenkunta kuoppaa, jotka ovat merkkinä siitä, ettei yksikään ole hengissä päässyt sillalle.
He voivat kilometrien päästä puhua ampuvansa esim. kivimuurissa sen ja sen ikkunan väliin ja paikalle pamahtaa. Ensilaukauksella he Töölöstä laskivat Työväentalon torniin. Tällaista maallikko vaivoin käsittää. Näin tykistö.
Jalkamiehet ovat samanveroisia. Vilho [Väinön pikkuveli Vilho Pesola] kertoi, miten eräs punakaartilaisukkeli tällä Pitkänsillan puolella latasi pyssyään ampuakseen Kaisaniemen puolelle. Mutta ennen kuin hän pääsi kunnolla ampuma-asentoonkaan puun taakse, kellistyi hän. Joku saksalainen oli lahden toisella puolen taistelun tuoksinnassa havainnut ukon ja laski kohta suoraan päähän.
Keskiviikkona [17.4.] haudattiin saksalaisia sankareita 52. Hauta oli ihanaksi kukitettu, reunustat seppelillä somistettu. Voimakas liikutus vapisutti mieltä. Olivathan vieraan maan urhot kaatuneet meidän vapautemme puolesta.
Hautajaisten juhlallisuutta häiritsi suomalaisten puhujien hirmuinen pitkäpiimäisyys puheissa. Ei kukaan suomalaisista muistanut, että oltiin sotilashautajaisissa ja lisäksi saksalaisten, jotka eivät harrasta pitkiä mongertelevia koristepuheita.
Vielä ikävämmät olivat tässä suhteessa kaatuneitten 17 valkoisen hautajaiset. Varsinkin papit Virkkunen ja Simolin puhuivat pitkälti ja suureksi osaksi roskaa, sellaista, jonka he olisivat voineet jättää maallikoille.
Molemmissa hautajaisissa oli S.L. [Suomen Laulu] laulamassa. Moni sai vilunvihat, nuhan ja äänensä jarruksiin, kun maa oli kostea ja puhujat seisottivat pitkälti.
Mitään erikoista isänmaallista innostusta en ole tilaisuuksista saanut. Ne ovat sivuuttaneet minut aivan päältäpuolin. Ei edes se, että valkoisten joukossa oli 2 Velinin kundia eli siis ulkomuodolta tuttua, ole herättänyt erikoisia tunteita. Toinen oli komea vaaleanverevä nuorukainen ruotsalaissuomalainen Airaksinen. Toinen pieni, iloisen näköinen yliopp. Hällund.
Hänen kaatumisensa on traagillinen. Kun saksalaiset hyökkäsivät Töölööseen, olivat H. ja eräs Camusbell aseettomina pistäytyneet verannalle. Silloin oli punaisen luoti heti lävistänyt H:n ja jatkanut matkaa C:n selkäytimeen, joka pahasti parkaisten kaatui. Kertoman mukaan oli joku akka huutanut väijyksissä olleelle punaroistolle: ”Täällä on lahtareita!”. Ja luoti lopetti kaksi nuorta elämää.
Mielialani mataluuteen vapautuksen tunteesta huolimatta on vaikuttanut käynti parakeilla. Siellä oli hirveätä. Noin 200 ruumista, joukossa naisia, makasi verissään parakeilla.
Kalman tuoksu täytti vajat, sillä monet olivat jo viikon mädänneet ja paksu sahanpurun pöly täytti suuremman säilytyshuoneen. Ihmiset kulkivat nenäliina suun ja nenän edessä. Minä totuin enkä ollut tietävinäni. Kun ruumiita yhtäpäätä tuotiin lisää huonekaluvaunuilla ja vietiin arkuissa pois, oli vaikea arvioida, kuinka paljon punaisia kaatuneita on. Lehdet puhuvat 500-600 sadasta.
Useimmat olivat nälkiintyneitä, laihoja, repaleisia työläisiä, mutta näkyi joukossa myös rotevia, hyvässä lihassa olevia maalaispoikia. Mitä erilaisimpia tuskan kuvia kulki silmien ohi. Tuossa istui kalliolla nainen yksinään, itki, suri sulhoaan. Tuossa murtunut, kalpeakasvovaimo ympärillään piskuisia leikkiviä orporaukkoja. Yhtäällä pesivät naiset hellin käsin jotain tuttua, toisaalla ruumista arkkuun laitettiin.
Kaameata on sota. Pitääkö rauhan aatteen pysyä vain utopiana!?
Mieliala ei ole päässyt nousemaan, sillä onhan monessa sadassa punaisessa enemmistö aivan syyttömiä. Ajatus ei tahdo sulattaa sitä tragiikkaa, joka kohtaa vainajien yhtä syyttömiä perheitä.
Raskautumista on lisännyt pelko ruotsalaisen vallassäädyn pöyhistelystä. Sen edustajat valkokaartissa esiintyivät ainakin alkupäivinä perin röyhkeästi. Pitkälläsillalla kohteli eräs minua kuin halvekkia. Vähän sen jälkeen näin, miten suomalainen valkokaartilainen kuletti vartiostoon hyvin puettua työläistä, jolla oli nainen seuranaan. Mies aikoi sytyttää savukkeen. ”Bort med cigaretten!” ärjyi katukäytävältä syrjäinen ruotsalainen valkoinen. Mies totteli, mutta minä sain piiskan iskun selkääni.
Alkupäivinä tulleissa julistuksissa oli ruotsin kieli aina ensin. Rupeavatko aavistukseni täyttymään, kyselin itseltäni huolestuneena? Täytyy odottaa!
Myöskään ruotsalaisten äänenkannattaja Hufvudstadsbladet ei näy ymmärtävän tilannetta. Hukka perii vapautemme, jos tämä jatkuu. Ja mitä tapahtuukaan kuivassa puussa, kun tuoreessakin, kuten seuraa.
Keskustelin toimitussihteeri K:n kanssa Työväentalosta. ”On vahinko, etteivät saksalaiset hävittäneet taloa perinpohjaisemmin. Sen sijalle olisi voinut laittaa kansanpuiston.” Näin kehtaa suomalainen sanomalehtimies puhua aikamme voimakkaimman yhteiskunnallisen liikkeen täkäläisestä tyyssijasta.
Jos sveessi sanoo, kuten eräs rehtori L. Työväentalon palaessa, että, se on oikein, sen tilalle täytyy rakentaa ”vapauden muistomerkki.” Niin siihen voi sanoa: anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä jne.
Mutta yllämainitut K:n sanat ovat kauheat, ne ovat kantaneet itsessään porvarillisen yhteiskunnan häviön siemenen. Kunpa ei tarvitsisi kuulla useita sellaisia lauseita!"
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu 23. huhtikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia Väinö Pesola
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
