Hyppää pääsisältöön

Tuntematon Orson Welles

Orson Welles on Falstaff samannimisessä elokuvassa
Orson Welles on Falstaff Orson Welles on Falstaff samannimisessä elokuvassa Orson Welles,Falstaff,teeman elokuvat

Teeman Kino Klassikko esittää keväällä 2018 Orson Wellesin elokuvia ohjaajan vähemmän tunnetulta kaudelta.

Orson Welles Kino Klassikossa keväällä 2018

Kino Klassikko torstaisin klo 21.00

26.4. Muukalainen katosi (12) Areenassa 30 päivää
3.5. Macbeth (12) Areenassa 7 päivää
10.5. Othello Areenassa 30 päivää
17.5. Falstaff (12) Areenassa 30 päivää
24.5. Kuolematon tarina (S) Areenassa 14 päivää

Orson Welles oli helmikuussa 1942 hienoja tuloksia tuottaneen joskin kaoottisen elokuvauransa alussa mutta samalla jo sen korkeimmalla huipulla. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Citizen Kane oli edellisenä vuonna aloittanut tiensä kohti "kaikkien aikojen parhaan elokuvan" mainetta ja Welles oli juuri saanut leikattua raakaversion sen mestarillisesta seuraajasta, Mahtavista Ambersoneista.

Tämä taiteen uusi "ihmelapsi" tuntui valloittaneen nyt elokuvan kuten aikaisemmin jo teatterin ja radion. Niinpä Welles jätti Ambersonien viimeistelyn RKO-studion käsiin ja lähti Etelä-Amerikkaan tekemään seuraavaa elokuvaansa It’s All True, aavistamatta että tästä lähtien kaikki tulisi olemaan alamäkeä tai vähintään karheikkoa,

Avauksena tästä studio leikkasi Wellesin poissa ollessa Ambersonit aivan uuteen muotoon. It’s All Truen epäonninen saaga, jonka karmeimpana huipentumana brasilialaisten kansansankariksi noussut köyhä kalastaja hukkui (hurjimmissa raporteissa joutui jopa hain syömäksi) kun Welles kuvasi fiktioversiota hänen eeppisestä tosielämän lauttamatkastaan, toi Wellesille maineen vaikeana ja epäluotettavana taiteilijana, joka ei piittaa budjeteista tai aikatauluista. Niinpä Welles joutui loppu-uransa ajan tekemään joko vähemmän tärkeinä pitämiään tilaustöitä tai rahoittamaan erilaisilla hanttihommilla katkonaisesti kuvattuja, valitettavan usein myös kesken jääneitä lempihankkeitaan.

Teeman Kino Klassikko esittelee loppukevään aikana tätä “tuntematonta” Orson Wellesiä ja tuo ensi kertaa sarjana ruutuun hänen Shakespeare-trilogiansa. Toki useita näistä elokuvista on esitetty televisiossa jopa tällä vuosituhannella, mutta esimerkiksi Falstaff on nähty aikaisemmin vain kerran, 33 vuotta sitten. Otello saa nyt aivan ensimmäisen tv-esityksensä, vaikka sitäkään ei voida esittää ohjaajan tarkoittamassa aivan alkuperäisessä muodossa.

Muukalainen katosi

It’s All Truen jälkeen Welles yritti käynnistää Sodan ja rauhan sekä Rikoksen ja rangaistuksen kaltaisia kunnianhimoisia projekteja. Sellaiseksi voi ehkä lukea myös avioliiton Rita Hayworthin kanssa, joka tuotti myös erikoislaatuisen film noirin Nainen Shanghaista (1948). Mutta todistaakseen Hollywoodille, että hän pystyy tekemään myös "normaalin" viihde-elokuvan aikataulun ja budjetin rajoissa, Welles vaati myös ohjata elokuvan Muukalainen katosi (The Stranger, 1946) , johon hänet oli alun perin palkattu näyttelijäksi.

Siinä Welles näyttelee natsirikollista, joka on sodan jälkeen asettunut valehenkilöllisyyden turvin periamerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Hän on juuri menossa naimisiin tuomarin tyttären (Loretta Young) kanssa kun natsirikollisia jäljittävä FBI:n tutkija (Edward G. Robinson) pääsee sattumalta miehen jäljille.

Jopa tällainen tilaustyö kantaa selvää Wellesin kädenjälkeä esimerkiksi kuvanrakentelussaan ja ilkeitä salaisuuksia kätkevän amerikkalaisidyllin hahmotuksessa. Harvoin sen sijaan enää huomataan, että Muukalainen katosi oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka toi esiin natsien rikokset nimenomaan kansanmurhana eikä "vain" ihmisten sortona ja kaltoin kohteluna.

Macbeth

Wellesin seuraava elokuva Nainen Shanghaista esitettiin Teemalla viimeksi kolme vuotta sitten, joten se puuttuu tästä sarjasta. Sen tekovaiheet olivat juuri niin wellesmäisen kaoottisia kuin voi olla ja kaiken huipuksi Welles ei edes vilkaissut Acapulcossa kuvaamaansa materiaalia vaan lähetti filmit kehittämättömänä Hollywoodiin. Tuottaja Harry Cohn ja leikkaaja Viola Lawrence kauhistuivat kun elokuvan tähti Rita Hayworth oli blondattu eikä hänestä ollut edes lähikuvia. He kokosivat materiaalista jonkinlaisen elokuvan, joka sitten julkaistiin vuotta myöhemmin.

Sillä välin Welles oli kuvannut jo seuraavan elokuvansa, joka oli hänen ensimmäisen Shakespeare-elokuvansa Macbeth (1948). Jo teatterista ja radiokuunnelmista tutun aiheen parissa Welles liikkuu jälleen omilla linjoillaan. Hänen Skotlantinsa on sumuisen ankea ja primitiivinen maailma, ja näytelmän raaka valtataistelu saa jopa barbaarisen, intensiivisen leiman. Macbeth itse muistuttaa enemmän hunnipäällikkö Attilaa kuin hoviruhtinasta, vaikka hahmona hän toki Wellesille niin rakas itsekeskeinen ja vallanjanoinen megalomaani. Historiallis-myyttisestä miljööstään ja ekspressionistisen epätodellisesta tyylittelystään huolimatta Macbeth tuntuu kuitenkin ajankohtaiselta aihevalinnalta Wellesille heti toisen maailmansodan barbarian jälkeen.

Welles raivostutti nyt myös Republic-studion kun hän vain kolmen viikon kuvausten jälkeen tuhlasi yli vuoden Macbethin viimeistelyyn. Sillä välin Wellesin ja Hayworthin avioliitto oli päättynyt eroon ja Welles paennut moninaisia harmejaan Eurooppaan, mistä hän toivoi löytävänsä myös sen vapauden tehdä elokuvia mitä Hollywood ei tarjonnut. Viimeistellessään Roomassa Macbethiä hän yritti käynnistää elokuvia niin Cyranosta kuin Salomesta samalla kun näytteli kreivi Cagliostroa eräässä elokuvassa.

Othello

Tämän näyttelijäkeikan innostamana Welles päätti rahoittaa ja tehdä seuraavan Shakespeare-filminsä pikku pätkissä elokuvanäyttelijänä ja teatterikeikoista saamillaan palkkioilla. Yksi näistä töistä tuotti myös Wellesin kuuluisimpiin kuuluvan roolityön Carol Reedin elokuvassa Kolmas mies. Ja samalla kun hän näytteli Tšingis-kaania Marokossa kuvattavassa spektaakkelissa Musta ruusu, Welles alkoi sivussa filmata Mogadirissa tulkintaansa Shakespearen Othellosta.

Hänellä ei ollut varaa maksaa näyttelijöilleen eikä paljon muuhunkaan – kun hän ei saanut lainaksi Mustan ruusun rooliasuja, Rodrigon murha sijoitettiin kylpylään koska siellä ei tarvittaisi rooliasuja lainkaan.

Aikanaan vähätkin rahat loppuivat ja töitä jatkettiin milloin Venetsiassa, milloin missä, ja kohtauksia kuvattiin sen mukaan kuka sattui olemaan paikalla. Kolme vuotta kului ennen kuin elokuva saatiin leikattua kokoon ja julkaistua vuoden 1951 lopulla. Kyseessä oli silti jälleen vaikuttava, persoonallinen Shakespeare-tulkinta, mutta edes Cannesin festivaalien pääpalkinto vuonna 1952 ei sinetöinyt Wellesin Othellon vaiheikasta saagaa.

Vuonna 1955 Welles leikkasi siitä uuden version lähinnä Amerikan markkinoille. Tässä versiossa ei enää ollut Wellesin ääneen lausumia alkutekstejä ja hän dubbasi esimerkiksi Desdemonan repliikit uusiksi toisen näyttelijän toimesta. Hän korvasi muitakin repliikkejä, esimerkiksi lausuen nyt itse monet Rodrigon repliikit.

Vuonna 1992 Wellesin tyttären johdolla restauroitiin uusi versio nimenomaan tästä vuoden 1955 versiosta. Elokuvan oikeudenomistajat pitävät tätä nimenomaista restaurointia ainoana oikeana “virallisena” versiona eivätkä salli muiden esittämistä, vaikka restaurointia on myös moitittu mm. sen ääniraidan rakentamisesta (yksityiskohtia löytyy mm. Wikipediasta). Jos joku tästä elokuvaharvinaisuudesta kuitenkin viimeisen päälle innostuu, niin vinkattakoon että Criterion-yhtiö on julkaissut viime syksyllä levyn, jolla on sekä 1952 että 1955 versiot.

Falstaff

Falstaff (Chimes at Midnight, 1965) on epäilemättä yksi nerokkaimpia ja omaperäisimpiä Shakespeare-tulkintoja. Welles rahoitti sitä tyypillisen kekseliäästi mm. valehtelemalla tuottajalle filmaavansa Aarresaarta. Welles sai mukaan nimekkäitä näyttelijöitä (Jeanne Moreau, John Gielgud, Margaret Rutherford) mutta harva saatiin kuitenkin samaan aikaan kuvauspaikalle katkonaisen tuotannon aikana.

Sir John Falstaff on hahmo, joka mainitaan viidessä ja esiintyy kolmessa Shakespearen näytelmässä. Welles on koonnut näistä esiintymisistä Falstaffin oman tarinan kuningas Henrik IV:n ritarina ja prinssi Halin juomakumppanina.

Welles itse piti Falstaffia jopa parhaana elokuvanaan ja sen nimihahmoa elämänsä roolina, jota hän oli tulkinnut teatterissa jo 1930-luvun lopulla ja uudelleen 1960-luvun alussa. Vaikka elokuva sai Cannesissa kolme palkintoa, se ei ole maineeltaan läheskään jonkun Citizen Kanen luokkaa. Silti jotkut kriitikot ovat pitäneet sitä paitsi Wellesin parhaana elokuvana, jopa kaikkien aikojen parhaana Shakespeare-elokuvana

Kuolematon tarina

Harvinaisuus on myös Welles-sarjan päätös, noin tunnin mittainen Ranskan televisiolle tehty Kuolematon tarina (The Immortal Story/Une histoire immortelle, 1968), joka perustuu tanskalaisen Karen Blixenin kertomukseen. Se nähtiin ennakkoon jo tammikuussa kunnianosoituksena edesmenneelle pääosanesittäjälle Jeanne Moreaulle. Edellinen tv-esitys oli vuodelta 1972, joten liian usein elokuvaa ei ole esitetty.

Kuolematon tarina sijoittuu Kiinan rannikolle portugalilaiseen Macaon siirtokuntaan mutta filmattiin Madridissa ja siellä suureksi osaksi Wellesin kodissa. Wellesin esittämä varakas kauppias saa pakkomielteen tarinasta, jossa rikas vanhus palkkaa merimiehen tekemään lapsen vanhuksen vaimon kanssa.

Welles joutui kuvaamaan tv-elokuvan vastoin tahtoaan väreissä ja osin tästä syystä sen pariksi kaavailtu toinen Blixen-filmatisointi päätyi toteutumattomien Welles-filmien suunnattomaan joukkoon. Kuolemattomasta tarinasta esitetään sen englanninkielinen versio, joka on yli 10 minuuttia pidempi kuin ranskankielinen versio.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa