Huhtikuun 25. päivänä Katarina saa Kansallisteatterin kutsuvierasnäytännössä kukkakimpun ojennettavaksi saksalaiselle upseerille. Hän pudottaa sen kuitenkin huomaamattomasti maahan. #musiikinkevät1918
Helsingin valtauksesta oli kulunut kaksi viikkoa. Säveltäjä Jean Sibeliuksen perhe oli edelleen Helsingissä. Keskimmäinen tytär, 15-vuotias Katarina oli liittynyt partiolippukunta Toimen Tyttöihin ja oli töissä sotilassairaalassa uudella rautatieasemalla.
Katarina pääsi myös 24. huhtikuuta Kansallisteatterin juhlanäytäntöön, missä Friedrich Schillerin näytelmä Wilhelm Tell esitettiin kutsuvierasyleisölle ja saksalaisille upseereille.
”Ei löydy taivaan alla onnellisempaa ihmistä kuin minä. Nautin nykyään niin suunnattomasti.
Olen nyt virallinen toimentyttö. Annoimme Saaran kanssa scout-lupauksen tänään asemasairaalan isossa sairassalissa. Se oli juhlallista, ei voi kieltää – minusta ainakin se tuntui näin kesken kiirettä paljoa vaikuttavammalta kuin missä hienossa juhlassa tahansa.
Mieli tuli niin vakavaksi siellä keskellä vuoderivejä neiti Lindholmin edessä. Yleisönä meillä oli paitsi Vaavaa ja Pelleä tietysti Glory, Annikki, Inga, Ringa, Inkeri Silvo, Elsa Jamalainen ja muutamia muita, jotka samalla saivat uudistaa lupauksensa.
Ensin skakasin, sillä ajattelin miten paljon scout-vala velvoittaa, mutta lopetin, kun huomasin, että onhan se itse asiassa vain muodollinen vahvistus sille, mihin aina olen koettanut pyrkiä ja vast edeskin tulen tekemään.
Kiitän luojaa, ettei Sigge pistänyt sinne kieroja silmiään, mistä kyllä pidän, mutta Pelle ja Sigge – ei mene oikein mukiin. Pelle ärhentelee ja Sigge kutsuu minua ”den nya tösen”, vaikka molemmat ovat kyllä olleet minulle kamalan kilttejä.
Ja nyt – scout-lupauksen tehtyäni voin päästä sanitääriksi. Pääsemme luultavasti kaikki joko asemasairashuoneelle tai sotilassairaalaan.
Voi, kunpa ei tarvitsisi mennä kouluun!! Pappa lupasi agiteerata ja mamma keskustelee Trollen [Suomalaisen Yhteiskoulun johtajatar Mathilda von Troil] kanssa. Mutta en uskalla toivoa, sillä on niin surullista sitten pettyä. Mutta minä siunaisin ihmiskuntaa kun vain pääsisin sanitääriksi.
En tiedä, mutta minulla on tähän asti ollut kerrassaan mystillinen flaksi kaikessa mihin olen ryhtynyt. Uudenvuoden-ennustukseni toteutuivat – sain itkemistä ja yritykseni onnistuvat.
Eilen Marjatta ja minä olimme Kansallisteatterin juhlanäytännössä. Maijan ympärillä parveilivat upseerit. Minun käteni tuoksuivat vielä hiukkasen lysoolille sairaalan jäliltä ja sitten olin sellaisella tuulella, että kaikki tuntuu platilta.
Wilhelm Tell oli hauska, mutta minua kismitti upseerit. Ihmiset ovat niin naurettavia niiden kanssa, että kuolee. Minä en välittänyt niistä pennin edestä – eikä tietysti nekään minunlaisestani lettipäästä.
Olin niin täydelleen vieras koko muhkealle kutsuvierasseurakunnalle, etten ymmärtänyt vitsiä, kun hurrattiin ja kiljahdeltiin Saksalle ja Suomelle. Ei siinä ainakaan ollut innostusta, tuntui kuin kaikki olisi ollut narrinpeliä ja näyttelemistä. En minä passaa juhlakunnianosoituksiin. En käsitä, mikä idea niillä on.
Ei, kymmenen kertaa enemmän saatan innostua yksinäni maalla keskellä metsää, kun sille päälle tulen. Mutta kaipa tässä maailmassa on tapana innostua joukolla.
Tuntui pyhyyden häväisemiseltä, kun Jääkärimarssi soitettiin. Jääkärimarssi, tuo minun pyhimpäni tässä maailmassa. Ei – se on minulle ihanin, kun pappa sen soittaa kotona hämärässä salissa. Sekin minua loukkasi, että se toistettiin, tilattiin uudestaan. Pappa ei soita sitä liikoja.
Häpeän itseäni, kun huomaan, miten olen ymmärtämätön ja maalainen näissä asioissa. Mutta taivas, kyllä muutkin sanoisivat samaa kuin minä, jos oikein näkisivät miten koomillisesti daamoset hypiskelevät upseerien ympärillä.
Minullekin annettiin kukkakimppu upseerille annettavaksi, mutta pudotin sen hiljaa maahan, kun kukaan ei huomannut. Se on hirvittävän kakaramaista, tiedän sen, mutta minä nyt en kerta kaikkiaan ymmärrä upseerien päälle. Se on noloa ja ujostuttavaa kuin suutelisi heidän housunlahkeitaan. Ennemmin minä ajan sontaa maalla.
Huh – eipä tästä luulisi, että olen 15-vuotias neitonen sivistyneestä perheestä. Mutta en voi sille mitään, että ajattelen näin ja ajattelen vieläkin.
Sairaalassa on niin autuaallista. Kamalasti työtä kyllä, mutta hauskaa. Tänään minun piti johtaa 4:n pikku-scoutin pöydänlajittelua alahallissa ja ne huusivat ja kiljuivat kaikelle niin, että sotilaat tulivat kieltämään. Eivätkö he olleet mahtaneet ennen nähdä russakoita? Sitten saimme myös laittaa siteitä – niin, ei nuo ruotsalaiset pikkukakarat vaan me, sanitääriksi aikova patrulli.
Eilen saimme tiskata.
Tuli selville, että garnisooni – sotilas – vai mikä – se on – sairaala – ei ollut yhtään desinfisioitu. Niin, että kissa ties minkä aasialaisen ruton tästä vielä saa, kun on kannellut ryssäin polstereita ja spottlådoja.
Minä kirjoitan aivan muodottoman usein päiväkirjaa – huomaan sen. Mutta:
I Minulle tapahtuu niin paljon
II Harjoittelen ajatuksen ilmaisua tulevien vuosien varalle
III Se on hauskaa. Ja julmasti onkin.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 26. huhtikuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
