Laila Tarpila
Yle
Huhtikuun 25. päivänä Kuulan taitelijaperheessä ollaan helpottuneita, sillä Säiniö on vapautettu punaisten vallasta. Vapautusta ovat edeltäneet yölliset kauhun tunnit pimeässä pihakellarissa. #musiikinkevät1918
Huhtikuun 19. päivänä käynnistyneessä Viipurin saarto-operaatiossa valkoiset lähestyivät kaupunkia kolmelta eri suunnalta. Etelän joukot saapuivat Säiniölle, kymmenen kilometrin päähän Viipurista, varhain aamulla 24. huhtikuuta.
Kuulan perheelle joukkojen saapuminen merkitsi "pääsyä helvetin tuskista taivaan kirkkauteen":
Helpottunut Toivo kirjoitti pitkän selostuksen tapahtumista veljelleen Arvo Kuulalle.
Kirjeessä hän kuvailee seikkaperäisesti tapahtumia ja tunnelmia, yöllisen piilottelun kellarissa, epätietoisuudesta johtuvan kovan jännityksen, kuoleman pelon, ja lopulta valtavan helpotuksen pelastuksen saavuttua.
"Toivoisimpa, että olisi itse ollut todistajana siinä suuremmoisessa valloituksessa, jolla valkoiset ottivat Säiniön eilispäivää vasten yöllä.
Suuremmoinen ei valloitus ollut voimainnäytteessä, mutta se oli suuremmoinen näppäryydessä jolla se suoritettiin ja sitä suuremmoisemmaksi se muuttui sen tärkeän seikan vuoksi, että Wiipurin piiritys ja valloitus voitiin alottaa jo eilen illalla.
Kerrompa asiasta seikkaperäisemmin:
23. päivä eli sen jälkeen kun Kämärälän kylä oli joutunut valkeitten käsiin, josta sinulle viimeiksi kerroin, seisoin balkongillani yläkerrassa puitten suojassa tarkastellen noin 35 miehen punasta retkikuntaa, joka marssi Perolle tapaamaan sinne tulleita "lahtareita".
Oli aamu ja aurinko paistoi kirkkaasti. Kylän akkaväki oli kerääntynyt miesten menoa katselemaan ja naureskelivat siinä, että mitä te voitte kymmentä kertaa suuremmalle joukolle.
Kului tunti jännittävässä hiljaisuudessa, jonka jälkeen miehet tulivat kiireesti takaisin ja hajaantuivat kukin kotiinsa. Lensin verannalle taas kuuntelemaan akkojen puheita, joista sain vähän vihiä, että nyt on lähdettävä pakoon.
Puolenpäivän aikaan luoksemme saapui eräs vanha, herttainen täti. Hän oli valkoisten viipymisestä hyvin huolissaan, mutta siinä kahvia juodessamme tuleekin Helmi, palvelijamme, juosten ilmoittamaan, että nyt on kaikkien käsketty mennä pakoon radan toiselle puolelle.
Naiset hätääntyivät, etenkin Ammi, minä olin rauhallinen ja vakuutin pysyväni kotona. Helmi sanoi menevänstä pois, mutta saatiin hänet ylipuhutuksi siten, että hän lähtee Sinikan kanssa rouva Jaatisen luo, joka on syrjemmällä.
Aloimme Ammin kanssa valmistaa itseämme yöksi kivikellariimme. Hetken kuluttua saapui luoksemme läheisin naapurimme, rouva Pulkkinen, pyytäen että hänkin pääsisi miehineen kellariimme.
Kysyimme ihmetellen, että onko herra Pulkkinen sitten kotona, johon saimme rouvalta sellaisen selityksen, että hänen miehensä on piileskellyt, samoin kuin minä, mutta hän oli antanut rauhassa sellaisen huhun kiertää, että hän on haavoittunut punakaartin rintamalla ja on sairaalassa.
Toivotimme heidän tervetulleiksi ja niinpä sitten puoli kahdeksan aikaan kokoonnuimme kosteaan ja kylmään, vaikkakin kyllä lämmitettyyn kellariimme.
Noin kello 11 aikaan kuului ensimmäiset laukaukset, josta huomasimme, että jotakin oli tekeillä, mutta vasta puoli yksi yöllä alkoi varsinainen ammunta.
Se alkoi ensin voimakkaalla ja vilkkaasti rätisevällä kivääritulella, johon pian sekaantui junan huuto, kuularuiskutuli ja lopuksi tykki-, shrapnelli- ja granaatti-jymäykset.
Se kuului meistä, kauan odottaneista avain kuin ensimmäiseltä kevätsateelta, mutta mikä pettymys: ammunta siiryi meistä vähitellen kauemmas ja eteni yhä, lopuksi kuulimme tykinkin ulvahtavan pitkän matkan päässä.
Olimme aivan epätoivoissamme siitä, että nyt valkoisten täytyi peräytyä, sillä punaset ovat saaneet Wiipurista viimeisellä hetkellä suuren ylivoiman ja tykistön.
Ja jollei valkoiset saa lisävoimia niille 300 miehelle, jotka, niin kuin luulimme, oli Perolta tänne saapuneet, niin saamme olla varmat omasta kuolemastamme.
Vietimme puolittain kauhun vallassa koko aamupuolen yötä ja luotimme vaan siihen, että valkoiset ovat siksi lähellä, ettei punasilla ole aikaa haeskella kaikkia mahdollisia paikkoja. Se oli se viimeinen oljenkorsi, joka meitä yritti pitää vielä pystyssä.
Olin porannut oveen reijän, josta voimme vähän tirkistää ulos ja silloin tällöin tirkistellessämme ihmettelimme, että talo on vielä pystyssä, eikä ole, niinkuin punasten tapana on ollut, poltettu.
Ammunta alkoi uudelleen, mutta epäsäännöllisempänä, vuoroin läheten ja taas etääntyen ja aamupuoleen yötä meitä alkoi nukuttaa, minäkin torkahdin istualleni.
Minut herätti rouva Pulkkinen ja sanoi, että ulkona kuului kävelyä ja puhelua. SItten yht'äkkiä lasiruudun helähdys ja Panun ankara haukkuminen keittiöstä.
Ja nämä luonnollisesti olivat meille selviä merkkiä siitä, että ryöstä alkaa ja seutu on punasten hallussa. Pian sen jälkeen tuli kellarin ovelle miehiä, jotka kolkuttivat ja sanoivat: Täällä on suojeluskunnan miehiä, onko talon isäntä siellä, astukaa ulos. Olemme ystäviä.
- Näitä sanoja emme voineet uskoa, sillä käsityksemme punasten voitosta oli vakaantunut. Rouva Pulkkinen astui kuitenkin ulos ja aukaisi oven keskustellakseen edes miesten kanssa, sillä me miehet olimme nyt kuolemastamme ihan varmoja.
Minua vapisutti ankarasti. Nyt siis saamme ulos astuttuamme astua kaikkivaltiaan kasvojen eteen vastaamaan valkoisuudestamme. - Ovi aukeni ----.
Olimme helvetin tuskista päässeet taivaan kirkkauteen. Ovella oli hauskoissa sarkapuvuissa seisovia sotilaita, aivan toisellaisia katsella, kuin ennen näkemäni punaiset.
Muistelen ensi työkseni kysyneeni: olette te valkoisia, johon kuului myöntävä vastaus ja sitten en juuri muista muuta kuin, että kutsuin Ammia ja pitelin miehiä kädestä puristellen sanomattoman ihanan onnentunteen vallassa.
Ympärillä rätisi ja räiskyi hirvittävällä voimalla. Meille vaan sanottiin, jotta älkää pelätkö, ne ovat meidän tykkimme, jotka syöksevät tulta ja vastassa on punasten panssarijuna, jota ammutaan.
Piha oli miehiä täynnä. Rintama kulki ihan meidän pihamme kautta. Valkoiset sotilaat kertoivat yrittäneensä päästä sisälle meidän asuntoomme, mutta kun ovet olivat lukittuina eivätkä auenneet ja Panu haukkui sisällä oli heidän pakko lyödä keittiön ikkuna rikki päästäkseen katsomaan ettei rakennuksessa ollut punakaartilaisia.
Ensimmäiset miehet jotka meille vapaudestamme ilmoittivat olivat nimeltään Levanto (rovasti Levanderin poika) ja Hoffren, molemmat Kuopion rykmenttiin kuuluvia. Nämä nimet painuivat mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Se vapautuksen tunnelma, joka ensiksi minut pani kiihkeästi puristamaan valkoisten käsiä ja kohosi kiitoksena kaikkivaltiaan puoleen, yleni päivällä ylenemistään. Ja se on ollut niitä voimakkaimpia tunnelmia, joita elämässäni olen tuntenut.
Kohta kellarista noustua menivät Ammi ja rouva Pulkkinen hakemaan pienokaisiaan kahden valkoisen saattamana. He joutuivat sillä aikaa luotituiskuun, jossa oli vaarallista liikkua.
Granaatit räjähtelivät ympärillä ja luodit katkaisivat oksia puista kuitenkaan heihin sattumatta, se oli panssarijuna, joka niitä edelleen lasketteli. Aikalailla levottomana odottelin heitä kotiin ja he saapuivatkin, mutta vasta noin kello 10 paikkeilla.
Taistelu oli kuitenkin ollut toisellainen kuin mitä se meistä kellariin oli kuulunut. Valkokaartilaisjoukot, jotka olivat valloittaneet Kämärälän kylän olivat luultavasti jääneet kylään ja osa heistä oli marssitettu Perolle.
Näitten joukkojen ohi oli ensin pitkin Vuoksea ja sitten kävellen saapunut Säiniölle pari pataljoonaa ja samoin Kämärän asemalle pari pataljoonaa. Sekä Säiniö että Kämärän asemat vallattiin samalla kertaa ja täällä sai 24. päivää vasten yöllä yksi komppania käskyn alkaa kiväärillä ammunta kello puoli yksi.
Komppania oli kuitenkin mennyt liian aukealle paikalle joutuen kohta panssarijunan kuularuiskusateen alle, joten sen täytyi hetkeksi perääntyä.
Arvattavasti asemalla olleet punakaartilaiset olivat saaneet pari kenttätykkiä, jolla laskivat teitä myöten, mutta mikä ihmeen typeryys teki sen, että he vetivät tykkinsä kylään päin, lähelle valkeitten pääpaikkoja, joten he menettivät tykkinsä kohta.
Panssarijuna, joka Kämärältä päin tuli Viipuriin joutui myös kohta tuhon omaksi, rata kun katkaistiin, ja kellahti kumolleen radan viereen. Rautatien asema vallattiin klo 2.
Kello puoli seitsemän aamulla, jolloin asema Säiniöllä oli jo turvattu, saimme me tiedon, mutta valkoisten tykistö ei vielä silloin ollut täällä, vaikka miehet meille niin sanoivat.
Tykistö saapui vasta puolenpäivän aikana, mutta sitä ei tarvittu käyttää sillä silloin oli jo kaikki kolme panssarijunaa valkeitten hallussa. Puolenpäivän aikana valloittivat punaset äkkiä rautatieaseman ja tekivät hyökkäyksen meidän mäelle päin. Pian heidät kuitenkin syöstiin takaisin ja he pakenivat suin päin.
Illalla ei punakaartilaisia näillä paikoin enään ollut. Valkeitten tappiot olivat vähäiset: kolme kuollutta ja 10 haavoittunutta, jota vastoin punasia ja ryssiä on rautatienvieret täynnä.
Kämärällä oli valkeilla paljon pahempi paikka, sillä asema on korkealla mäellä ja valkoiset olivat saaneet suossa maata koko yön pääsemättä punasten raivokkaan kuularuiskutulen takia etenemään.
Vasta parin tykinlaukauksen jälestä oli punasten täytynyt perääntyä, mutta valkeat olivatkin silloin menettäneet 150 miestä yhteensä kuolleissa ja haavoittuneissa. Ne olivat etelä-pohjalaisia, jotka siellä olivat ja haltuunsa myös sen ottivat."
Seuraa Alma ja Toivo Kuulan elämää sisällissodan kuukausina 1918 Säiniöllä ja Viipurissa.
Lähteet
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula. WSOY. Porvoo 1983.
Kansalliskirjasto. Toivo Kuulan kirjeet.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan, Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Porvoo 2008.
Wikipedia Viipurin taistelut
Linkit
Wikiwand Säiniö - Yläsäiniö
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Museovirasto CC BY 4.0
