Laila Tarpila
Yle
Huhtikuun 28. päivänä Säiniö on vapautettu ja laulajatar Alma Kuula kirjoittaa toiseksi viimeisen kevään 1918 päiväkirjamerkinnöistään. #musiikinkevät1918
Ammi kirjoitti päiväkirjaansa hyvin vähän keväällä 1918. Mutta nyt kun suurin omaan perheeseen kohdistunut jännitys oli ohi, vapautui hänkin kirjoittamaan muutamia rivejä.
"Säiniö on vallattu t.k. 24. päivänä vasten yöllä, ja nyt olemme jännittyneinä seuranneet Wiipurin valloitusta seisten yöllä yläbalkongillamme ja katsellen tulipalojen ja räjähtävien schrapnellien sekä kuulien loimua, kuunnelleen tykkien jylhää jyskettä ja kuularuiskujen kaameata rätinää.
Kyllä sota on kamala, hirveä! Ihmishenki on kuin viikatteen edessä kaatuva heinä tai lehti, jonka tuuli puhaltaa tiehensä.
Entä haavoittuneet, raajarikot, mielipuolet raukat, joita se aikaansaattaa! Ja lesket, orvot! Kärsimystä, kuolemaa, kauhuja.
Hirveässä jännityksessä olimme mekin kellarissamme sen valloituksen yön. Jo päivällä huomasimme, että kaikki punaisten perheet menivät tavattomalla kiireellä Ala-Säiniölle päin vieden lehmänsä mukanaan.
Me päätimme Pulkkisen perheen kanssa (joka on naapurimme) jäädä paikoillemme. Olin Toivon kanssa jo vienyt kellariin arvoesineeni ja astioita sekä vähän ruokaa ja itse menimme kahdeksan aikaan illalla.
Odotimme jännittyneinä ja puoli yksi yöllä ensimmäiset laukaukset kuuluivat. Se kasvoi lopulta hirveäksi jyrinäksi.
Kellariimme kuului siltä kuin punaiset olisivat olleet pihassamme asti ja valkeat painuneet kauemmaksi rakennuksemme taa ja kun puoli viiden aikaan aamulla koputettiin kellarimme ovelle ja käskettiin meidän tulla sieltä ulos, jähmetyimme aivan kauhusta.
Toivo luuli jo kuolemansa hetken tulevan ja että hän joutuu punaisten ammuttavaksi. Hän vapisi kuin haavan lehti, eikä saanut sanaa suustaan.
Kolmasti kuulimme käskyn ennenkuin rouva Pulkkinen rohkaisi itsensä ja avasi oven. Mikä riemu kun näimme harmaatakkisia suojeluskuntalaisia edessämme! Aivan kuin taivas olisi auennut synkeän yön jälkeen.
Vihdoinkin olemme vapaat, saamme hengittää vapaasti, ja Toivo liikutettuna puristi joka miehen kättä, niin kuin minäkin, kiittäen heitä. Emme enään peljänneet mitään.
Mutta Sinikkaa piti minun päästä katsomaan oliko hän säilynyt Helmin kanssa turvassa, sillä hänet olin vienyt puoli kilometriä meiltä asuvan rouva Jaatisen luo, joka oli syrjäisempi ja turvallisempi paikka.
Juoksin huolimatta luotisateesta, joka vielä ympärillä rätisi, sen matkan ja onnellinen olin kun pikku raukkakin oli terve ja vahingoittumaton. Vaarallinen se matka oli.
Nyt on täällä rauhallista ja luonamme on käynyt Toivon eteläpohjalaisia tovereita sekä jääkäreitä, niin että kahvipannu on yhtämittaa pidetty tulella.
Eräänä yönä oli meillä 140 eteläpohjalaista nukkumassa, koko rakennus ja sauna täynnä."
Seuraa Alma ja Toivo Kuulan elämää sisällissodan kuukausina 1918 Säiniöllä ja Viipurissa.
Lähteet
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula. WSOY. Porvoo 1938.
Kansalliskirjasto. Toivo Kuulan arkisto.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan, Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Porvoo 2008.
Kuula-Marttinen, Sinikka (toim): Alma Kuula. Virta venhettä vie. Päiväkirja vuosilta 1901-1919. WSOY. Porvoo 1968.
Linkit
Wikiwand Säiniö - Yläsäiniö
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Museovirasto CC BY 4.0
