Radioteos muistamisen hauraudesta, kohtaamisesta ja siitä, mikä oli sisällissodan jokapäiväinen, ihmisen perustarpeisiin palautuva kokemus. Siinä kuuluvat sisällissodan kokeneiden miesten ja naisten äänet.
Satavuotias yö -radioteoksessa kuullaan seuraavia kertojia: Urho Oras, Anna Kankare, Anna Sirén, Emil Laitinen, Väinö Kuitunen, Bertta ja August Valo, Jalmari Rantanen, Hilma Tairiala, Erkki Kolari, Alarik Katra, Kalle Träsk, Aku Eskelinen, Veikko Nevalainen.
Vuonna 1965 julkaistiin likipitäen kaikissa Suomen sanomalehdissä keruuilmoitus (ks. kuva alla), jossa kutsuttiin ihmisiä lähettämään Suomen sisällissotaan liittyvät muistonsa arkistolle. Asialla olivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nuoret, uudistusmieliset folkloristit jotka ymmärsivät että käsillä olivat viimeiset hetket haastatella Suomen sisällissodan kokeneita ihmisiä ja kerätä etenkin punaisten muistitietoa.
Pian seura sai yhteydenottoja sadoilta kansalaisilta: entisiltä vangeilta, upseereilta, punaisilta, valkoisilta, emänniltä, äideiltä, siviileiltä ja niiltä, jotka olivat todistaneet sodan lapsen silmin. Monet olivat jo hyvin vanhoja, osa haastatelluista oli syntynyt 1880-luvulla. Keräys tuotti valtavan aineiston: ihmiset lähettivät SKS:lle yli 15 000 sivua muistiinpanoja ja tutkijat matkustivat eri puolille Suomea haastattelemaan heitä ääninauhoille. Haastatteluja, joita Satavuotias yö -radioteos hyödyntää, kertyi yli 100 tuntia.
Historioitsija Kai Häggmanin mukaan vastauksien tulva kertoo siitä, että ihmiset olivat 1950-luvulla vihdoin ryhtyneet varovasti kertomaan lähihistoriastaan. Siitäkin huolimatta, että sisällissodan muistaminen ei edelleenkään ollut vaaratonta.
Sisällissodan jälkeen historian olivat kirjoittaneet voittajat, ja punaisten muisto oli tukahdutettu ja vaiettu. Häviäjien haudat sijaitsivat piilossa, useimmiten metsissä, jossa ne merkittiin esimerkiksi ns. risti- tai karsikkopuilla.¹ Monet keräykseen osallistuneet kertoivat Väinö Linnan kirjojen vaikuttaneen siihen, “että he ylipäätään uskalsivat lähettää muistelmiaan seuralle, joka koettiin viralliseksi, valkoiseksi ja eliittiä edustavaksi”.²
Keräyksen tuottamassa aineistossa, 1917-1918 -muistitietokokoelmassa, oli mukana uskomustarinoita, lauluja ja erityisen paljon aavemaisia tarinoita teloittajista ja teloitetuista. Satavuotias yö -radioteos sai nimensä tällaisesta aavetarinasta. Siinä hirmutekoja suorittanut valkoinen koki riihessään ‘satavuotiaan yön’, jonka aikana teloitettujen henget saapuivat häntä piinaamaan.
_______________________________________________________________
¹ Ulla-Maija Peltonen: Muistin Paikat (2003)
² Kai Häggman: Pieni kansa, pitkä muisti - Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Talvisodasta 2000-luvulle (2015)
Muistitietokokoelma ei monelta osin istunut aikansa historiantutkimuksen kategorioihin ja herätti jopa SKS:n sisällä ristiriitaisia tunteita. Väitettiin, että tällaisella keräyshankkeella ei ollut “mitään merkitystä historiantutkimukselle.” Aineisto vaikeni vuosiksi, kunnes tutkija Ulla-Maija Peltonen käytti sitä tutkimuksensa lähdeaineistona 1990-luvulla. Kokoelman äänitteitä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa Satavuotias yö -radioteoksessa.
Anonyymit äänet
Satavuotias yö -radioteoksessa korostuu sisällissodan jokapäiväinen, ihmisen perustarpeisiin palautuva kokemus, sekä ne muistot, jotka säilyvät tavallisen ihmisen elämässä läpi vuosikymmenten.
Teoksessa ääniä käytetään kollaasinomaisesti, eikä kertojia tai tapahtumapaikkoja nimetä tai yksilöidä. Päädyimme tekijöinä tähän ratkaisuun kuunneltuamme aineistoa ja huomattuamme että ihmisten kertomuksissa ideologia, taistelutarinat ja perinteisemmät sisällissodan kuvaukset jäävät toissijaisiksi. 50 vuotta sisällissodan jälkeen useimmat ihmiset tuntuvat keskittyvän myötätuntoiseen pohdintaan.
Aineistosta nousee esiin yhteinen muisto ja kuvaus nälästä, kylmästä ja piiloutumisesta. Monen kertojan mukaan nimenomaan nälkä ajoi ihmiset toisiaan vastaan. Erään emännän sanoin: “Ei minuun ottanut hyvä taikka paha, vaan se nälkä.”
Haastatteluaineistosta ei löytynyt yhtä sävyä, jolla sisällissodasta voisi kertoa. Siinä missä yksi kamppailee vaikeiden muistojen kertomisen kanssa, toinen laskettelee tarinansa kovaan ääneen, lakonisesti. Erilaiset tauot ja hiljaisuudet tuntuivat meistä kuuntelijoina merkittäviltä, kuten myös haastattelutilannetta ympäröivä maailma ja haastattelujen dynamiikka. Päätimme luopua perinteisestä kertojaäänestä ja korostaa haastattelijoiden Matti Sarmelan, Kari Laukkasen, Unto Venton ja Olavi Kainulaisen esittämiä kysymyksiä ja myötäelävää läsnäoloa dramaturgisena elementtinä.
Jo varhaisessa vaiheessa kirjasimme ylös ajatuksen ambient-äänimaisemasta, joka voisi rytmittää aineistoja ohjailematta ja selittämättä kuuntelua liikaa. Työskentelyyn valikoitui suomalaisen Jonte Knifin kehittämä analoginen putkisyntetisaattori Knifonium, jonka sähköisen äänen orgaanisuus osoittautui hyväksi lähtökohdaksi jatkaa arkistonauhojen kohisevaa äänimaailmaa. Heta Kaisto sävelsi Knifoniumilla unhoisia, hyräileviä melodioita, sekä hälyisiä metsiä mekaanisine lintuineen, jossa soi yhtä aikaa tuttu ja vieras.
Tekijänoikeuskysymys
Muistitietokokoelman ääniaineistojen julkaiseminen edellytti tekijänoikeuskysymysten selvittämistä, sillä 1960-luvulla sopimuskäytännöt olivat erilaiset kuin nykyään. Haastateltujen perikuntien jäljittäminen ja sitä kautta esitysoikeuksien selvittäminen osoittautui haastavaksi työksi. Muutama haastatelluista oli vaihtanut nimeä tai muuttanut paikkakunnalta toiselle niin, että jäljet näyttivät kadonneen. Lopulta tavoitimme suuren osan perikunnista erilaisten sattumien kautta ja haastattelemalla paikallisia sukututkijoita.
Suurin osa haastateltujen sukulaisista ei ollut tietoinen arkistoaineiston olemassaolosta, saati siitä, että isoisä tai isoäiti oli osallistunut muistotietokeruuseen. He kuulivat nyt ääninauhat ensimmäistä kertaa.
Väinö Kuitusen perikunta kertoi, kuinka isä oli eläessään kertonut mielellään, omaan hitaaseen tapaansa, sisällissodan ajoista sille joka jaksoi kuunnella. Harva jaksoi, ja myöhemmin Kuitusen kuoltua lapset ja lapsenlapset ovat harmitelleet, etteivät tarinat olleet jääneet muistiin.
Vierailut perikuntien luo ovat olleet yksi radioteoksen tekemisen kohokohtia ja jatkaneet meille sisällissodan tarinaa seuraavissa sukupolvissa. Monta kertaa kävi niin, että pojan ääni ja puheen poljento oli aivan tunnistettavasti sama, kuin meille niin tuttu isän ääni arkistonauhalla. Pääsimme vierailemaan pihapiirissä, jonka pihatietä aseistetut sotilaat olivat marssineet ja vieneet talosta leivät viimeisillään raskaana olevan äidin ollessa yksin kotona. Näillä vierailuilla saimme myös ensimmäistä kertaa nähdä arkistonauhojen kertojien valokuvia: äänet saivat kasvot.
Tapaamisissa myös vahvistui havainto siitä, että sisällissodan muisto säteilee tähän päivään. Erään haastateltavan poika kertoi, kuinka kylässä yhä edelleen muistetaan raja, joka erottaa valkoiset punaisista. Hän, punaisen torpparin poika, oli muutamaa vuotta aiemmin, siis 2000-luvulla, pyrkinyt kunnalliseen politiikkaan Kokoomuksen listoilla. Paikalliset olivat ihmetelleet valintaa ja muistuttaneet miestä hänen punaisesta taustastaan.
