Toukokuun 7. päivänä Katarina on töissä sotasairaalassa uudella rautatieasemalla, jonne junat tuovat kaatuneita. #musiikinkevät1918
Toukokuun alkupuolella sota oli ohi ja säveltäjä Jean Sibeliuksen perhe palannut Helsingistä kotiin Ainolaan. Vain 15-vuotias tytär Katarina oli jäänyt kaupunkiin, mutta ei jatkamaan koulunkäyntiään, vaan työhön sotilassairaalaan. Katarina oli liittynyt Toimen Tytöt –partiolippukuntaan ja työskenteli sairaala-apulaisena Punaisen Ristin sotasairaalassa uudella rautatieasemalla. Myös Katarinan tyttökaverit Maire, Vaava, Saara ja Helke olivat töissä sairaalassa, ja sairaalan vartiointitehtäviä hoitivat tutut pojat Jaakko ja Pytty.
Katarina palasi päiväkirjassaan jälleen valkoiseen aktivistiin Hans ”Bobi” Sivéniin, joka oli rakastunut häneen. Bobi oli siirretty muiden Helsingin suojeluskuntalaisten kanssa Jääkäriprikaatiin, mutta hän ei viihtynyt saksalaisten sotilaskoulutuksessa. Arvovaltainen isä-Sivén järjesti pojalleen siirron Karjalaan, sillä Itä-Karjalan asia oli alkanut kiinnostaa Bobia. Kun Bobi Sivén saapui 6. toukokuuta Viipuriin, valkoisten Karjalan ylipäällikkö jääkärieversi Aarne Sihvo määräsi hänet ratsuväkeen.
Katarinan päiväkirjasta puuttuu sivuja ja merkintä alkaa keskeltä, joten tarkasta päivämäärästä ei ole tietoa.
”…se tietysti Siggestä oli moraalitonta.
Sitten sattuivat itse herrat Mannerheimiläiset paikalle. ”Voi neidit, elkää nyt vaivatko itseänne”, ne huusivat ja alkoivat itse auttaa meitä. ”Aatu, mene auttaan tuota neitiä”, kuului joku sanovan ja pianpa ”Aatu” ryntäsikin minun kimppuuni järjestellen kanssani sänkyjä. Hän oli mukava ihminen, valitteli kuinka noloa se nyt on, että he näin tulevat myöhään ja vaivaavat meitä. ”Neideillä kai on täällä jo muutenkin tarpeeksi työtä.”
Mutta sitte Inni löysi minut rautatieläisjoukosta, jonne demokraattisesti olin joutunut. ”Mene hakemaan tänne mukeja, sitten saat mennä kotiin”, kuului tuomio. ”Ei hyi, mitä pitääkö neidin mennä”, valitteli ”Aatu” rapuissa ja eräs toinen huusi: ”Jääkää tänne yöksi!” Mutta minun oli ravattava pois, koskapa Trubaduurikin väitti, että olen kalpea.
Sinä päivänä olivat muuten Jaakko ja Pytty olleet siellä vahdissa. Minä en nähnyt kyllä kumpaakaan, sillä en ollut välittänyt nuuskia vahtihuonetta. Vaava oli jutellut Pytyn kanssa ja siitä oli seuraus, että Inni kielsi kulkemasta vahtihuoneen läpi. Muita – ei minua. Koska en ollut saapuvilla – ja sitä käytinkin hyväkseni. Helke ja Saara heittivät kissoja suojeluskuntalaisten sänkyihin ja rakensivat sillä tavoin tuttavuutta.
Eilen siellä korskui Löka, joka ryntäsi kimppuuni vestibyylissä ja kyseli kuinka voin ja mitä hommaan, onko sairaalassa tupakkaa yms. Sen jälkeen en päässyt vahdeilta rauhaan, sillä Löka ja eräs ukkeli olivat siivoomistuulella ja lakaisivat huonetta. He pyysivät minua korjaamaan roskat ja komppania veisasi hallelujaa, kun viimeinkin toin kuumetaulun ja ämpärin, jolla ne sain korjatuksi.
”Sais vaikka Carp [saksalainen kapteeni von Carp] tulla”, huusivat pojat ja Eero riemuitsi. ”Ei ole ainakaan meitä vastaan moittimista.” Kerroin, että huone oikeastaan oli lepohuone meille, mutta että olimme luovuttaneet sen vahdeille. ”Se oli kiltisti tehty”, kiljasi ukkeli ja komppania ylisteli meitä.
Mutta sitten minun piti lipata apteekkipuolelle Inneä auttamaan, jonka mielestä kai jo olin viipynyt liian kauan. Ulkona vahti Ollinen, joka tervehti niin vakavasti kuin olisi hän muistellut hautausmaata.
Tuollaisia patenttikohtauksia siellä nykyään sattuu. Mutta suureksi suruksemme siirretään vahtikomero toiseen vestibyyliin.
Eräänä iltana tuli Tampereelta kaatuneita. Saimme kaikki luvan mennä katsomaan. Siitä tuli jälleen yksi niistä hetkistä, jotka eivät unohdu. Musiikin kaikuessa kantoivat sotilaamme tovereittensa kirstut vaunuista. Niin totisia he olivat, näki mitä he ajattelivat.
Maire ja rouva Rönnholm olivat siellä ja kun huudettiin nimi Hans Gustaf Grahn, olin purskahtaa poraamaan. Maire parka – olisin tahtonut puristaa kättäsi, mutta en nähnyt sinua enää sen jälkeen.
Tässä näkyi taas, miten kuolema niin julma kun se onkin, aina osuu oikeaan. Hansin ei koskaan tarvinnut pettyä Mairen suhteen, eikä hän myöskään koskaan saanut tietää, että sillä aikaa, kun hän taisteli, käveli Maire Espiksellä saksalaisen luutnantti Ichlenin kanssa. Niinpä se on. Elämä on joskus irvistystä.
Tulin ajatelleeksi: ehkä kohta tuodaan Karjalan puolella kaatuneita ja huudetaan nimi Hans Sivén [Hans "Bobi" Sivén]. Silloin sanon minä, on minun uskoni mennyttä. En enää välitä, kaatukoon vaikka kuka, paraimmat niistä kumminkin menevät.
En minä ole vähäänkään ihastunut Bobiin – en aikonutkaan. Julistan sen vain väärinkäsityksien välttämiseksi. Olen puhunut hänestä ainoastaan, koska hän on ainoa poika, jota todella kunnioitan ja jos olen jonnekin kirjoittanut jotain roskaa, on se tapahtunut mekaanisesti.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 9. toukokuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Niinistö, Jussi: Bobi Sivén -– Karjalan puolesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2001.
Wikipedia Bobi Sivén
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
