Ensin olin innoissani, pääsisin purjehtimaan perinnelaivalla! Mutta sitten alkoi alahuuli väpättää, kun mietin tulevia haasteita. Kokemattomuuteni purjehtijana toisi reissuun oman jännityksensä, mutta vielä enemmän mietitytti, miten pärjäisin vuorokaudet ympäriinsä melkein parinkymmenen ennalta tuntemattoman kanssapurjehtijan joukon jatkeena. Ei olisi mitään paikkaa, missä olla yksin. Entä miten ikinä pystyisin nukkumaan samassa tilassa 15 tuntemattoman ihmisen kanssa?
Päätin kuitenkin rohkeasti lähteä mukaan purjehdukselle, vaikka vatsanpohjassa kutkutti ja mieltä painoi huoli menetetyistä yöunista. Joku kuitenkin kuorsaa, toinen ramppaa vessassa ja mitä vielä? Miten selviytyä purjehduksesta ja siihen liittyvistä velvollisuuksista väsyneenä? Mitä jos pinna palaa pelkästä uupumuksesta? Voisikohan vaikka yhteiskäyttöistä vessaa varata vähän pidemmäksi aikaa niihin hetkiin, kun haluaa olla yksin?
Olin alunperin törmännyt Kaljaasi Ihanaan Kylillä Luodonkylässä, kun olin tekemässä jaksoa kesäsarjaan nykyisin Eurajokeen kuuluvalla Luvialla. Kylän ja koko Satakunnan ylpeys on Luvian Laitakarissa vuosisataisen puulaivarakennusosaamisen mukaisesti sisulla, taidolla ja vuosikausien vapaaehtoistyöllä vuonna 2011 valmistunut perinnealus.
Nyt olin lähdössä elämäni ensimmäiselle pitkälle purjehdukselle Kaljaasi Ihanalla, ja tunnelmat olivat odottavan jännittyneet. Vastassa olisi melkein pohjattomalta ja rannattomalta tuntuva meri ja parikymmentä uutta ihmistä.
Velvollisuudet yhdistävät
Pääsimme perinnealuksella tutustumisen alkuun tehokkaasti, kun purjehdukselle osallistujat jaettiin heti ryhmiin. Saimme työvuorot ja hataran käsityksen kussakin vuorossa hoidettavista velvollisuuksista. Etenkin huoltovuoro kuulosti pelottavalta. Minulla ei ollut hajuakaan, miten valmistetaan ateria kahdeksalletoista nälkäiselle. Entä pitääkö kansivuorossa ymmärtää jotain purjeista ja köysistä? Pärjääminen jännitti, mutta hyvilläni totesin, että vapaavuorosta sentään selvinnen.
Mitä sitten seuraa, kun sekalainen joukkio ihmisiä tuupataan pieneen purjelaivaan vuorokausiksi?
Ympärillä olevat ihmiset rauhoittavat
Purjehtijoiden ikähaitari on leveä. Reissussa on mukana ihmisiä 20:n ja 80:n ikävuoden väliltä. Osallistujia taitaa olla joka vuosikymmeneltä. On naisia ja miehiä, purjelaivan rakentajia, merenkulkua opiskelleita, kokeneita purjehtijoita, laivaelämään tottuneita, ennenkin olleita - ja minä, maakrapu ja noviisi.
Ihmisiä on ympärillä kaiken aikaa, onhan alus aika pieni. Se minua eniten ennen reissua huoletti. Nyt se sen sijaan rauhoittaa.
Joka ryhmässä on joku miehistön jäsen, joka tietää, miten hommat hoidetaan. Keneltä tahansa voin kysyä ja saan heti auliita neuvoja. Kannella käskee Tapio-kapteeni, ja puosu Jopi pilkkoo komennot ymmärrettäviksi tehtäviksi. Markus on matkan kokki ja hän kertoo kyllä, mitä keittiössä tehdään. Väistämättä opin jotain uutta.
Puhalletaan samaan purjeeseen
Neljän tunnin vuorot rytmittävät päivää. Kannella ollaan aina kun voidaan. Katse lepää horisontissa ja mieli mukavassa yhdessäolossa. Ilman tätä purjehdusta tuskin olisimme toisiamme koskaan tavanneet. Erilaisia elämänpiirejä, eri-ikäisiä, eri alueilta. Yhteistä tekemistä, yhteisiä kokemuksia, kiireetöntä eloa.
Elo laivalla on muuten leppoisaa ja kiireetöntä, paitsi silloin kun lasketaan tai nostetaan purjeita. Kiirettä pitää varsinkin silloin, kun rantaudutaan tai lähdetään satamasta. Silloin jännittävät kapeat väylät, matalat vedet ja alukseemme verrattuna ahtaat laiturit.
Sattumuksia ja kommelluksia käy tietenkin, ja ne ratkotaan sitä mukaa.
Paatilla vallitsee vahva luottamus ja yhteishenki. Puhallamme kaikki samaan purjeeseen.
Purjehduksella
Ällistyttävää on, että koko purjehduksen aikana minua ei väsytä yhtään. Ei, vaikka herään, kun ensimmäiset kömpivät punkistaan joskus seitsemältä. Tai jopa ennen, jos ryhmälleni osuu puuronkeittovuoro. Aamiainen pitää olla tarjoiltu ennen lähtöä satamasta merelle joka aamu kello kahdeksan.
Illalla nukahdan heti, kun kellahdan punkkaani. En tunne nälkääkään, mutta kummasti silti aina maistuu, kun on ruoka-aika.
Kipua sen sijaan tunnen. Päivittäin. On se kumma, että vaikka alhaalta salongista kannelle noustessani näen kyllä portaiden yläpäässä varoituskyltin, niin silti joka päivä - jos en ihan aamusta, niin väistämättä jossain kohtaa päivää - isken pääni kansiluukun reunaan. Enkä todellakaan ole ainoa.
“Onneks ei tullu ruumiinvammaa ku kävi vaa päähän”, kiittelee Tauno. “Onneks ei paatti hajonnu”, huokaisee Jorma ja Jopi varmistaa, ettei vaan laivaan tullut lommoa.
Purjehduksesta uusi suunta elämälle
Juuri kun alan päästä jyvälle purjehduksesta ja miltei unohdan menneisyyteni maakrapuna, matka on osaltani ohi. Etukäteen sovittuna päivänä, etukäteen sovitussa satamassa jään makuupusseineni ja matkakasseinini laiturille katsomaan, kun Kaljaasi Ihana jatkaa merelle. Tunnen ikävää kymmenen metrin päähän ja kymmenen minuutin taakse, ja siitä vähitellen loitommas.
Kuin palaisi kesäleiriltä. Heti on ikävä kanssapurjehtijaihmisiä, joita vielä viikko sitten en edes tuntenut. Ikävä on myös laivalla olemista ja vuorolistaa, kaikkia puuhia ja tervantuoksua, merituulta ja purjelaivan natinaa.
Pitääkö tässä kaivaa nenäliina esille?
Seuraan katseellani yhä pienemmäksi käyvää laivaa, joka purjeet ylväinä jo kulkee tarkalleen maailman reunalla tuolla horisontissa. Näkymä sumenee. Pitääkö tässä peräti kaivaa nenäliina esille?
En silti ihmettele tätä tuntemusteni tyrskyä, sillä myös matkakumppaneihini perinnelaiva Ihana, purjehtiminen ja meri on niin ikään vaikuttanut voimallisesti. Se on saanut useamman jopa kääntämään elämänsä suunnan.
Lähde ääniaalloille purjehtimaan perinnelaivalla Yle Areenassa:
