"Kiitos lääkäri Siiralan päiväkirjojen julkaisemisesta", Anna-Maija Juvonen kirjoittaa. Hän kertoo seuraavansa lääkäri Martti Johannes Siiralan kirjoituksia Suomenlinnan vankileiriltä henkilökohtaisista syistä. "Yritän tunnistaa kuvista oman Antti-pappani." #musiikinkevät1918
- Kun olimme lapsia, meille puhuttiin papan hengissä selviämisestä, Anna-Maija Juvonen kertoo. Tarina vahvistui myöhemmin, kun veljeni Jukka kaivoi asiakirjat arkistoista.
Kaksikymmentä vuotta sitten Jukka Heikkinen osallistui työnsä puolesta päivällisiin Suomenlinnassa. Istuttiin ravintolassa vanhassa makasiinissa, hyvin pukeutuneina, lautasella pihvi ja lasissa viiniä.
- Sillä hetkellä mieleeni tuli isoisä, joka 80 vuotta aikaisemmin oli ollut tällä samalla saarella, mutta kovin toisenlaisissa oloissa. Ei ollut pihviä, tuskin mitään syötävää.
Jukka Heikkinen päätti ottaa selvää, mitä isänisälle oli tapahtunut.
Vuoden 1917 alussa Antti Heikkinen, monilapsisen maalaisperheen poika lähti kotiseudultaan Ristiinasta töihin Helsinkiin Hietalahden telakalle. Antti oli 24-vuotias poikamies, ammattinimikkeeltään hän oli viilari.
Työt telakalla alkoivat 3. tammikuuta, eikä työmatka ollut pitkä. Antti asui Punavuoressa osoitteessa Albertinkatu 22. Työ telakalla kiinnosti kädentaidoiltaan ja matemaattisesti lahjakasta nuorta miestä. Antin ammattitutkintoa varten annettu papintodistus oli päivätty samalle päivälle kuin Suomen punakaartit ja työväen järjestyskaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi kaartiksi 26. tammikuuta 1918.
Kun sisällissota 26. tammikuuta 1918 alkoi, loppuivat Antilta työt telakalla, ja opinnot keskeytyivät. Mies sinnitteli helmikuun loppuun, mutta sitten loppuivat myös rahat ja ruoka. Rintamien läpi kotiseudulle Etelä-Savoon ei pystynyt palaamaan. Punaiset hallitsivat Helsinkiä ja koko Etelä-Suomea.
Kun työnvälitys Helsingissä oli punakaartin hallinnoimaa, ei nuorelle miehelle ollut muuta tarjolla kuin liittyminen punakaartiin. Kiväärin ja punaisen nauhan lisäksi siitä sai pientä palkkaa ja ruokalasta ruokaa.
Pataljoonan päällikkönä toimi Leivo ja komppanian päällikkönä Taimi. Antin tehtävät liittyivät vahtipalvelukseen eri kohteissa Helsingissä.
Jossakin vaiheessa komppania siirtyi Kirkkonummelle, mutta silloin, kun joukot olivat lähdössä taisteluun Lempäälään, päätti Antti muutamien muiden kanssa jäädä pois ja pysyä Helsingissä ”vahtikomppaniana”.
Antin sota päättyi Helsingin valtaukseen perjantaina 12. huhtikuuta. Puolilta päivin hän jätti kiväärinsä Säätytalolle ja meni yöksi Katajanokalle, missä viipyi lauantaihin 13. huhtikuuta. Sieltä hän palasi kotiinsa Albertinkadulle.
- Mitä isoisä on mahtanutkaan miettiä niinä päivinä, jotka hän vietti kotonaan punniten eri vaihtoehtoja, Jukka Heikkinen aprikoi.
Huhtikuun 17. päivänä Antti Heikkinen päätti mennä Ratakadun poliisiasemalle ja ilmoittautua viranomaisille. Poliisiasemalta hänet lähetettiin Suomenlinnan vankileirille.
Suomenlinnan ajalta on arkistoitu kaksi kuulustelupöytäkirjaa, jossa hän kertasi oman osuutensa sisällissotaan. Kuulustelija L. Pesonen ei kuitenkaan pitänyt kerrottua uskottavana, vaan päätti pitää miehen pidätettynä selvitystä varten.
Viimeisessä kuulustelussa 14. kesäkuuta oli mukana myös Ristiinan suojeluskunnan edustajana Edvard Rahikainen, joka oli saman kylän miehiä kuin Antti. Rahikainen vakuutti Antin olleen siivo ja kunnollinen työmies.
Kyläläiset olivat olleet huolestuneita Antin voinnista ja kirjoittaneet kirjeen Suomenlinnan vankilan johdolle. He pyysivät vapauttamaan Antin ja takasivat, että hän pysyisi kotonaan ja olisi tarvittaessa valmis tulemaan kuulusteluihin, jos niin vaadittaisiin. Kirjeen olivat allekirjoittaneet talolliset Otto Kurvinen ja ratsumiestenpäällikkö Edvard Rahikainen – siis sama mies, joka tuli kesäkuussa kuulusteluihin Suomenlinnassa.
Ristiinan nimismies, esikunnan päällikkö Liukkonen todisti, että edellä mainitut talolliset olivat päteviä takaamaan sen, mitä kirjeessä sanottiin. Kirje oli varustettu nimismiehen leimalla. Nimismiehen antama todistus oli päivätty 3. heinäkuuta.
Heinäkuun 4. päivänä myönnettiin vankipassi, jonka mukaan Antti oli vapaa lähtemään Helsinkiin. Kansallisarkiston dokumenteissa oli kuitenkin ruotsinkielinen kortti, joka oli päivätty vasta 12. heinäkuuta, jolloin hänet oli vapautettu. Lisäksi kortissa oli maininta: ”Vapaa lippu takissa”.
Antti oli kuitenkin liian sairas lähtemään. Heinäkuun 13. päivältä oli lääkärin Suomenlinnassa allekirjoittama lappunen, jolla Antti siirrettiin Helsingin kulkutautisairaalaan.
- Lääkäri oli kuulemma sanonut, ettei anneta tämän pojan kuolla, Anna-Maija muistelee. Monen muun samoista lähtökohdista leirille joutuneen annettiin kuolla.
Antin toipuminen kulkutautisairaalassa kesti joitakin viikkoja.
Ehdonalaisen matkapassi oli myönnetty 2. elokuuta ja Antti tuli Ristiinaan 8. elokuuta, jolloin nimimies oli leimannut hänen vankipassinsa.
Syyskuun 6. päivänä Mikkelin valtiorikosoikeudessa Antti tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksen kolmeksi vuodeksi yli sanotun vapausrangaistuksen ajan.
Kesäkuun 20. päivä annettujen lakien mukaan ehdollisista tuomioista kuritushuonerangaistuksen täytäntöönpanoa lykättiin kolmella vuodella. Tuomitun käytöksestä riippui, miten tuomion täytäntöönpanon kävi.
Kun Ristiinan nimismiehen maatilan puimakonetta pyörittänyt maamoottori oli mennyt rikki, ja Antti oli käynyt korjaamassa koneen, ja oli sovittu, ettei hänen enää tarvinnut käydä ilmoittautumassa.
Tämän jälkeen Antti palasi Helsinkiin ja suoritti Hietalahden telakalla konemestarintutkinnon.
- Häneltä ei rohkeutta ja päätöksentekokykyä puuttunut elämän myöhemmissäkään vaiheissa, Anna-Maija kuvailee pappaansa.
- Hän halusi maanviljelijäksi, teki konemestarina töitä Viipurissa Uuraan satamassa, sisävesien höyrylaivoilla, puutavaran uitoissa Honkataipaleella ja Voikoskella. Hän osti maat, raivasi suuren Porrassuon ja kasvatti ison perheen. Teki sepän töitä aivan viimeiseen asti. Kylällä sanottiin, että jos Antti ei osaa korjata, niin sitten ei kukaan osaa, Anna-Maija kertoo.
- Tämä tarina on kuvaus ystävyydestä ja siitä, miten tehdään kaikki se mitä voidaan, kun ystävä piti pelastaa, Jukka summaa.
- Kun nyt katsoo meitä Antin jälkeläisiä: rakennusmiehiä, yrittäjiä, pankkivirkailijoita, varatuomareita, tohtoreita, mitä kaikkia meitä nyt onkaan, niin Antti Heikkinen kannatti pelastaa.
Jukka Heikkinen haluaa tietää isoisästään liittyen vuoden 1918 tapahtumiin vielä lisää.
- Olisin kiinnostunut keskustelemaan jonkun historioitsijan kanssa isoisäni vaiheista tarkemmin. Mielenkiintoista olisi myös saada selville, missä tarkalleen Antti oli sijoitettuna Suomenlinnassa. Tarkoitukseni on kesällä käydä paikalla muistelemassa sukumme suurmiestä.
Onko sinulla tietoa suvussasi kulkevista jutuista liittyen sisällissotaan? Voit kirjoittaa tarinasi alla olevaan kommenttikenttään.
