Toukokuun 9. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola kuulee, että Toivo Kuulaa on ammuttu vappuna Viipurissa ja että säveltäjä taistelee hengestään. #musiikinkevät1918
Helsingin Työväenyhdistyksen kuoronjohtaja, säveltäjä ja filosofian ylioppilas Väinö Pesola jatkoi edellisenä päivänä aloittamiaan muistiinpanoja Helsingin valtauksesta 12. huhtikuuta. Pesola oli tavannut henkilön, jolla oli omakohtainen kokemus saksalaisten ihmiskilveksi joutumisesta Liisankadun kulmassa.
Pesola luki lehdestä, että Toivo Kuulaa oli ammuttu vappuna Viipurissa, ja että tietoa säveltäjän kuolemasta odotettiin millä hetkellä hyvänsä.
Pesola sai lukea lehdestä myös, että hänen opettajansa, Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorin Ilmari Krohnin poika, valkoisten joukoissa taistellut nuori säveltäjä Felix Krohn ei ollutkaan kaatunut sodassa.
”(jatkoa) Kun saksalaiset ½ 1:n tienoissa päivällä hyökkäsivät kaupunkiin, olivat miliisit vartiokonttoreissaan. He olivat päättäneet pitää järjestystä loppuun asti ja luovuttaa aseensa ja paikkansa valloittajille heidän saavuttuaan. Pian saapuivatkin saksalaiset.
Miliisit tekivät sopimuksen mukaan. Heidät riisuttiin aseista ja pantiin pihalle marssimaan. Tätä saivat he tehdä pari tuntia.
Noin 6:n tienoilla pantiin heidät (noin 15) riviin ja joukon jatkoksi naisia – punaisia ja porvareita – jotka pommituksen yllättäessä olivat etsineet asemalta suojaa. Oopperakellarin vangeista ynnä muista lisääntyi joukko.
Kun he noin ½ 7:n ajoissa marssivat Rautatientorin poikki, näin kulkueen. (Tästä on yllä kerrottu.)
Matka suunnattiin Kaisaniemen läpi Liisankadun päähän. Heidät komennettiin siihen seisomaan, saksalaiset vetäytyivät syrjemmälle. Miksi siihen pysähdyttiin, oli vankien huulilla ainoa kysymys? Pian saatiin vastaus. Reaalilyseon taholta alkoi ampuminen heitä kohti ja heti tämän jälkeen alkoi hirveä kuularuiskujen rätinä Pitkänsillan toiselta puolen.
Noin 40 kellistyi heti. Hirmuinen huuto ja valitus täytti ilman: ”Älkää ampuko omianne!” kaikui vankien suusta. Lienevätkö ampujat kuulleet – tuskin, sillä luotisadetta jatkui. Ja tämä olikin saksalaisten pirullinen tarkoitus eli ammuttaa vangit omillaan.
Todellinen kauhunäytelmä alkoi. Ensi luotituiskun jälkeen heittäytyi joukko pitkälleen. Useimmat lähtivät ryömimään katuvierelle suojaan. (Piiskan iskulla ajettiin heidät takaisin.)
Erästä porvarillista ylikomisariusta oli sotamies pakoittanut aukealle pistimellä selkään haavoittaen ja erään 60–70-vuotiaan ukon oli kertoja 3 kertaan nähnyt vaipuvan maahan sotamiehen pyssynperän iskusta.
Kertoja oli pelastunut ryömimällä erään kaatuneen valkoisen ruumiin suojiin. Siinä oli hän hiljaa lojunut kuolevain ja haavoittuneitten vaikerruksissa, veren limassa pari tuntia, kunnes lopulta haavoittuneet ja ruumiit, joukossa pari saksalaistakin - korjattiin ja eheät tehtiin vangeiksi.
Tosiasiat puhuvat selvää kieltä saksalaisten ”sivistyneestä” sodankäynti-tavasta. Pyysin kertojaa luotettavan toverin kanssa tulemaan luokseni. Kirjoitan yksityiskohtaisen selostuksen sodan ja militarismin ”pikkukukkasesta” odottamaan vapaampia aikoja ja julkitulotilaisuutta.
Eilen tapasin kadulla Työväentalon vahtimestarin erään toisen työläisen kanssa. Vahtimestari oli murheellinen. Talon tulipalo oli säästänyt hänen asuntonsa ja irtaimensa. Mutta saksalaiset sotilaat olivat myöhemmin varastaneet arvokkaamman osan, muun särkeneet. Mies oli tyhjä ja synkkä. Katkeruus näkyi heidän piirteissään, tuli ilmi sanoissaan.
"Kaikki voi muuttua piankin," tuumivat he. "Kun sota loppuu, alkaa vallankumous Saksassa ja yhtä helposti kuin saksalainen sotamies nyt kukisti työläisen, kukistaa hän silloin porvarin," oli heidän ajatuksenjuoksunsa. Tuon voi ymmärtää, mutta suokoon Jumala, ettei sellaista verivaltaa mitä punainen roistoväki harjoitti, koskaan maahamme tulisi!
Toivo Kuulaa on ammuttu luoti silmästä sisään. Kuolemaa odotetaan mikä hetki tahansa. Viipuri vallattiin pari päivää ennen Vappua. Vapuksi hankkivat porvarit viinaa. Syödään - ympäri savuavat rauniot - juodaan - kaikkialla kuolleitten ruumiita - riemuitaan - muualla tuska ja hammasten kiristys, nälkä ja tuonelan uksilla kalpeat hahmot. Juovutaan tänä kieltolain aikana. Kuula tempaa puukkonsa. Iskee kohti jääkäriupseerin rintaa. Laukaus. Kuula maassa, luoti läpi neron aivojen.
Mikä tragiikka, mikä Kohtalon hirveä rangaistus. Kevytmielisyys sai rangaistuksen, ei edes "taiteilijavapaus" suonut anteeksiantoa. Parempi lienee moraaliselta kannalta katsottuna, että säveltäjä kuolee. Voisihan muuten hulluus seurata. Ja hirveätä olisi kulkea elämänsä loppuiän silmäpuolena elävänä todistuksena jumalallisten lakien rikkomisesta! Vai oikkuako kaikki! Minusta ainakin on ruvennut hälvenemään oikku-usko näinä etsinnän aikoina.
Korvaamaton vahinko on tullut Suomen taiteelle. Kuula oli maamme ensimmäisiä. Pohjaton mielikuvitus, voimakas tunne ja kehittynyt tekniikka on saanut ja olisi tullut saamaan paljon siunausrikasta aikaan.
Ja nuoremmasta polvesta oli Kuula ainoita, jolla oli temperamenttia ja muita edellytyksiä tulla eteväksi kapellimestariksi, mitä ei pohjalaisten ylpeilemän parivaljakon toisesta puolesta Madetojasta koskaan voi tulla.
Persoonallisuutena oli K. miellyttävä, pirteä, kohtelias. Nuorempana vaivasi häntä vähäsen liika itsetietoisuus, mutta maailman mylly silotti pian rosot pois. Olen kaivannut Kuulaa miltei epätoivoisesti. Vain tällaisia tapauksia varten ei ihminen vielä ole tylstynyt.
Yrjö [Väinön veli Yrjö Pesola] on päässyt kiinni Metsähallituksen rahoihin. Häneltä saan vipata ilman takuita ja muita hankaluuksia runsaasti. Salpautunut henki kulkee taas. En tarvitse pelätä Y.L:n [mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajat] karhuamista. Saan toisen henkivakuutukseni maksuun, rästivuokrani samoin ja kenkäni suutarista. Ja mikä pääasia: voin syödä kylliksi ja taas lukea olan takaa, ja ehkä suoriutua valmiiksi kevääksi.
Olisipa Y:n tapaisia nuorukaisia monta. Kiitollisuuteni tulee kestämään vuosien taa.
Felix Krohn ei olekaan kaatunut. Tampereella oli sortunut joku toinen Krohn, johon Felix oli vaihdettu. Isä sai poikansa, maa lupaavan säveltäjän, ystävät sydänten solmijan.
Kuula menee, Krohn tulee, jospa voisi Felix täyttää Kuulan paikan. Omituista lienee ”heränneen” lukea monia sympaattisia nekrologeja. Harvinaista on sodan ilveily!”
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hänelle tapahtuu seuraavaksi 11. toukokuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia Väinö Pesola
Linkit
Musiikin kevät 1918 - lääkäri Martti J. Siirala kirjoittaa ihmiskilvestä Liisankadun kulmassa päiväkirjassaan 12.4.1918.
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
