Oli kyse sitten Royal Tenenbaumsista tai Grand Budapest Hotelista, Wes Andersonin elokuvien loputtomat yksityiskohdat keräävät intohimoisia faneja ja jättävät osan yleisöstä kylmäksi. Mutta mitä niiden takana on piilossa?
Megasaki City 2038. Raamikas pormestari Kobayashi paasaa auditoriolliselle kuulijoita. Kaupunkia riivaava kuonoflunssa on saatava hallintaan ennen kuin se tarttuu ihmisiin.
On vain yksi ratkaisu: Megasakin koirat on karkotettava kaatopaikkana käytetylle saarelle.
Kissojen kuvilla itsensä koristellut pormestari on valmis näyttämään esimerkkiä. Ensimmäinen roskasaarelle lähtevä koira tulkoon hänen taloudestaan.
Kulisseissa pormestarin 12-vuotias suojatti Atari katsoo voimattomana vierestä, kun hänen paras ystävänsä Spots lukitaan häkkiin ja kuljetetaan pois.
We are the Dogs
Berliini 2018. Lyhtypylväisiin on kiinnitetty katoamisilmoituksia, joiden reunat lepattavat helmikuun viimassa. Valokuvan sijaan paperilla on piirros koirasta ja sen alla nimi: Spots.
Printatut A4-arkit mainostavat amerikkalaisen Wes Andersonin uutta elokuvaa Isle of Dogs, joka on valittu Berliinin elokuvajuhlien avajaiselokuvaksi. Berlinalen lehdistötilaisuudessa Anderson kertoo elokuvan syntyneen kahtena ideana, jotka törmäsivät toisiinsa.
- Minulla oli idea koirista, jotka elävät kaatopaikalla. Olimme myös Roman Coppolan ja Jason Schwartzmanin kanssa puhuneet elokuvasta, joka liittyisi jotenkin Japaniin. Isle of Dogsin tarina voisi tapahtua oikeastaan missä tahansa, mutta me halusimme tapahtumapaikaksi oman mielikuvitusversiomme Japanista, Anderson sanoo.
Isle of Dogs on hyvin poikkeuksellinen nukkeanimaatio. Sitä ei ole tehty ensisijaisesti lapsille. Eikä aikuisille. Siinä mielessä se on kuin vanha eurooppalainen seikkailusarjakuva.
Poliittiseen trilleriin vivahtavassa scifi-seikkailussa viisi alfauroskoiraa – Chief, Rex, King, Duke ja Boss – auttavat Ataria etsimään koiraansa roskasaarelta. Ohjaajalle tyypillisenä lisävinkeytenä elokuvan ihmiset puhuvat japania – usein ilman käännöstä – ja koirat englantia.
Elokuvan koirien ääninä kuullaan uskomaton määrä elokuvatähtiä. Pelkästään pääosaa esittävien viiden alfakoiran rooleissa ovat Bryan Cranston, Jeff Goldblum, Bill Murray, Edward Norton ja Bob Balaban.
Tätä nykyä Hollywood-tähdet parveilevat ujonoloisen Andersonin ympärillä vähän samaan tapaan kuin he vielä joitakin vuosia sitten piirittivät Woody Allenia.
- Se on kuin olisi mukana We are the World -musiikkivideossa. Yksi säkeistökin olisi tarpeeksi iso juttu lähteä tällaiseen, Murray vitsaili Berliinissä.
- Minua kiinnosti mahtava, erilainen, outokin tarinointi. Uskoakseni näyttelijät haluavat eritoten löytää hyviä kertojia ja siksi minä olen tässä, Cranston kertoi.
Helvetin rikkaat Tenenbaumit
Helsinki 2002. Valkokankaan newyorkilainen punatiilitalo ei näytä erilaiselta kuin muutkaan elokuvissa nähdyt newyorkilaiset punatiilitalot. Sisältä talo on kuitenkin kuin henkiin herännyt nuortenkirja tai lapsuuden mausoleumi lukemattomine muistoesineineen.
Elokuvassa Ben Stillerin esittämä isä kaksospoikineen saapuu tiilimummolaan kuullakseen isovanhempien avioerosta. Koko kolmikolla on identtiset punaiset Adidas-verkkarit. Se tuntuu hassulta ja tyhmältä yhtä aikaa.
Pian käy ilmi, että Tenenbaumien perhe on paitsi äveriäs, myös pahasti solmussa. Eikä perhe ole rikas vain rahassa, vaan myös persoonallisuuksissa. Nyt jo aikuisiin lapsiin kuuluvat omia lapsiaan kohtaan ylihuolehtivainen bisnesnero, masentunut tennisihme ja unelmastaan luopunut näytelmäkirjailija.
Kaikesta rikkaudestaan huolimatta Royal Tenenbaums ei vuonna 2002 tee vaikutusta. Teknisesti upea, jahkailematon ja täysi elokuva tarjoaa kaikkea kiinnostavaa, mutta se tuntuu oudon ontolta. Jopa tennisveli Ritchien itsemurhayritys jää jotenkin merkityksettömäksi.
16 vuoden takainen ongelmani Tenenbaumien sukutarinan kanssa on sama, josta moni Wes Andersonin elokuvien katsoja vielä nykyäänkin tuskaantuu. Tuntuu kuin hänen elokuviensa tekijä ei olisi aikuinen ihminen, vaan masentunut pikkuvanha lapsi. Wes Anderson on Jaska Jokunen.
Mielleyhtymä ei ole tuulesta temmattu. Anderson on kertonut yhdeksi elämänsä tärkeimmistä elokuvista vuonna 1965 valmistuneen Jaska Jokusen joulu -animaation, johon hän myös monessa elokuvassaan viittaa.
Mutta toisin kuin idolinsa Charles ”Tenavat” Schulz, Anderson tunkee ruutunsa tupaten täyteen yksityiskohtia. Se on piirre, jota monet ohjaajan elokuvissa rakastavat. Ne ovat pullollaan vinksahtaneita yksityiskohtia, outoja esineitä ja ylipäätään kaikenlaista kamaa.
Jokaisessa Wes Anderson -elokuvassa on enemmän detaljeja kuin katsoja ehtii yhdeltä katsomalta hoksata. Mikä piru niissä piilee?
Näpertelijän päiväuni
Berliini 2018. Taiko-rumpujen pauke toivottaa toimittajat tervetulleeksi Isle of Dogs -elokuvan keskustelutilaisuuteen. Korokkeella istuvat elokuvan käsikirjoittajat Wes Anderson, Roman Coppola, Jason Schwartzman ja Kunichi Nomura.
- Toisinaan yritän laittaa liian paljon yksityiskohtia johonkin kohtaukseen, Anderson tunnustaa.
- Se johtuu siitä, että haluan tehdä asioista kiinnostavia. Kuitenkin Isle of Dogsissa jotkut otokset ovat myös erittäin yksinkertaisia. Elokuva vaati hiljaisia kohtia tasapainottamaan niitä, jotka olivat täynnä tavaraa.
Yksityiskohdat ovat olleet Wes Andersonin tavaramerkki aina Rushmoren (1998) määrätietoisen koulupojan Max Fischerin ohjaamista hulppeasti lavastamista elokuvien koulunäytelmäsovituksista (jotka muistuttavat myöhempää YouTube-ajan sweded-leffakulttuuria) ja päättyen Grand Budapest Hotelin viimeiseen asti mietittyihin pastellisävyihin.
Viimeistä piirtoa myöten kaikkea kontrolloivalle ohjaajalle animaation tekeminen on luonteva etappi. Isle of Dogs onkin ohjaajan toinen nukkeanimaatio, edellisen ollessa Fantastic Mr. Fox (
- Yritimme tehdä ihan kaiken kameran edessä. Isle of Dogsissa on kuvia, joita on yhdistelty digitaalisesti, mutta kaikki valkokankaalla näkyvä on oikeita pienoismalleja, Anderson sanoo.
Pelkästään alkukohtauksen auditoriossa pormestari Kobayashin yleisö koostuu kymmenistä liikkuvista nukeista. Toisen kohtauksen taustalle tehtiin käsityönä satoja lasipulloja.
Elokuvassa nähdään myös ehkä elokuvahistorian ensimmäinen nukeille tehty elinsiirto.
Tanssia sudenkuoppien ympärillä
Austin 2018. Spotsin katoamisilmoitukset liehuvat nyt Texasissa. Kuohunta Isle of Dogsin mahdollisesta kulttuurisesta omimisesta alkaa heti kun Isle of Dogs oli saanut Yhdysvaltain ensi-iltansa SXSW-festivaalilla maaliskuussa.
Lehdistössä Andersonin syytetään käyttäneen japanilaista kulttuuria haikuineen, sumopainijoineen ja puupiirroksineen pelkkänä eksoottisena taustana seikkailulle, jonka sanoma kannustaa ymmärtämään erilaisuutta. Kovin kritiikki kysyy, mitä kulttuurinsa elokuvalle lainannut japanilainen yleisö voi saada elokuvasta, jonka tärkeä pointti on, ettei siinä esiintyvää japania kuulu ymmärtää. (linkki:)
Toisiakin argumentteja esiintyy. New Yorker -lehden mukaan elokuva tarjoaa japanilaiselle yleisölle tasoja, joita muut eivät välttämättä edes havaitse. Ne alkavat nimen viittauksesta kansantaruihin ja päättyvät iskulauseeseen japaninkielisessä graffitissa, joka muunkieliselle yleisölle näyttää vain koristeelta.
Anderson itse otti aiheen puheeksi jo helmikuussa Berliinissä.
- Saimme vaikutteita oikeista japanilaisista paikoista ja japanilaisesta arkkitehtuurista. Toivon, että olemme käsitelleet niitä oikein. Yhdistelimme paljon eri asioita, mutta toivon, että japanilaiset löytävät niistä aitoutta vaikka elokuva onkin fantasia. Se kun on kuitenkin fantasia, joka ammentaa japanilaisesta kulttuurista ja eritoten japanilaisesta elokuvasta, ohjaaja sanoi.
Anderson kertoo Isle of Dogsin elokuvallisiksi esikuviksi Hayao Miyazakin animaatiot ja Akira Kurosawan kaupunkielokuvat. Iso vaikuttaja on ollut jälkimmäisen Juopunut enkeli (1948) ja sen runollisen likainen kaupunki saastuneine roskakanaaleineen.
Isle of Dogs ei ole ensimmäinen kerta, kun Andersonia syytetään yliolkaisesta suhtautumisesta
vieraaseen kulttuuriin. Hänen The Darjeeling Limited -elokuvansa sai osakseen arvostelua siitä, että Intia oli pelkkä koristeellinen lavaste kolmen päähenkilön road tripille.
Keskustelusta unohtuu helposti se, että Anderson ei elokuvantekijänä pyri kuvaamaan ihmishahmojaan realistisesti. Elokuvakriitikko Matt Zoller Seitz kirjoittaa The Wes Anderson Collection -kirjassaan, että Anderson on pohjimmiltaan minimalisti.
- Vaikka hän on kiintynyt koristeellisiin kuviin, yksityiskohtien täyttämiin kompositioihin ja musikaalisiin ekspressionistisiin välinäytöksiin, antaa hän elokuviensa henkilöistä vain sen verran informaatiota, että voimme ymmärtää heidän koomisen luonteensa, Zoller Seitz kirjoittaa.
Jos Andersonin kuvaamat japanilaiset ja intialaiset hahmot jäävät karikatyyrin tasolle, niin eivät hänen elokuviensa länsimaiset päähenkilöt ole sen syvällisempiä. Edes Isle of Dogsin koirat eivät ole koiria, vaan tarkoituksella tehtyjä koirien stereotypioita.
Piru piilee yksityiskohdissa
Zubrowka 1932. Tällaista takaa-ajoa ei elokuvissa ole nähty! Kelkka jahtaa toista lumisessa alppimaisemassa vauhdilla, joka saa pelkäämään kohtauksen ilmiselvien pienoismallienkin puolesta. Nyt on kiire! Onhan kyseessä Madame D:n perintö!
Vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Grand Budapest Hotel on Andersonin parhaiten menestynyt elokuva. Se sai Suomessakin liki 85 000 katsojaa ja oli vuoden 23. katsotuin elokuva. Se on arthouse-elokuvalle huikea saavutus.
Vauhdikkaan pastellisävyisen elokuvan toinen päähenkilö, nuori piccolo Zero Moustafa muistuttaa naiivissa mutta hurmaavassa itsepäisyydessään Andersonin toisen elokuvan päähenkilöä Max Fischeriä.
Rushmore on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista, joka kaikkien tulisi nähdä. Se sisältää myös avaimen Wes Andersonin elokuvien kokemiseen.
Elokuvassa eliittikoulun työväenluokkainen rillipää pätee ja päsmäröi, pelastaa latinanopetuksen, rakastuu opettajaansa ja koheltaa koheltamasta päästyään uskoen kykyihinsä niin yltiöpäisesti, että pikkuvanhintakin katsojaa myötähävettää.
Kaiken järjen vastaisesti Max Fischeriä ei voi kuin rakastaa.
Syy on elokuvan luvattoman toimivan rytmin lisäksi siinä, että Anderson paljastaa katsojalle jotain sellaista, mitä muut eivät näe. Kaiken bravadon takana on piilossa äitinsä menettänyt epävarma poika, joka yrittää kovasti olla enemmän kuin onkaan.
Max Fischerin melankolia on kaikkien Andersonin elokuvien räiskyvyyden takana, oli kyse sitten Steve Zissoun vedenalaisen elämän elämänhalunsa menettäneestä nimihenkilöstä tai Moonrise Kingdomin lapsiparista, jotka yrittävät kovasti olla aikuisempia kuin ovat.
Näiden silmälasien läpi myös rikkaiden Tenenbaumien räpiköinti pinnallisissa sydänsuruissaan tuntuu jopa pakahduttavilta.
Paluu koirien saarelle
Megasaki City 2038. Tiedemiehet kehittävät vastalääkettä kuonoflunssalle. Koeputket kiertävät monimutkaista reittiä kojeissa. Kone kaataa niihin kiehuvaa punaista nestettä. ”Kampai!” tiedemiehet huutavat ja kaatavat juomat naamaansa. Pian heitä aletaan vainota.
Vuosien varrella Rushmoren melkein raaka surumielisyys on jäänyt Andersonin elokuvissa yhä enemmän taustalle. Grand Budapest Hotelissa se oli läsnä todella hienovaraisesti. Piccolopojan Rushmore-kaikujen lisäksi haikailuna menneeseen aikaan, jota fasismi ei vielä ollut pilannut.
Isle of Dogsissa melankolia on vielä syvemmällä piilossa. Tunne jää melkein kokonaan koiralauman jalkoihin, eksoottisen Japanin varjoon ja etenkin elokuvan poliittisten sävyjen alle.
- Aloittaessamme neljä vuotta sitten Isle of Dogsin miettimisen aloimme myös keksiä kuvitteellista politiikkaa keksimällemme fantasia-Japanille. Näiden vuosien aikana maailma muuttui ja kuvaamamme politiikka alkoi näyttää hämmentävän ajankohtaiselta, Anderson sanoo.
- Keksimämme kaupungin politiikalla ei ole mitään tekemistä Japanin kanssa. Se on lähempänä vaikkapa Teksasia, hän jatkaa.
Silti melankolia tihkuu paikoin myös Isle of Dogsiin. Se on läsnä ihmisen tuhoamissa ympäristöissä. Koirien kaipuussa isäntiensä luo. Haiku-runoissa.
Elokuvan alkupuolella esiintyvä haiku kiteyttää Wes Andersonin taiteen kuin vaivihkaa:
Mitä tapahtui
ihmisen ystävälle?
Putoavat kukat
Kaksi ensimmäistä säettä ovat peittelemätöntä haikeutta. Kolmannessa on joko kaikki tai ei mitään. Se on joko lopen surullinen tai sitten vain onttouttaan helisevä vitsi.
Tai sitten se on kumpaakin.
Ainakin se on detalji, joka Wes Andersonin muiden elokuvien detaljien tavoin kuvaa sitä surua, jota niiden detaljien määrä piilottaa alleen.
Yksityiskohdissa ei piilekään piru, vaan pieni surumielinen poika.
WES ANDERSON JA PARHAAT KOIRAELOKUVAT
KAUNOTAR JA KULKURI (1955)
“Päähenkilö Kulkuri on unohtumaton hahmo ja myös eräänlainen kaatopaikkakoira. Muistan elokuvasta Mahtavien Ambersonien kaltaisen keskilännen ympäristön, niin kuin St. Louisin lähiöt 1940- tai 1950-luvulla. Talo, jossa he asuvat on Amerikkaa, jota ei nykyään enää näe. Jopa italialainen ravintola on todella eksoottinen asia ja italialainen ruoka jotakin todella erityistä.”
THE PLAGUE DOGS (1982)
“Noah Baumbach muistutti minua tästä elokuvasta. Haluaisin melkein jättää sen mainitsematta, koska se on niin synkkä. Myöskään Isle of Dogs ei ole kovin riemukas, mutta tähän Kaislikossa suhisee -ohjaajan animaatioon verrattuna se on todella pirteä.”
101 DALMATIALAISTA (1961)
”Minulla on pieni tytär, jonka kanssa katsoin tämän tehdessäni Isle of Dogsia. Hän on nähnyt minun istuvan tietokoneella 16-tuntisia päiviä ja tuntee uuden elokuvani paremmin kuin kukaan. 101 dalmatialaista on suosikkini Disneyn koiraelokuvista.”
