Laila Tarpila
Yle
Toukokuun 12. päivänä laulajatar Alma Kuula kirjoittaa Viipurista kirjeen sisarelleen ja langolleen Oili ja Wäinö Siikaniemelle Helsinkiin. Alma on istunut vakavasti loukkaantuneen miehensä Toivo Kuulan vierellä toukokuun 2. päivästä lähtien. #musiikinkevät1918
Vappupäivänä 1. toukokuuta Alma ja Toivo Kuula olivat osallistuneet Viipurissa järjestettyyn juhlaparaatiin ja jääkäreiden vappujuhliin Viipurin Seurahuoneella. Valkoiset olivat valloittaneet kaupungin kolmea päivää aikaisemmin huhtikuun 29. päivänä.
Järkyttävä ampumistapaus Viipurin Seurahuoneella oli uutisoitu laajasti ympäri maata.
Kirjeessä Alma kertoo tapahtumista ennen Säiniön vapauttamista, taiteilijaparin noutamisestaan Viipuriin vapun viettoon sekä vapusta ja sen jälkeisistä asioista.
"Rakas sisko ja lanko.
Lämmin kiitos kirjeestänne. Tuntuu edes jonkin verran lohduttavalta kun saa omaisilta tietoja ja tuntee heidän osanottonsa kovaan suruuni.
Olen ollut kuin pyörällä päästäni tämän tapahtuman jälkeen. En voi saada rauhaa mistään. Kerronpa vaiheistamme ja elämästämme.
Punaisten pakkovallan, tai -oton aljettua, Toivo piiloitteli vintissämme useampia viikkoja katon rajassa sahajauhojen keskellä ja minä vahdin aina ikkunasta voidakseni antaa hänelle merkin sopivassa tilaisuudessa.
Meillä kävi jo Säiniön punakaartin päällikkö koettamassa värvätä häntä kaartiin, vaan Toivo sanoi hänelle jyrkät sanat: "Minä en tule missään tapauksessa ja jos minua tullaan väkisin ottamaan, niin tapahtuu meidän kodissamme hirveitä asioita."
Sen jälkeen ei niitä kuulunut, vaikka ympärillä kylästä vietiin melkein kaikki miehet.
Valkeitten tulo sinne tapahtui niin äkkiarvaamatta, että niille tuli pakokauhu, tai ne asettivat kaikki aseman takana olevaan tiilitehtaaseen ja aseman luo (vaimojen ja lasten paettua parin kolmen kilometrin päähän).
Niitten meidän ohitse paettua siirryimme me kellariimme, joka on kivestä ja sementistä tehty, - noin kahdeksan ajoissa illalla viime kuuta 23 p.
Odotimme puoli 4 asti yöllä, jolloin pamahti ensimmäiset laukaukset ja pian sen jälkeen alkoi kuulua kuularuiskujen rätinää ja kanuunain ryskettä. Kuulimme omassa pihassamme käveltävän ja ammuttavan, mutta emme tienneet kummatko ne olivat.
Tuntui siltä kuin valkoiset olisivat perääntyneet aina kauemmaksi metsään. Äkkiä noin viiden aikaan aamulla kesken kuuminta taistelua lyötiin kellarin oveen ja käskettiin tulemaan ulos.
Toivo rupesi vapisemaan sillä pidimme varmoina että ne oliva punaisia ja luulimme molemmat että nyt hänen on astuttava Kaikkivaltiaan kasvojen eteen, - ehkä minunkin. Koputukset uudistuivat ja lopulta aukaisimme oven.
Mitä - valkeitahan ne olivatkin! Ikäänkuin taivas olisi auennut eteemme helvetin jälkeen. Emme enään pelänneet mitään, vaan Toivokin seisoi pihalla vaikka schrapneleja räjähteli läheisyydessä.
Tuntui jännittävältä seurata Säiniöltä sitten Wiipurin valloitusta. Se oli hirvittävää jyrinää monta päivää.
Pari päivää ennen vappua oli kaupunki vallattu ja Waasan rykmentin esikunnan puolesta tuli auto hakemaan meitä Vapun viettoon ja päivälliselle seurahuoneelle.
Siellä minä olin Toivon kanssa puoli kymmeneen asti illalla, lauloin Toivon säestyksellä, Toivo piti jääkäreille pari puhetta ja olimme kaikki iloisia kun olimme vapautunut hirmuvallasta.
Hiukan siinäkin huoneessa ryyppäsivät missä me olimme, muissa huoneissa enemmän. Toivo oli minun lähtiessä Lintulahdelle yökortteeriimme hiukan iloisella tuulella.
Jääkärit ja pohjalaiset Waasan rykmentin miehet tahtoivat vielä harjoitella Toivon säveltämää "Suojeluskunnan marssia" (Eerolan sanat) (ei Jääkärimarssia) ja Toivo soitti sekä lauloi mukana, joten he pyysivät hänen vielä jäämään joksikin aikaa sinne.
Kun ei häntä vielä aamulla kuulunut niin menin Waasan rykmentin esikuntaan häntä kysymään vaan sieltä käskettiin minun mennä Seurahuoneelle.
Siellä sanoi jokin sotilas että hän on yöllä ammuttu ja kuollut. Putosin tietysti heti lattialle ja sain krampin, joten saivat hotellin palvellijat hieroa minua spriillä ja kutsua lääkärin.
Eivät tienneet missä ruumis on vaan Berta Makkosen, herra Lintulahden ym. tiedustellessa saimme tietää, että hän vielä elää ja on lääninsairaalassa hyvin heikkona.
Menin heidän kanssaan sinne ajurilla ja tapasin hänet melkein tajuttomana, silmä hirveästi turvoksissa, mustana ja pää kääreessä.
Hänet oli tuotu vähän jälkeen 10 illalla, siis vähän yli puoli tuntia sen jälkeen kun minä lähdin, jokin herra Blom oli tuonut, ja oli silloin aivan hengetön - ei valtimo eikä sydän sykkinyt.
Hoitajatar pani morfiiniruiskeen ja silloin alkoi sydän toimia. Kuumetta ei hänellä ole ollut, mutta kovia tuskia ja monasti hän puhuu aivan sekaisin, toisinaan taas aivan selvästi.
Järki on kyllä päivä päivältä tullut aina vähän paremmaksi, mutta mikä on hirveätä, kun koko vasen puoli ruumista on halvaantunut, ei yhtään hän voi sitä liikuttaa. Se on kauheata ajatella, että hänen pitäisi koko lopun elämäänsä viettää työntötuolissa ja minä kun olen heikompi, saan häntä hoitaa.
Hyvä Jumala, miksi tällainen rangaistus, tällainen onnettomuus! Koetetaan nyt kaikki parannuskeinot, sähköt ym. jos saisi hänet terveeksi.
Muuta ei tiedetä tästä tapahtumasta kuin että se ampuja olisi ruotsalainen upseeri ja riita olisi tullut kielikysymyksestä ja että hänen marssiansa oli pilkattu. Toivo oli muka tarttunut puukkoon ja haavoittanut jotakin lievästi takaraivoon, mutta sitten hänet oli ajettu pihalle ja ammuttu.
Toiset sanovat että oli viskattu portaita alas. Tuomari Planting tutkii asiaa nyt ja Mannerheim on antanut määräyksen panna ankara tutkimus toimeen. Mitään varmaa selvyyttä ei ole asiasta vielä.
Kyllä tekin olette saaneet kärsiä paljon. Wäinö raukka myös vaarallisesti haavoittuneena ollut. Jumalan kiitos olette nyt päässeet jo rauhaan toistaiseksi. Ei tiedä mitä sitä vielä on kestettävä. Mitenkähän omaisemme Pietarissa voivat!
Äiti ja Saimi Skinnarilassa onneksi säilyivät, vaikka punaisilla oli aikomus juuri vähää ennen Lappeenrannan valtausta tulla kuularuiskujen ym. kanssa Skinnarilaan, kun se on muka lahtaria täynnä ja siitä pesästä pitää tehdä selvä. Eivät kuitenkaan ennättäneet tulla.
Luimme Suomettaresta Wäinön kirjoituksen. Se oli mainio kuvaus kerrassaan, sujuvasti ja havainnollisesti kerrottu.
Pian siis tapaamme, rakkaat omaiset ja saamme puhella tarkemmin ja pitemmällä asioista.
Lämmin tervehdys Saimilta ja murheen murtamalta Ammilta.
Paljon terveisiä Sinikalta ja Saimilta jotka molemmat ovat tällä kerralla vähän pipinä. Äiti meni eilen Lappeenrantaan.
Meidän vierestä meni noin 80 hevosta pakolaisia Partakoskelle. Opastin heitä. Ei toki kerinneet tulla meille. Paljon terveisiä Korpikylään."
Seuraa Alma ja Toivo Kuulan elämää sisällissodan kuukausina 1918 Säiniöllä ja Viipurissa.
Lähteet
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula. WSOY. Porvoo 1938.
Kansalliskirjasto. Toivo Kuulan arkisto.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan, Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Porvoo 2008.
Kuula-Marttinen, Sinikka (toim): Alma Kuula. Virta venhettä vie. Päiväkirja vuosilta 1901-1919. WSOY. Porvoo 1968.
Linkit
Wikiwand Säiniö - Yläsäiniö
Yle Elävä arkisto Alma Kuula laulaa: Tuijotin tulehen kauan
Yle Elävä arkisto Muistoja säveltäjä Toivo Kuulasta
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Museovirasto CC BY 4.0
