Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" toisessa osassa ollaan Pietarissa, missä likaiset kadut kuhisevat elämää. #musiikinkevät1918
Viipuriin paenneet punaisten Tullineuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvist ja jäsen Knut Kangas saivat huhtikuun 16. päivänä 1918 tiedon, jonka mukaan Terijoella päämajaansa pitävä Heikki Kaljusen johtama Terijoen punakaarti oli vanginnut joukon tullivartijoita rautatieaseman kellariin.
Blomqvist ja Kangas lähtivät junalla Terijoelle selvittämään tilannetta. Kuultuaan tullimiesten jo vapautuneen, eivät he jääneetkään Terijoelle vaan jatkoivat matkaansa Pietariin.
Kun he seuraavana päivänä yrittivät päästä takaisin, oli rata Viipuriin poikki ja he jäivät Pietariin.
Knut Kankaan kirjoittama tarina Pakolaisena Venäjällä löytyy Työväen Arkistosta Helsingistä.
Tarina on kirjoitettu salanimellä Eero Korpi, jota Kangas aika ajoin käytti. Nimen loppu lienee peräisin Kankaan äidin tyttönimestä. Alku voi olla hänen pienenä kuolleelta pojaltaan.
Käsikirjoitus on 21-osainen ja on todennäköistä, että Knut Kangas kirjoittaa kertomuksessa omat kokemuksensa Venäjän vaikeista pakovuosista. Tarina julkaistaan Musiikin kevät 1918 -sarjassa päivittäin 11.-31.5.2018.
Tarinan toisessa osassa päähenkilö saapuu matkakumppaninsa kanssa Pietariin ja viettää siellä ensimmäisen päivänsä.
"Junalla tuntui tänään olevan tavallista suurempi nopeus. Sivuutimme Rajajoen. Oltiin Venäjän valtakunnassa.
Asuinrakennukset, samoin kuin ihmisetkin muuttivat muotoaan. Katselimme vaunun ikkunasta noita monenmoisilla ornamenteilla koristeltuja huviloita.
Pian vaihtui maisema. Talot muuttuivat suuremmiksi. Viheriäisiksi maalattuja, sipulinmuotoisia kirkonkupuja pistäysi esiin puiden latvoista. Vielä muudan minuutti vastenmielistä matkaa ja juna pysähtyy Pietarin Suomen asemalle.
Astuimme alas vaunusta ja menimme sankan ihmisvirran mukana pitkää puukäytävää myöten kadulle. Pyöriskelimme hetken aseman portailla katsellen kirjavaa ihmisvilinää.
Siinä oli rahan keinottelijoita joka ikäluokasta. Pieniä, likaisen rääsyisiä poikia ja tyttösiä puikkelehti ihmisten välitse mikä mitäkin kaupustellen.
Oppaamme huomautti; eiköhän olla maassa maan tavalla ja pistäydytään ensin tsainojaan. Siellä päästäisiin heti tutustumaan kansaan ja elämään, joka eroaa aika tavalla suomalaisesta.
Nousemme ylös portaita, jonka päällä lukee “Traktir”. Samassa aukeaa ovi, josta vastaamme reuhahtelee kaksi votkalle haiskahtavaa miestä, joista toinen ärjäisee meille sangen tutunomaisesti: “Perkeleen lahtarit!”
Emme kiinnittäneet heihin sen suurempaa huomiota, vaan painauduimme ovesta sisään. Vastaamme leyhähtää inhoittava haju. Pujottelimme ohi pöytien toiseen huoneeseen. Molemmat huoneet kiehui väkeä kuin muurahaispesä.
Saimme vihdoin tuolit ja istuuduimme koettaen mukautua tuohon varsin vastenmieliseltä näyttävään ympäristöön.
Yleisöstä näytti ainakin toinen puoli olevan tänne äsken tulleita punakaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet sulautua yhdeksi kokonaisuudeksi tuon suuriäänisen, remuavan veljesjoukon kanssa.
Viereisessä pöydässä istui kolme maanmiestämme koettaen saada syntymään keskuskelua yhden polvella istuvan, sauhuja pölyyttelevän venakon kanssa.
Juttu ei ottanut oikein luonnistuakseen, kun naikkonen ei ymmärtänyt suomea eikä kavaljeeri venättä. Lopuksi näytti kuin yhteisymmärrys olisi saavutettu ja silmää vilkuttaen käytiin vuorottain sivuhuoneissa jatkamassa “kieliopinnoita”.
Venäläinen viihtyy tällaisissa paikoissa hyvin. Se onkin hänen toinen kotinsa. Istuu siellä tuntimääriä jutellen ja mahorkkaa poltellen. Kun tsaju loppuu, tilaa hän uutta.
Pöydällä on paitsi teekannuja, palanen sokeria minkä laidasta murenen purasee, mustaa leipää ja silli, jonka hän syö päineen, häntineen, ruotoineen ja suolineen. Ryyppää lasista, pyyhkäisee pitkän punaisen partansa ja nauraa makeasti omille sukkeluuksilleen.
Ne, jotka emme olleet vielä ihan “täysiverisiä”, saimme kyllämme tuosta eksoottisesta tunnelmasta ja poistuimme enempiä tilaamatta.
Läksimme katselemaan varsinaista kaupunkia suunnaten kulkumme yli Lithenin sillan.
Huomiomme kiintyi toinen toisensa vieressä oleviin suuriin kauppa- ja liikehuoneustoihin, jotka kaikki olivat vahvasti suljetut. Ikkunoiden päällä paksut lautaluukut ja ovet suojattu poikittain sijoitetuilla rautatangoilla. Varsinainen liike-elämä näytti olevan lamassa.
Katukauppa sen sijaan rehoitti sitä valtavammin.
Saavuimme Pietarin ylpeydelle, kuuluisalle Newskyn prospektille. Oli siinä vilinää. Autoja, hevosia, raitiotievaunuja ja ihmisiä kuhisi sanomattomalla rohkeudella kirjavassa sekamelskassa.
Olisi mielellään seisonut hetken Newskin ja Lithenin katujen risteyksessä ja seurannut sitä nokkeluutta, joka on ominaista vain suurkaupungin hyörinään tottuneelle, mutta liike oli niin valtava että täytyi jännittää koko huomiokyky itsensä suojelemiseen, joten käännyimme jatkamaan matkaamme pitkin Newskiä.
Siinä ilmestyi eteemm näkemyksiä, jotka eivät hevin unohdu.
Kadulla, erään suuren kivimuurin pääkäytävän ovenpielessä, istui maassa harmaahapsinen kenraali kaupitellen kengännauhoja. Hänen vieressään yhtä harmaantunut rouva, luultavasti aviokumppani, helmassaan tarjotin missä muutamia pieniä vehnäleivoksia.
Kuljimme hiljalleen eteenpäin.
Pitkin seinänvierustoja makasi tuo yhteiskunnan kurjin osa. Jalattomia, kädettömiä sotainvaliideja. Joku oli menettänyt kaikki raajansa, ettei ollut muuta kuin varsinainen ruumis minkä yläpäässä pää, jossa olevat kasvot herättivä katkeraa sääliä.
Oli rujoa rampaa, sokeita ja mielipuolia. Lazarooneja toinen toistaan onnettomampia. Useaa eri kansallisuutta ja rotua.
Eräässä kodin istui märällä asvalttikäytävällä serbialainen vaimoparka kolmen pienen lapsen kera. Kaksi lapsista, noin 5-7 vuoden ikäisiä, nojasivat äidin molemmin puolin. Nuorin makasi vatsallaan äidin helmassa.
Joka kerta kun vieressä olevan pojan lakkiin ohikulkija pudotti paperikopeekan, kohotti äiti pienokaisen koltun lievettä osoittaen lapsen takapuolessa juuri puhkeamistilassa olevaa suurta paisetta, pyyhkien likaiseen hameenhelmaan siitä purkautuvaa mätää.
Kukin koetti tuoda esiin kipunsa ja puutteensa herättääkseen myötätuntoa. Käsi ojennettuna, huulet rukouksia mumisten ja pään lakkaamatta nyökätessä he siinä päivänsä viettivät, saaden ohikulkijoilta muutaman paperikopeekan.
Sanoin muutaman, sillä vaikka venäläiset olivatkin hyvin huomaavaisia anojia kohtaan, ei voinut jokaisen pyyntöä täyttää, kun heitä istui tämänkin kadun varrella tuhansia.
Siinä oli ilmielävänä katkera todellisuus. Sodan saavutus. Halpamaisten kunniapyyteiden tulos. Tuntui kuin jokainen katukivikin olisi huutanut rauhaa!
Tuon murhenäytelmän murtamana käännyimme sivukaduille. Lumi oli juuri sulanut. Jälellä oli talven aikana kerääntynyt roska ja lanta joka paksuna, hyllyvänä hyhmänä peitti kadut ja käytävät. Oppaamme ohjasi meidät jonkunmoiseen markkinapaikkaan tai narikkaan.
Pistäysimme sisään eräästä porttikäytävästä. Kansaa kuhisi suuri piha täynnään. Siellä oli liikemiehiä joka lajia. Pääosan niistä muodostivat lumppu-juutalaiset ja taskuvarkaat.
Oli myytävänä vaaterääsyjä, joita ei olisi luullut kenekään ilkeävän käteensä ottaa. Turkiksia, joista karva irtausi luokona. Hikisiä ja koinsyömiä pito- ja sänkyvaatteita.
Keskellä kaiken tämän lian hajun ja karvapölyn oli kahvin, teen ja ruokatavaran kaupustelijoita.
Porttikäytävän kahden puolen seisoi pitkät rivit muijia ja lapsia kaupitellen ns. liposkeja, joita oli leivottu nälkäisiä ihmisiä varten.
Nämä pienet kakut, jotka näyttivät sopivan paremmin sikojen ruuaksi, olivat valmistetut enimmältä osalta perunankuorista ja eläinten rehuista sekoittamalla vähän jauhoja lisäkkeeksi.
Kerrottiinpa, että joku tunnoton keinottelija olisi leiponut niitä hevosenlannastakin, mutta joutui tästä teostaan ammutuksi.
Nälkäisinä ja pitkästä kävelystä väsyneenä, menimme muutamaan ravintolaan, missä söimme lajiinsa nähden varsin vaatimattoman, mutta hintaansa verraten sitä juhlallisemman päivällisen.
Oppaamme ohjasi meidät sitten muutamaan suomalaiseen matkustajakotiin, joka sijaitsi Nikolain rautatieaseman lähettyvillä. Sieltä saimme likaisen kamarin yömajaksi."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Lappeenrannan museot CC BY-NC-ND 4.0
Museovirasto CC BY 4.0
