Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" kolmannessa osassa Pietariin saapuu yhä lisää pakolaisia ja päähenkilön matkakumppani päättää jatkaa matkaa. #musiikinkevät1918
Punaisten seitsenjäseninen Tullineuvosto pakeni muun punahallinnon mukana Helsingistä Viipuriin huhtikuun alussa 1918. Neuvosto kutistui viisihenkiseksi, kun viipurilaiset Pekka Kekarainen ja August Salmela luopuivat jäsenyydestään.
Jäljellä olevista viidestä puheenjohtaja Alfred Blomqvist ja jäsen Knut Kangas siirtyivät tilanteen yhä kiristyessä Viipurista Pietariin Konrad Hellbomin, Juho Paanasen ja Kalle Lindholmin jäädessä Viipuriin.
Valkoisten vallattua Viipurin, teloitettiin kaupunkiin jääneet Kekarainen ja Salmela toukokuun alussa.
Neuvoston loput kolme jäsentä, Hellbom, Paananen ja Lindholm joutuivat valkoisten vangeiksi ja he kuolivat vankileirillä ennen valtiorikosoikeuden tuomion saapumista kesällä 1918.
Blomqvist ja Kangas olivat Pietarissa, eikä paluuta Suomeen enää ollut. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Pietariin saapui noina aikoina junalasteittain punaisia pakolaisia perheineen. Pakolaispaineen purkamiseksi ihmisiä ryhdyttiin kuljettamaan siirtolaan syvemmälle Venäjälle.
Knut Kankaan salanimellä Eero Korpi kirjoittama tarina Pakolaisena Venäjällä löytyy Työväen Arkistosta Helsingistä.
Käsikirjoitus on 21-osainen ja on todennäköistä, että Knut Kangas kirjoittaa kertomuksessa omat kokemuksensa Venäjän vaikeista pakovuosista. Tarina julkaistaan Musiikin kevät 1918 -sarjassa päivittäin 11.-31.5.2018.
Kankaan tarinan kolmannessa osassa päähenkilö jää Pietariin kun taas matkakumppani päättää jatkaa matkaa.
"Heräsimme seuraavana aamuna verrattain virkeinä, huolimatta siitä, että saimmekin puoli yötä hävittää syöpäläisiä, joita hyökkäsi kimppumme aluksi pienempinä tiedustelujoukkoina ja lopuksi kokonaisina rykmentteinä.
Puhdistimme housujen lahkeista edellisen päivän paksun kuran ja läksimme Suomen Pietarissa olevalle rautatieasemalle.
Koko edellisen yön oli sinne saapunut pakolaisjunia Suomesta. Nälkäisiä, kurjan näköisiä äitejä virui pitkin asemahuoneitten seinänvierustoita, lapsilaumansa kera.
Eräälläkin Turusta tulleella vaimolla oli mukanaan yhdeksän pientä, puolialastonta lasta, joita hän väsyneenä ja hermostuksissaan koitti pitää koossa tuuppien, tukistellen.
Huone oli täysi parkua ja itkua, että tuskin ääntä kuuli jos aikoi viereiselleen jotakin sanoa.
Suurin osa pakolaisista oli Turusta. Olleet jo muutaman päivän Viipurin asemalla rautatievaunuissa, mutta vaaran lähestyessä siirretty tänne.
Päivemmällä alettiin näitä sijoittaa erinäisiin kasarmeihin ja sairaaloihin. Uusia pakolaisjunia saapui pitkin päivää. Osa tuli myöskin laivoilla.
Pysyttelimme tämän aseman läheisyydessä, jossa oli tilaisuus saada tietoja kotimaasta. Kaikki merkit viittasivat, että vallankumousyritys oli lopussa.
Toinen toistaan hirvittävimpiä kauhuviestejä kerrottiin. Kuulimme, että meidänkin “neuvosto”, joka oli jäänyt Viipuriin, joutui siellä tuhon omaksi.
Tilanne tuntui sangen vakavalta. Kaikki toivot murskana. Ei hyvittänyt mieltä edes tieto, että on tänne pakenemalla henkensä säilyttänyt.
Tulevaisuus näytti synkimmän puolensa, mitä koskaan oli kuvitella voinut.
Oltiin oudoissa oloissa, kieltä taitamattomina, alastomina, rahatta, ijankaikkisesti vastenmielisen vieraan armoilla. Maassa, jonka meitä kohtaan ehkä myötämielinen hallitus kiemurteli vielä synnytyspoltteissaan.
Kuin akanat pyörremyrskyssä häilyimme rauhattomina paikasta toiseen etsiskellen ja tiedustellen oljenkortta mihin tarttua. Takaisinpaluuta kun ei uskaltanut lähiaikoina edes ajatella.
Iltapäivällä saimme kuulla, että järjestettäisiin siirtola johonkin Sisä-Venäjälle, Bui-nimiseen paikkaan. Riensimme ministerivaltiosihteerin virastossa olevan Suomen Kansanvaltuuskunnan jäsenten luo tiedustelemaan mitä entinen johto nyt suunnittelee.
Siellä ilmoitettiin, että ensimmäinen lähetys sanottuun kaupunkiin lähetetään jo tänään, että olla hyvä ja istua junaan.
Matkatoverini arveli, ettei liene muuta keinoa kuin mennä, sillä pienet rahavarat ovat pian lopussa jos tänne jää, työtäkään kun ei ole saatavissa.
Olihan tämä terve ajatus, vaan lähteä sydän-Venäjälle, kolkkoon korpeen, josta jo lapsuudesta saakka on kuullut ja lukenut kaikenmoisia kauhunkertomuksia. Yhä edemmäs kodista. Ei!
Sanoin toverilleni, että jään tänne. Koetan päästä kotiin taikka Ruotsiin, sillä tunnen etten voi viihtyä tässä maassa kauan. Jos minne käännyn, katson, näyttää kaikki vastenmieliseltä, luotaantyöntävältä. Ympärillä likaiset, rääsyiset ihmispolot.
Ei sillä, että heitä halveksin, mutta kun on itsellä sisällä kaikki murskaksi särjetty, omia kärsimyksiä enemmän kuin kantaa voi, soisi näkevänsä mieluummin jotain muuta - kaunista, mikä tuskia lievittäisi, eikä kuten nyt, niitä lisäisi.
Noin haastelin puoleksi itselleni, johon toverini vastasi hymähtäen; onhan se niinkin, mutta näihin fantasioihin emme voi nyt takertua, ja lisäsi:
- Tee kuinka haluat, minä lähden. Jos siellä ei tule toimeen, pääseehän takaisin, eikä ole tarkoitus sinne ijankaikkisiksi ajoiksi jäädäkään. Yksinäisen harhailu suurkaupungin jaloissa johtaa pian ikäviin seuraamuksiin. Hyvänä toverinasi sanon: parempi lähteä.
- En epäile, eikö neuvosi olisi edullisempi, mutta en sittenkään voi. Mistä tämä tuntu sisässäni, en tiedä, mutta sangen voimakas se on, vastasin.
Ilta tuli. Taivaalle kertyi pilviä, jotka vihmoivat hienoa sadetta kuin seulasta. Saatoin toverini asemalle. Hän päätti lähteä jatkamaan matkaansa yhä oudompia oloja kohti.
Pitkä vaunujono seisoi laiturin kupeella. Katselin tovin sitä elämää, ja mielestäni poistui viimeinenkin epäilyksen tunne menettelyni suhteen.
Jo yksin siinä vallitseva sekasorto ja ne monet kurjuuden ja yhteiskuntajärjestelmän runtelemat ihmiset, joiden suusta ja silmistä kuvasti villi raakuus, olisi ollut omansa peruuttamaan matka-aikeeni. Tuumin itsekseni: vaikki mihin muuanne, vaan ei sinne johon nuo - !
Toverillisuus, jolla siinä toisiaan kohdeltiin, oli kaikkein alkeellisimpiakin ihmisyyskäsitteitä vailla - .
Parin tunnin kuluttua lähti juna, raskaasti puhkuen kiitämään, vieden mukanaan matka- ja työtoverini."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Lappeenrannan museot CC BY-NC-ND 4.0
Museovirasto CC BY 4.0
