Hyppää pääsisältöön

Oke Jokinen "kirjoitti äänellään" puolen vuosisadan uran sivutyönään

Oke Jokinen ja kannettava magnetofoni (1963).
Oke Jokinen ja kannettava magnetofoni (1963). Oke Jokinen ja kannettava magnetofoni (1963). Kuva: Ruth Träskman / Yle Kuvapalvelu Oke Jokinen

Tämän artikkelin pääosassa on toimittaja Oke Jokinen, mies, joka ei varsinaiselta työltään ollut toimittaja lainkaan. Siitäkin huolimatta – vaiko juuri siksi – yleisö oppi vuosina 1949–1997 tuntemaan juuri hänen selkeän radioäänensä merkkinä hyvin toimitetulle ja erinomaisesti taustoitetulle ohjelmalle. Erityisen mielellään Jokinen teki juttuja Virosta.

Kotkalaissyntyinen Oke Jokinen (1918–1998) oli päätoimeltaan rautakauppaketju Renlundin mainospäällikkö. Sivutöinään hän kuitenkin teki niin huomattavan määrän juttuja sekä radioon että televisioon, että yleisö epäilemättä uskoi hänen olevan Ylen vakituinen toimittaja. Tähän artikkeliin on koottu ohjelmia, joita hän liki 50-vuotisen toimittajauransa aikana teki.

Ensimmäisen radio-ohjelmansa Jokinen teki vuonna 1949, viimeisensä syksyllä 1997. Kaikkiaan pelkästään radio-ohjelmia kertyi lähes 500. Jokisen kuninkuuslaji oli radioselostus, ohjelmatyyppi, joka saattoi käsitellä mitä tahansa fakta-aihetta. Ja juuri sitä hän teki: Jokisen ohjelmakattauksen komeus löytyy sen monipuolisuudesta. Hänen ohjelmistaan välittyy nimenomainen pyrkimys hyvään yleistoimittajuuteen, uteliaisuuden tuomaan uskallukseen ja kykyyn tarttua mihin tahansa aiheeseen. Kääntäen tämä tarkoitti sitä, että hän halusi välttää erikoistumista. Tämä ei toki estänyt häntä tekemästä ohjelmia myös aiheista, joista jo tiesi enemmän. Niistä tuli sitten erityisen onnistuneita ohjelmia.

Radion alkuvuosien selostajaa saattoi verrata elokuvaajaan: selostaja tallensi ja välitti kuulijalle sen, mitä edessään näki. Elokuvaajan tavoin myös selostaja valitsi tietyn kuvakulman, sen ulkopuolelle jäävät asiat jäivät huomiotta. Näin ollen kuulija oli täysin riippuvainen selostajan kyvystä osata muuttaa näkemänsä sanoiksi.

Koska Ylessä ei 1950-luvulla vielä ollut omaa radion uutistoimitusta – uutiset toimitti vuoteen 1965 asti Suomen tietotoimisto – kerrottiin myös ajankohtaisista asioista ja niiden taustoista erilaisissa selostusohjelmissa. Esimerkiksi tässä elokuussa 1952 lähetetyssä ohjelmassa Jokinen selvitti, miten juuri päättyneet Helsingin olympialaiset olivat järjestäjien mielestä menneet.

Osaavalle selostajalle löytyi aina töitä. Jotta taso myös pysyisi hyvänä, järjesti Yle vuonna 1954 aiheesta kutsukilpailun. Seitsemälle selostajalle annettiin aihe, josta piti laatia seitsemän minuutin mittainen radio-ohjelma. Kaikki seitsemän teosta olivat huolella laadittuja, puhe oli sujuvaa, joskin ennalta kirjoitettua. Varsinaista selostusta, silminnäkijän kuvasta, oli joukossa vähän. Kaikilla oli ohjelmassaan mukana haastateltavia ja useimmat aloittivat ohjelman jollakin kiinnostavalla yksityiskohdalla. Jokinen oli pyytänyt ohjelmaansa mukaan Tapio Rautavaaran. Yleisö äänesti ohjelmista mieleisensä – kilpailun voitti Oke Jokinen Helsinki-aiheisella ohjelmallaan.

Hyvää iltaa, rouva! Oletteko te helsingitär?― Oke Jokinen haastattelee helsinkiläisiä 1954

Radiohistorioitsija Pekka Gronow laskee Jokisen olleen 1950-luvulla yksi Ylen selostusosaston ahkerimmista avustajista. Erityiseksi ansioksi Gronow mainitsee sen, että Jokinen pyrki selvästi kokeilemaan radioilmaisun mahdollisuuksia ja laajentamaan sen kenttää muiden muassa meillä aiemmin kuulemattomilla feature-jutuilla. Jokisen kunnianhimoisimmaksi ohjelmaksi Gronow kuitenkin nimeää vuonna 1956 valmistuneen puolitoistatuntisen ohjelman Seinätön talo.

Helsingin Unioninkatu 45:ssä nauhoitetun Seinättömän talon ideana oli kuvaannollisesti irrottaa kerrostalosta seinä ja kurkistaa sisään asuntoihin. Asukkaita on 450–500, heidän joukossaan mm. lääkäreitä, hammaslääkäreitä, kirvesmiehiä, ompelijoita, muusikoita, näyttelijäpariskunta, professori, oopperalaulaja jne. Katutasossa sijaitsee elokuvateatteri, ja yhdessä pienikokoisessa huoneistoissa asuu viisi ranskankielistä katolista nunnaa: "Jeesuksen pienet sisaret". He ovat tulleet Suomeen elääkseen täällä työläisten elämää.

Gronow pitää lähtökohtaa kiinnostava, mutta lopputulos jää hänen mielestään kuitenkin puolitiehen. "Asukkailla ei ole erityisen jännittävää tai huvittavaa kerrottavanaan, talosta ei löydy mitään dramaattista eikä äänivälähdyksistäkään synny kiinnostavaa kokonaisuutta", hän kirjoittaa. Gronowin kritiikistä huolimatta ohjelma antaa hyvän kuvan 1950-luvun asumisesta: asuntopulan tai varojen puutteen vuoksi nuoret parit asuvat miehen tai vaimon vanhempien luona, paremmin toimeen tulevilla perheillä on kotiapulainen ja opiskelijoita alivuokralaisina.

Hahhaa, väärin arvattu, hyvät kuuntelijat! Ei tämä ollut hammaslääkärin vastaanotolta otettu tuokiokuva, se oli vain pätkä nauhassa ennestään ollutta Päivän peiliä!― Oke Jokinen Seinättömässä talossa 1956

Selostaja "kirjoitti äänellään"

Pekka Gronow määrittelee kirjassaan Kahdeksas taide selostuksen seuraavasti:

Radioilmaisun ensimmäiset muodot olivat fiktiiviset kuunnelmat sekä faktaa luotaavat selostukset. Selostus oli silminnäkijän kuvaus jostakin tapahtumasta tai aiheesta, eikä rajanveto esitelmiin ole aina ollut selvä. Alun perin selostukset olivat suoria lähetyksiä, mutta 1950-luvulla ne tallennettiin ensin nauhalle ja koottiin jälkikäteen studiossa eri jaksoista. Selostuksiin sisältyi usein haastatteluja. Radion selostusosaston ydinaluetta olivat ajankohtaisohjelmat, urheilu ja muut ohjelmat, jotka ohjelman tekijä "kirjoitti äänellään".

Radiouutiset aloitti vasta vuonna 1965, siihen asti tärkein ajankohtaisohjelma oli Päivän peili. Radioselostukset kehittyivätkin tuolloin enemmän aikakauslehtien kuin sanomalehtien suuntaan: niissä käsiteltiin ajankohtaisia asioita, mutta tietyllä ajallisella etäisyydellä. Suosittuja aiheita ollivat muistelmat, kansanelämän kuvaukset ja matkakertomukset. Poikkeuksia olivat urheilukisat, joiden tulokset kuultiin ensimmäisinä reaaliaikaisissa selostuksissa.

Perusselostuksen tavoitteet ovat journaliset ja selostaja vältti niissä oman näkemyksensä esille tuomista. Samasta aiheesta haastatellaan useampia ihmisiä, leikkaukset ovat yksinkertaisia, studiosta siirrytään selkeästi kohteeseen ja takaisin eikä niissä käytetty häivytyksiä, tehosteita tai musiikkia.

Ensimmäinen neuvosto-Viroon lähetetty suomalaistoimittaja

Jokinen tunnettiin suurena Viron-ystävänä. Kesällä 1958 Yleisradio lähetti hänet jutuntekoon Suomenlahden tuolle puolin, ensimmäisen kerran sitten Neuvostoliiton miehityksen. Jokisen tehtävänä oli verrata ”uutta” Viroa siihen Viroon, jonka hän oli ennen sotia oppinut tuntemaan. Toimeksianto oli selvä: suomalaisille tuli antaa mahdollisimman todenmukainen kuva nyky-Virosta.

Visiitin ja haastattelujen pohjalta Jokinen laati neljä puolen tunnin mittaista radio-ohjelmaa. Niistä vain kaksi on enää tallessa. Virolaisten pakolaisten Teataja-lehti kuvaili ohjelmia syyskuussa 1958 seuraavasti:

”Suurenmoisen mestarillisesti kerätyt teksti- ja lauluvalinnat olivat sinänsä vain taustana kaikelle, mikä rivien välistä piti kuulijaa otteessaan ja pani miettimään. Tästä johtuen kaikkia neljää ohjelmaa täytti suuri sisäinen jännite. ... Toimittajan tehtävä oli epäilemättä vaikea, kun ottaa huomioon, että lahdentakaiset suhteet ovat koko ajan veitsen terällä ja voivat jostain hiukankin harkitsemattomasta lauseesta loppua kokonaan. Tiedämme hyvin, miten vaitonaisina miehinä Suomen viralliset delegaatiot Virosta palaavat, niin kuin eivät olisi metsää puilta nähneet.”

Etukäteen lähettämiini kysymyksiin oli valittu etukäteen myös vastaajat. Kuivia ja virallisia herroja joka ainoa.― Oke Jokinen muistelee vuoden 1958 Viron-matkaansa

Vuonna 1995 Jokinen muisteli radio-ohjelmassa vuoden 1958 matkaansa. Aika ei ollut haalistanut Jokisen muistikuvia, vaan mielenkiintoisessa ohjelmassa kuullaan runsaasti arvokasta ajankuvaa sekä mielenkiintoisia henkilökuvia. Kuulemme, miten Jokinen tutustui Lennart Mereen sekä otteita hänen keskusteluistaan kirjailija Friedebert Tuglasin kanssa. Niissä Tuglas muistelee lämmöllä Suomessa ja etenkin Oulunkylässä viettämäänsä aikaa.

”Tervetuloa Tallinnaan”, lausui kollegani puhtaalla suomen kielellä. ”Minun nimeni on Lennart Meri.” Siinä seisoi edessäni Viron tuleva presidentti, nyt vielä Viron radion kirjallisuustoimittaja ja kuunnelmien kirjoittaja.― Oke Jokinen muistelee vuonna 1958 tapahtunutta ensikohtaamistaan Meren kanssa

Ystävyys Lennart Meren kanssa poiki sittemmin runsaasti radio- ja tv-yhteistyötä molemmin puolin Suomenlahtea. Virossa Jokinen teki ohjelmia jopa viroksi, Suomessa Jokinen avasi Merelle yhteyksiä Suomen televisioon. Esimerkiksi tätä Meren dokumenttielokuvaa Vesilinnun kansa tuskin olisi nähty Suomen televisiossa ilman miesten välistä ystävyyttä. Jokinen selosti elokuvan suomeksi.

Oke Jokinen ja Viro

Jokinen innostui Virosta jo kouluaikoinaan. Käytyään luokkansa kanssa Tallinnassa vuonna 1936 hän oli alkanut opiskella viron kieltä. Innokkaana radioamatöörinä ja partiolaisena hän oli nopeasti saanut ystäviä lahden takaa. Kun laivayhteys Kotkasta Narvaan avattiin vuonna 1937, yhteyksiä oli helpompi ylläpitää myös kasvotusten. Kun hän vuotta myöhemmin lauloi Kotkan lyseolaisten kanssa Tallinnan laulujuhlilla, oli hänellä kaupungissa jo useita ystäviä. Kielitaidosta oli hyötyä myös sodan aikana: Jokinen toimi tuolloin Suomenlahden rannikkotykistön valistus- ja tiedotusupseerina.

Vuonna 1966 Jokinen liittyi Suomi-Neuvostoliitto-seuran Eestin jaostoon ja päätyi johtamaan sitä vuosiksi 1974–1990. Poliittiselta kannaltaan Jokisen luonnehditaan olleen "kaukana kommunistista". Jaoston toiminta oli Jokisen puheenjohtajakaudella vilkasta.

1960-luvulla selostajista tuli toimittajia

Seuraavalla vuosikymmenellä radioilmaisu laajeni nopeasti. Perinteiset selostukset olivat enää pieni osa puheohjelmien laajasta kirjosta, ja selostajien kehittämästä kokoomatekniikasta oli tullut yleinen tapa tehdä radio-ohjelmia. Uusia muotoja olivat esimerkiksi dokumentti- ja feature-ohjelmat.

Ohjelmatyyppien muutos on ollut selvää jo vuonna 1962, sillä Jokinen on tehnyt aiheesta koosteohjelman. Jokinen ei itse pureskele aihetta auki, vaan johtopäätösten teko on jätetty kuulijalle.

Ilma hehkuu ja liekitsee, kaikki kuohuaa, liikkuu, säkenöi, tanssii sanomattoman kirkkaasti kiiltäen ja loistaen – tätä voisi katsella kuinka kauan hyvänsä!― Alexis af Enehjelm rautaromun sulattamossa (1930-luku)

Yksi Jokisen mielenkiinnon kohteista oli musiikki. Ensimmäisessä esimerkkiohjelmassa vuodelta 1961 professori Alexander Buchner esitteli Jokiselle Prahan instrumenttimuseon erikoisuuksia tuulisoittimista mekaaniseen sitraan. Ohjelmassa tutustuttiin myös suomalaisen ylivääpeli Wiikin rakentamaan sähkösoittimeen. Toinen musiikkiaiheinen esimerkkiohjelma on vuodelta 1963. Siinä Jokinen selvitti Säkkijärven polkan vaiheita.

Vuonna 1968 tehdyssä kaksiosaisessa Naapurissa ja meillä -ohjelmassa Jokinen selvitti ruohonjuuritasolla elintason eroja suomalaisten ja keskieurooppalaisten välillä. Suomalainen, saksalainen, itävaltalainen ja sveitsiläinen perhe vastasi samoihin kysymyksiin arjestaan. Jälleen kerran loppupäätelmien tekeminen jätetään kuulijalle.

Ja nyt sanomme hetkeksi Bechstedtin perheelle näkemiin, ja siirrymme sveitsiläisen Goti Baumbergerin kotiin Zürichiin.― Oke Jokinen ohjelmassa Meillä ja naapurissa 1968

Radion lisäksi Jokisen ääni tuli tutuksi tv-selostuksista. Tässä hän selostaa, miten kolmen suomalaismiehen puoli vuotta kestänyt automatka Afrikassa vuonna 1967 oikein sujui.

Naiset puuttuvat katukuvasta miltei kokonaan. Silloin harvoin kun he liikkuvat, on huntu tämän näköinen. Naiset tähyilevät maailmaa yhdellä silmällä.― Oke Jokinen kuvailee elämää pohjoisafrikkalaisessa kaupungissa 1967

Viron ja musiikin lisäksi Jokinen oli korvin kuullen innostunut kaikista historiallisista ohjema-aiheista. Esimerkkeinä ohjelmat historiallisesta radiokonsertista sekä ilmalaiva Zeppelinin käynnistä Suomessa.

Runsaasti omaa selvitystyötä on vaatinut myös suomalaisten ja virolaisten viljan ja silakan vaihtokauppaa, seprakauppaa käsittelevien kaksiosaisen ohjelman toimittaminen. Vaikka ohjelman ote on esitelmällinen, on se Jokiselle tyypilliseen tapaan toteutettu kuuntelijaa kunnioittaen.

Jokisen Viro-asiantuntijuudelle oli luonnollisesti käyttöä myös Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen. Tässä ohjelmassa hän teki yhteistyötä virolaisten toimittajien kanssa.

Viimeisiksi jääneissä, liki 80-vuotiaana tekemisssään ohjelmissa hän siirsi eteenpäin omakohtaista, pitkän toimittajauran aikaansaamaa pääomaansa. Sellaista oli vaikkapa kertominen radiokamreeri R. R. Ryynäsestä (1891–1963), miehestä, joka muun muassa keksi sanan iskelmä. Ohjelma on kiinnostava myös siksi, että se kertoo huolesta, jota Jokiseen nähden vanha radiomies 1950-luvulla koki puhutun suomen kielen puolesta.


Radiossa kuulee murheellisen usein lepsua suomen kieltä. Erityisesti on huomattavaa, että korostetaan sanan loppuosaa tai järjettömästi lauseen viimeistä sanaa.
― R. R. Ryynänen suree radiossa kuultavan suomen kielen tasoa 1950-luvun lopulla.

Kirjoituksessa on ohjelmien lisäksi käytetty lähteinä Oke Jokisen muistokirjoitusta Helsingin Sanomissa, hänestä kertovaa artikkelia Estofiliassa, Teataja-lehden arkistoa sekä Pekka Gronowin teosta Kahdeksas taide (Avain 2010).

Suosittelemme: Kuuntele Oke Jokisen vironkielisiä juttuja Viron yleisradioyhtiön arkistossa

Lue lisää:

Niilo Tarvajärvi Helsingin olympialalaisissa (1952).

Helsingin olympialaisissa Suomi ja selostajat olivat "jonkinlaisessa shokkitilassa"

Selostaja Pekka Tiilikaisen mukaan Suomen kansa oli jonkinlaisessa shokkitilassa, se ei kirjoittanut edes haukkumakirjeitä radioselostusten johdosta. Olympiakoosteessa Helsingistä 1952 kuullaan näytteitä radion olympialähetyksistä sekä selostajien ja toimihenkilöiden haastatteluja.

Lue lisää:

Höyry-Häyrinen ohjeistaa Suurajojen katsojia

Raimo Häyrinen kertoo, miten olla hyvä katselija Jyväskylän Suurajoissa 1965. Jukka Häyrinen selostaa saman rallin avauspätkän, Harjun erikoiskokeen, auton ratista käsin.

Lue lisää:

Paavo Noponen selostaa Tekijöiden kertomaa -ohjelmassa 2006.

Paavo Noponen tunsi urheilun ja taisi kielen

Paavo Noposen (1930–2016) mielestä hyvältä urheiluselostajalta edellytetään paitsi urheilulajien tuntemusta myös hyvää suomen kielen taitoa. Haastattelussa Noponen kertoo pitkästä työurastaan Yleisradiossa ja esittelee näkemyksiään urheilusta sekä radioselostajan työstä.

Lue lisää:

10 minuuttia ennen junan lähtöä 1939

Pekka Tiilikainen selostaa junan lähtöä edeltävää hyörinää Helsingin rautatieasemalla syyskuussa 1939. Selostajan ääni poimii kuultavaksi eloisia yksityiskohtia kuin elokuvakamera.

Lue lisää:

Toimittaja Eila Tarvanen vuonna 1962.

Nainen jalkapalloselostajana oli radioviihdettä vuonna 1956

Radioselostus laitettiin päälaelleen vuonna 1956, kun asiaan perehtymätön toimittaja sai selostaa jalkapallo-ottelua radiolähetyksessä.

Lue lisää:

Mikrofoni osallistui sydänleikkaukseen

Reportaasi HYKSissä tehdystä sydänleikkauksesta kuuluu radiotoimittaja Martti Silvennoisen (1924–2002) feature-ohjelmien valioihin. Operaation kulku kuvataan elävästi ja yksityiskohtaisesti ensimmäisiä pieniä veripisaroita myöten.

Lue lisää:

Martti Silvennoinen testaa juorumikrofonia (1960).

Martti Silvennoinen tallensi Rion oudon huuman 1964

Martti Silvennoisen alkuvuodesta 1964 valmistunut riipaisevan kepeä reportaasi Rio de Janeiron arjesta koostuu ällistyttävästä määrästä tietoa, suvereeneja kielikuvia ja aitoja tilanteita. Silvennoisen jäljittelemätön, alkusointuinen ilmaisu on radiokuuntelijan korvissa silkkaa runoutta.

Lue lisää:

Pekka Tiilikainen kertoo Kreikan-matkastaan vuonna 1952

Kreikka oli 50-luvun alussa harvinainen matkailukohde.Tiilikaisen mukaan Kreikka on onnistunut pitämään matkailussa yhtä matalaa profiilia kuin Suomikin.

Lue lisää:

Lennart Meren filmiaarre Vesilinnun kansa tutustutti meidät uralilaisiin sukulaisiimme

Lennart Meren kansatieteellinen dokumenttielokuva Vesilinnun kansa esitteli uralilaisten kansojen elämää ja perinteitä vuonna 1970. Elämä kaukana Itämereltä oli eksoottista, mutta Meren tarkka katse löysi sieltä paljon tuttua. Elokuva esitettiin Suomessa kaksiosaisena tv-dokumenttina vuonna 1974.

Lue lisää:

Virolainen maisema, inspiraationa viron lippu.

Signaali yli Suomenlahden – Viro suomalaisissa ohjelmissa

Suomenlahden yli voi kirkkaalla säällä nähdä paljain silmin. Läheisyys ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi suomalaiset ja virolaiset tuntevat toisensa niin hyvin. Oli nimittäin aika, jolloin lähelle oli pitkä matka ja vain radio- ja tv-signaalit ylittivät Suomenlahden. Tähän artikkeliin on koottu ajankuvia, dokumentteja ja yhteisohjelmia, joiden kautta me olemme oppineet Viroa tuntemaan. Eläköön Suomi ja Viro, enemmän kuin vain naapurit – elagu Soome ja Eesti, rohkem kui ainult naabrid!

Kommentit
  • Ruovesi oli Suomen kaunein kirkonkylä

    Yleisradion kilpailu vuodelta 1957. Esittelyssä voittaja.

    Vuonna 1957 oli jo korkea aika selvittää, mikä olikaan Suomen kaunein kirkonkylä. Asia ei ollut niin vain ratkaistavissa. Kauneutta kun ei tunnetusti voida mitata tavanomaisin keinoin. Silkka luonnonkauneus tai kylän rakennukset eivät yksinään riittäneet voittoon. Kilpailussa muodostettiin linjaa menneisyyteen etenkin paikallisten kulttuuriarvojen vaalinnassa. Esittelyssä kisailun voittaja: Ruovesi. Niilo Ihamäki raportoi.

  • Kirsti Doukas – maalaistytöstä korumuotoilun huipuksi

    Kirsti Doukas on kotimaisen korumuotoilun isoimpia nimiä.

    "Koru on kuin pieni taideteos, joka kulkee ihmisen mukana", kertoo Kirsti Doukas, yksi Suomen tunnetuimmista korumuotoilijoista. Hän on kultaseppä, taiteen maisteri ja Kalevala Korun muotoilujohtaja. Vuosina 1994–2010 Doukas toimi saman yrityksen pääsuunnittelijana. Tosi tarina: Hopeinen tahto (2001) kertoo ujon maalaistytön määrätietoisesta matkasta korumuotoilun huipulle.

  • Tikkakoskella päihdeongelmaiset siivottiin pois silmistä "Puuhamaahan"

    Paikalliset alkoholistit siivottiin pois silmistä.

    Jyväskylän Tikkakoskella koettiin vuonna 1997 pelkoa ja inhoa. Paikkakunnan päihdeongelmaisille oli muodostunut tavaksi viettää aikaansa turhan lähellä asuinaluetta. Sietämättömän tilanteen johdosta Jyväskylän sosiaalityöntekijät päätyivät esittämään laitapuolen kulkijoille sopivampaa ajanviettokeidasta. Kotimaan katsaus kiirehti paikalle raportoimaan juuri parahultaisesti tämän uuden ”Puuhamaan” avajaisiin.

  • Kannaksen kierros vie akateemikkohuviloilta sodan aavemaisille raunioille

    Arvo Tuominen tekee automatkan Kannaksen reunoille.

    Karjalankannas on Suomenlahden ja Laatokan toisistaan erottava maakaistale, jolla on verinen historia. Toimittaja Arvo Tuominen ja luottokuvaaja Igor Jurov hyppäsivät limpun näköiseen UAZ Buhanka -maastopakettiautoon ja tekivät 1500 kilometrin matkan, josta syntyi vuonna 2015 valmistunut dokumenttielokuva Kannaksen kulttuurisista kerrostumista.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Ruovesi oli Suomen kaunein kirkonkylä

    Yleisradion kilpailu vuodelta 1957. Esittelyssä voittaja.

    Vuonna 1957 oli jo korkea aika selvittää, mikä olikaan Suomen kaunein kirkonkylä. Asia ei ollut niin vain ratkaistavissa. Kauneutta kun ei tunnetusti voida mitata tavanomaisin keinoin. Silkka luonnonkauneus tai kylän rakennukset eivät yksinään riittäneet voittoon. Kilpailussa muodostettiin linjaa menneisyyteen etenkin paikallisten kulttuuriarvojen vaalinnassa. Esittelyssä kisailun voittaja: Ruovesi. Niilo Ihamäki raportoi.

  • “Rouva Lehtovirta voi mielestäni hyvin, ainakaan hän ei ole kuollut” – kuunnelmasarja Osasto 3 nyt Areenassa

    Jorma Palon käsikirjoittamassa sarjassa tulee ruumiita.

    Sairaalasarja on radiodraaman muotona harvinainen - pitkillä käytävillä kiitävät sairaalasängyt ja defibilaattorin iskut näkyvät olevan huomattavasti suositumpia kuvana kuin äänenä. Onneksi Ylen arkistosta löytyy ainakin yksi pioneerituotos: Jorma Palon käsikirjoittama ja Rauni Rannan ohjaama kuunnelmasarja Osasto 3 vuosilta 1988 ja 1989.

  • Muistamme Eduard Uspenskia toivotuilla kuunnelmilla

    Fedja-setä ja krokotiili Gena seikkailevat jälleen.

    Eduard Uspenski (1937–2018) oli venäläinen kirjailija, jonka luomista hahmoista rakastetuin lienee Fedja-setä, aikuismainen pikkupoika, kissoineen ja koirineen sekä krokotiili Gena ikimuistoisine syntymäpäivälauluineen. Kirjailijan muistoa kunnioittaen, julkaisimme kolme Uspenskin kirjoihin perustuvaa kuunnelmasarjaa Areenaan.

  • Kirsti Doukas – maalaistytöstä korumuotoilun huipuksi

    Kirsti Doukas on kotimaisen korumuotoilun isoimpia nimiä.

    "Koru on kuin pieni taideteos, joka kulkee ihmisen mukana", kertoo Kirsti Doukas, yksi Suomen tunnetuimmista korumuotoilijoista. Hän on kultaseppä, taiteen maisteri ja Kalevala Korun muotoilujohtaja. Vuosina 1994–2010 Doukas toimi saman yrityksen pääsuunnittelijana. Tosi tarina: Hopeinen tahto (2001) kertoo ujon maalaistytön määrätietoisesta matkasta korumuotoilun huipulle.

  • Tikkakoskella päihdeongelmaiset siivottiin pois silmistä "Puuhamaahan"

    Paikalliset alkoholistit siivottiin pois silmistä.

    Jyväskylän Tikkakoskella koettiin vuonna 1997 pelkoa ja inhoa. Paikkakunnan päihdeongelmaisille oli muodostunut tavaksi viettää aikaansa turhan lähellä asuinaluetta. Sietämättömän tilanteen johdosta Jyväskylän sosiaalityöntekijät päätyivät esittämään laitapuolen kulkijoille sopivampaa ajanviettokeidasta. Kotimaan katsaus kiirehti paikalle raportoimaan juuri parahultaisesti tämän uuden ”Puuhamaan” avajaisiin.

  • Kannaksen kierros vie akateemikkohuviloilta sodan aavemaisille raunioille

    Arvo Tuominen tekee automatkan Kannaksen reunoille.

    Karjalankannas on Suomenlahden ja Laatokan toisistaan erottava maakaistale, jolla on verinen historia. Toimittaja Arvo Tuominen ja luottokuvaaja Igor Jurov hyppäsivät limpun näköiseen UAZ Buhanka -maastopakettiautoon ja tekivät 1500 kilometrin matkan, josta syntyi vuonna 2015 valmistunut dokumenttielokuva Kannaksen kulttuurisista kerrostumista.

  • Vuokko Eskolin-Nurmesniemi teki nimestään palkitun brändin

    Taiteilija on luonut tekstiilejä ja vaatteita vuosikaudet.

    Vuokko Eskolin-Nurmesniemi (s.1930) on suomalainen tekstiilitaiteilija, keraamikko ja taiteen akateemikko. Hänet tunnetaan Marimekon alkuvaiheiden merkittävänä suunnittelijana sekä omasta Vuokko-vaatebrändistään. Maan mainiot -sarjan jaksossa (2005) tutustutaan Eskolin-Nurmesniemen mittavaan uraan, joka taiteilijan mukaan jatkuu niin kauan, kuin henki pihisee ja hänellä on vielä alalle annettavaa.

  • Ysäripunastuttaja E-rotic live-vieraana ja musiikkivideoilla

    Saksalainen eurodance-yhtye Lista-ohjelmassa 1995 ja 1996

    Saksalainen eurodance-yhtye E-rotic nousi Suomessa korkeille listasijoituksille eroottisilla kappaleillaan. Suosionsa huipulla yhtye vieraili Lista TOP 40 -ohjelmassa vuosina 1995 ja 1996. Elävän arkiston koosteeseen on koottu E-roticin musiikkivideoita ja live-esiintymisiä.

  • Äiti peloton -dokumentti kertoo Makedoniasta paenneen äidin tarinan

    Ibadet Faziolova perheineen saapui pakolaisena Suomeen 1992.

    Tosi tarina: Äiti peloton (2003) kertoo Makedoniasta pakolaisena tulleen Ibadet Faziolovan elämästä Suomessa. Jaana Jetzingerin ohjaaman puolen tunnin pituisen jakson aikana Faziolova kertoo tarinansa – miten hän pääsi eroon naisiin kohdistuvista ahtaista lokeroista ja miten hän aloitti uuden, vapaan elämän. Makedonian albaani Ibadet Faziolova saapui pakolaisena Suomeen vuonna 1992.

  • Onko anorektikko kontrolliyhteiskunnan mallioppilas, Asta Leppä?

    Asta Leppä Seitsemäs taivas -ohjelmassa 2012.

    Toimittaja-kirjailija Asta Leppä puhuu anoreksiasta, riittämättömyydestä ja puolison äkillisestä kuolemasta. Miten selvitä tragediasta kahden lapsen kanssa, ja miksi onnellisuus johtaa yhteiskunnalliseen katastrofiin? Haastattelu on Seitsemäs taivas -ohjelmasta vuodelta 2012.

  • Maagisia kaupunkileikkejä ja salakavalaa valistusta – Ihmeellinen Ilokylä nyt Areenassa!

    1960-lapselle television leikki tuntui maagiselta.

    Isän tekemät puujalat ja liiterin edustan lankkukeinu eivät enää innostaneet, kun televisiossa Ilokylän tenavat seikkailivat kattokeinuissa ja polkivat polkuautoa. Ilokylä-ohjelmat saivat maaseudun lapsen kaipaamaan kaupunkiin. Toivotut: Lääkäri Pilleri ja tenavia Ilokylästä Siihen aikaan kun äiti television osti...

  • Aravalaina, pulsaattori ja nuoren perheen rahahuolet – Heikki ja Kaija pysyvästi Areenassa

    Heikki ja Kaija ovat moderni 1960-luvun pariskunta.

    Tuore äiti Kaija (Eila Roine) kaipaa jo konttoristin töihin, sillä nuoren perheen penni on pitkä. Heikki (Vili Auvinen) työskentelee konepajalla sorvarina, mutta yritys kärsii vähäisistä kaupoista. Heikki ja Kaija kertoo pienen perheen elämästä 1960-luvulla, mutta aivan yhtä hyvin se voisi kertoa tästä päivästä.