Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" yhdeksännessä osassa ollaan rakentamassa saunaa Inkerinmaalla. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen yhdeksännessä osassa Urakoitsijana jotain työtä on löytynyt ja ollaan lähdetty Inkerinmaalle rakentamaan saunaa.
"Taloudellinen tilani alkoi näyttää yhä synkemmältä, sitä mukaan kun rahavarat hupenivat.
Kotiinpaluusta ei ollut toivoa pitkiin aikoihin, jos ei aikonut mennä uimalla yli Rajajoen. Senkin onnistuminen oli kortin varassa, kun oli pelättävä ampumista molemmin puolin, etten huonon onneni kanssa uskaltanut lähteä yrittämään.
Työtä oli mahdoton saada kun kaikki yksityinen yritteliäisyys oli kielletty. Tehtaat ja työpajat kylmillä.
Pyrin rautatielle, vaikkapa radan lakaisijaksi, mutta sinnekin kuului olevan kymmeniä paikan odottajia. Mennäkö takaisin pakolaismajaan?
Pääsisin maaseudulle työhön johonkin majataloon, vaikkapa ruokapalkalla. Saisin syödä kyllältä. Istua ruokapöytään, missä olisi paksua ruispullaa, perunoita, maitoa, voita, puuroa. Se olisi ihaninta, mitä olin koskaan tuntenut.
Innostuin tuosta ajatuksesta niin että unohdin kaiken muun. Askeleistanikin tuli puolta pidempiä ja nopeampia. En nähnyt enään ihmisiäkään, vaan yhtenään törmäsin heihin kadulla kävellessäni.
Tuntui kuin veri olisi noussut päähän ja vaipuisin jonnekin autuaalliseen kylpyyn. - Ruokaa - ihan oikeaa ruokaa, vatsan täydeltä.
- Wass wilst du noch mehr! höpisin itsekseni.
Olisin ollut valmis syleilemään koko maailmaa ja noita likaisen rääsyisiä ihmisiä tuosta taivaallisen ihanasta ajatuksesta, minkä aivoni keksivät.
Olin juuri kääntymässä kadunkulmasta asuntooni, kun vastaan osuu mies, joka sanoi tuntevansa minut parakissaoloajalta. Kysyin häneltä voisiko neuvoa työpaikkaa.
Sanoi olevansa juuri etsimässä “kaveria”, joka osaisi tehdä vähän puutöitä. Inkerinmaalla olisi saunan rakennus. Urakkasummana 300 ruplaa talon sapuskoissa, jotka kuuluivat olevan “jykevät”.
Oli käynyt eilen talossa, luvaten tulla loppuviikolla aloittamaan jos siihen mennessä onnistuu saamaan työtoverin, kysäisten samalla, enkö lähtisi matkaan, ettei tarvitsisi etsiä sen enempää. Voitaisiin lähteä vaikka heti.
Epäilin tokkohan minusta olisi apua, kun en ollut niitä töitä aikaisemmin tehnyt.
Saunassa olin tosin usein käynyt ja Pohjanmaalla matkustaissa nähnytkin kerran kun sauna rakennettiin ja yhden kerran olin sammutustöissä, kun sellainen laitos paloi, että jos toveri luulee näiden tietojen riittävän, niin - ?
Hän oli optimisti. Työkaluina tarvittiin kirves ja saha, että jos toveri lähtee matkaan, niin ostetaan mennessä sellaiset.
- Jaa, jos toveri todella luulee minun pystyvän, niin lähdetään vain, vastasin.
Tunti tämän jälkeen istuimme junanvaunussa kiitäen kohti työpaikkaa, missä rakennushirret kärsimättöminä mestareita odottivat.
Mitä pidemmälle matka kului, sen levottomammaksi tulin. Jospa se saunanteko sittenkin olisi paras heittää muille. Mieluummin rupeaisin joko heinämieheksi tai lannanvetäjäksi, se ei olisi niin konstikasta.
Näitä tuumiessani saapui junamme Pudoksen asemalle, mistä läksimme jalkapatikassa jatkamaan matkaa, selässämme pussit missä työkalut kolisivat. Matkalla yllätti meidät ankara vesisade, kastellen läpimäräksi.
Toverin ilmoituksen mukaan piti kävelymatkaa olla vain kolme vanhaa Venäjän virstaa, mutta kävellessämme perätysten pitkin saviliejuista tietä, tuntui siltä että tuon luvun voisi hyvin kertoa toisella kolmosella.
Vihdoinkin perillä!
Talossa, jos sitä siksi kutsuisin, oli kaksi pientä ja matalaa huonetta. Samasta eteisestä pääsi sekä ihmisten asuntoon että sikolättiin.
Sisään tultua tarjottiin, maan tapaan, heti ruokaa. Ajattelin kuinka ihmeellisellä tavalla väliin edeltäkäsin kukkuu mielessä tulevia tapahtumia, kuten tämäkin ateria. Siinä nyt oli edessäni mielikuvituksen luoma katettu pöytä todellisuudessa.
Talonväki, joka ryhtyi myös ruokailemaan, kyseli Pietarin kuulumisia ja kehotti syömään vahvasti, sillä talossa sitä kyllä löytyy.
Me molemmat vieraat, jotka olimme itseämme kehumatta rotevia, kasvavia nuoriamiehiä ja jo kyllin nälkiintyneitä, haukkasimme niin ahnaasti että pöytä aaltoili edessämme.
Emme ehtineet vastata puoliinkaan talonväen kysymyksiin, sillä suumme oli aina pakaten täynnä. Vastailimme vain viittomalla.
Emännällä oli täysi työ kantaa uutta, kun entinen loppui. Huomasin kuinka isäntäväki, odotettuaan pitkän aikaa meidän täyttymistämme, nousi pöydän äärestä, loi säälivän silmäyksen tyhjiin ruoka-astioihin ja siirtyi toiseen huoneeseen.
Kuulin heidän siellä supattelevan keskenään, josta en selvää saanut, mutta sitä paremmin arvasin mistä oli kysymys.
Minua alkoi jo hieman hävettää tämä syöminen, jonka vuoksi ryyppäsin kuudennen kahvilasin pohjaan siirtyen penkin päähän tarkoituksella koettaa nousta seisoalleen. Se tuntui aluksi mahdottomalta.
Vasta kolmannella yrityksellä sain selkäni sen verran oikaistuksi, että voin seistä.
Toverini huomautti etten heittäisi kesken syöntiä, nuristi kahvikannusta kuppiinsa loppusakat, leikkasi aimo kappaleen suuresta leivän puolikkaasta sanoen että mene sinä sinne kamariin, minä jään vielä lopettelemaan.
Puhelimme isäntäväen kanssa politiikasta, sodasta, rauhasta, ruokatavaroista ja Pietarissa vallitsevasta nälästä. Vanha, noin 60-vuotias isäntä kehui käyneensä entisaikaan monet kerrat Suomessa rahdin viennissä.
Keskustelu kääntyi sitten aiottuun uuteen saunarakennukseen ja päätettiin lähteä katsomaan kivijalkaa ja paikkaa mihin sen pitäisi tulla.
Menimme ruokahuoneen läpi, missä toverini vielä lopetteli syöntiään, huolimatta että emännät olivat jo ehtineet korjata suurimman osan tyhjiä ruokakuppeja uunin reunalle.
Porstuassa kuulin valtavan röyhtäyksen ja huomasin että hän vihdoin lopetti ja seurasi meitä.
Kävelimme poikki pihamaan, tallirakennuksen taa. Siinä oli edessämme kivijalka, minkä isäntä oli itse muovaillut ja vieressä iso läjä pyöreitä petäjiä, joista joskus maailman aikoihin oli kai sauna tuleva.
Katsellessani tätä puukasaa, näytti kuin se olisi virnuillut vastaani pirun hymyä.
Kun päivä oli jo ehtinyt illaksi, kehoitettiin meitä lähtemään levolle, alkaaksemme työn aamusella. Meille saunamestareille oli järjestetty makuusija talon ulkohuonerakennukseen, johon oli tuotu olkia ja peitteeksi pari lammasnahkavällyä.
Aamulla kello puoli neljä herään, kun oveen koputetaan. Ihmettelimme, kuinka he näin aikaisin ajavat ylös. Toverini huomautti, että mehän olemme urakkamiehiä emmekä mitään renkejä. Päätimme nukkua kello kuuteen saakka.
Kello neljä tultiin ovelle koputtamaan yhä rajummin ja kuulimme emännän kiukkuisesti huutavan:
- Nouskaa jo töihin!
Tuli siihen sitten isäntäkin käskien ensin aamukahville, talon tavan mukaan. Siihen me kyllä olimme valmiit, emmekä toista käskyä tarvinneet.
Kun kahvi oli juotu ja hierottu kipein uni silmistä, kokosimme työkalut ja menimme rakennukselle. Toverini, joka pitkään haukotellen sanoi olevansa hiukan selvillä kuinka salvoa tehdään, tarttui kiinni päällimmäiseen tukkiin, pyörähytti sen alas virkkoen:
- Tästä kai sitä on alettava.
Otti kirveen käteensä, katseli sitä tovin, ruiskahuttaen suustaan aimo tupakkasylkyjä, arveli onkohan talossa tahkokiveä, että saisi nämät työkalut teräviksi?
Tätä tuumittiin runsas puolituntinen, kunnes isäntä ohjasi meidät halkovajaan missä pyörätahkoa pidettiin. Teroittelimme kirveitämme ainakin tunnin ajan, jolloin toverini huomautti ettei meillä ole mitään kiirettä tuon saunan kanssa.
Talossa kun on jykevät sapuskat, voimme teeskennellä sitä vaikka koko kesän. Samahan se missä aikansa kuluttaa.
Muutamassa viikossahan tuommoinen hökkeli valmistuisi, mutta mihinkäs sitä sitten joutuu muualle kuin taas nälkää näkemään ja kun kerran sopimus on että täysihoito talosta niin kauan kuin rakennus on valmis, niin ollaan tässä kunnes Suomeen päästään.
Seisoimme taas tukkikasan vieressä ja päätimme, että lienee selvintä tehdä ensimmäinen hirsikerta kentällä, sillä tuossa kivijalan päällä voipi lyödä kirveensä terän siihen.
Salvoksia emme oikein “muistaneet” kumpainenkaan, vaan kävimme salaa katsomassa asuinrakennuksen nurkkauksesta mallia. Tuntui kuin olisi annettu höylä räätälin käteen.
Iltaan mennessä olimme saaneet ensimmäisen hirsikerran valmiiksi joka nyt, isäntäväen iloksi oli tarkoitus asettaa paikalleen.
Nyt tapahtui jotain sellaista kuin olin aavistanut, vaikken ollut sitä uskaltanut mestarilleni huomauttaa. Talon koko väki seisoi vieressä kun tämä juhlallinen toimitus tapahtui.
Nostettuamme ensimmäisen sivuhirren maasta, tarkoituksena asettaa se kivijalalle, huomasimme että se on toisesta päästä puoli metriä liian lyhyt - !
Mestarini oli ihan jähmettyä ja sanoi hätääntyneenä, että jospa se onkin pääpuu.
- Eihän se voi siihen olla, sanoin.
- Koetetaanpas.
- Turha vaiva, näkeehän tämän, inttelin vastaan.
- Otappas kiinni päästä, niin koetetaan, kehoitti hän.
- Mitäs sitä suotta - näethän.
Suutuksissaan tarttui hän yksin kiinni keskeltä tukkia, nostaen sen toiselle sivulle. Siihen oli metri liikaa.
- No miten helvetin lailla se noin tuli, sanoi hän raapien korvallistaan.
- Mittasit väärin, vastasin.
- Et sinäkään sitä huomannut.
- Enhän minäkään, kun kerran sinä mittasit.
- Mutta koetetaanpa toista sivupuuta.
- Se on jämtti kuin muorin pöksyt, kiljaisi hän ihastuksissaan.
- No ei kait tässä tietääkseni ole suurta vahinkoa tullut. Teemme huomenna pari uutta salvosta. Lyhentämällä näitä saamme niistä pääpuut, sanoin.
Päästyään ensihämmästyksestä näytti kuin olisi tahtonut syleillä minua tuosta huomautuksesta. Isäntäväkemme, jonka puoleen emme uskaltaneet katsetta luoda, seisoi mykkänä vieressä.
- Mennään syömään, kehoitti isäntä lyhyesti.
Kokosimme työkalut ja lopetimme työn, sillä olimmehan jo raataneet viisitoistatuntisen päivän.
Illallispöydässä oli tavallista hiljaisempaa. Tuntui kuin olisi toimitettu yleinen kieltenleikkaus.
Yöksi siirryimme taas luhtirakennukseen, missä nukuimme niin raskaasti, ettemme heränneet kun vasta kello kahdeksan tienoilla. Kummastelimme ettei oltu lainkaan käyty herättämässä.
Menimme talon puolelle, missä kahvikupit juotua ratkesi isäntä puhumaan:
- Kyllä se taitaa olla parasta, että jätätte tuon saunanteon toisille miehille. Ei te näy olevan puutöihin tottuneita kumpainenkaan. Tulee enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Tuon sanottuaan leikkasi hän molemmille pienen palan leipää kysyen riittääkö tämä eilisestä työstä?
- Kyllä kai se, sanoimme harvakseltaan, katsoen toisiamme noloina.
Panimme reput selkään ja takaisin Pietariin. Matkalla möin työkaluni muutamalle inkeriläiselle äijälle parin ruplan häviöllä.
Istuissamme junassa uskalsin tuskin ikkunasta ulos vilkaista. Pelkäsin näkeväni - saunan!"
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Museovirasto CC BY 4.0
Lappeenrannan museot & Keski-Suomen museo CC BY-NC-ND 4.0
