Toukokuun 16.-20. päivinä Martti Johannes Siirala saa kutsun valkoisen armeijan voitonparaatiin, juhlii Aarne Sihvon komentamia Karjalan joukkoja ja pääsee eroon lääkärintyöstään Suomenlinnan vankileirillä. #musiikinkevät1918
Toukokuun puolivälissä Helsingin yliopiston Wiipurilainen osakunta, mukana Martti Johannes Siirala, järjesti juhlan Vanhalla ylioppilastalolla Karjalan joukkojen kunniaksi. Juhlan sankari oli Siiralan ystävä ja opiskelutoveri lääketieteellisestä tiedekunnasta, Karjalan armeijan ylipäällikkö Aarne Sihvo.
Päiväkirjamerkintä on päiväämätön, mutta todennäköinen ajankohta oli 16. toukokuuta, jolloin Helsingissä järjestetiin valkoisen armeijan suuri voitonparaati ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin johdolla. Siirala oli kutsuttu juhlallisuuksiin Senaatintorille Wiipurilaisen osakunnan edustajana.
Rusetti jollaista Karjalan ystäviä ja Viipurin valloituksesta iloitsijoita kehoitettiin paraadipäivänä rintaansa kiinnittämään.
Riemujuhlan päivänä tuli luokseni tämä nimikortti kourassa erään Viaporissa kuolleen verrattain syyttömästi vangitun vaimo. "K. Hra Tohtori. Olen lähettänyt entisen palvelijattareni, rouva Varosen Teidän puheille, hän kun tahtoisi tietää miehensä kuolemasta vähän enemmän. Kunnioittaen...".
Ja hurraamisen jälkeen sain ensi töikseni heti tutustua mitalin toiseen puoleen. Kertoa, selittää ja lohduttaa minkä parhaiten osasin ja kykenin.
Tämä sininen piletintapainen on taas se lappu, joka oikeutti minut viipurilaisten edustajana pääsemään lippujen viereen ja väliin Senaatintorille. Siellä sitten seistä nokotettiin parisen tuntia.
Siirryttiin sitten juhlallisessa rivissä ylioppilasosakuntain lipuilla kunniaa jääkärien lipulle sekä Karjalaisten lipulle tehtyämme Esplanadin kadulle, aluksi siihen paikkaan mikä on punaisella merkitty. Sitten neuvottiin meidät lähelle Runebergin patsasta. Ja siinä seistiin sitten taas parisen tuntia.
Lipputervehdys jääkäreille toimitettiin siten, että osakuntain liput kaksi miehisissä riveissä marssivat kohdalle, pysähtyivät ja tekivät kunniaa.
Lienee tässä minun mainittava vähän ennen kuin nämä muistelmat Karjalaan lähtöni vuoksi taasen aivan retuperälle jäävät, siitä suurenmoisesta juhlasta, joka Karjalan joukkojen kunniaksi Vanhalla ylioppilastalolla vietettiin.
Kyllä siinä oli meillä totta totisesti puuhaa. Ja ylen paljon sellainen lysti tuli maksamaan. Kun neidit Tiinus ja Pitkänen vielä lisäksi sekä Viljo Voipio kolmantena pääsivät koristeluihinkin rahaa ahtamaan, niin tuli lystistä hyvinkin kallis.
Mutta kokonaisvaikutus olikin kerrassaan hyvä. Alettiin verrattain täsmälleen. Soittokunta kyllä hieman myöhästyi. Mutta sitte olikin siinä miehiä ihan tuhottomasti. Oikein luuli seinien hajoavan, kun torvet rämisivät. Sitten pidin, sikäli kuin loppuun kulunut ääneni sitä salli, seuraavan puheen avajaisiksi:
Kiitollisin, kunnioittavin mielin lausun teidät tervetulleiksi sekä Suomen pääkaupunkiin yleensä että erittäinkin tämän illan juhlatilaisuuteen.
Teen sen kaikkien niitten entisten ja nykyisten viipurilaisten sekä karjalaisten puolesta, jotka isänmaan vapaustaistelun alkaessa tänne kuin hiirenloukkuun jäivät.
Hartaina, monasti miltei henkeä pidättäen olemme täällä viimeisten kuukausien aikana vapaustaistelua seuranneet. Me viipurilaiset ja karjalaiset ensi sijassa tietenkin Karjalan rakkailla mannuilla käytyä. Riippuihan isänmaan olemassaolo, kotiseudun ja yksilön turvallisuus, kaivatun vapauden saavuttaminen, kotien pyhyys valkoisen Suomen sankarillisten ponnistusten onnistumisesta. Lähinnähän se riippui joukkojen uhrautuvasta asekuntoisuudesta ja miesten miehuudesta. Se riippui Karjalan miehistä, jotka aseittakin kykenivät turmion vuolle salvan asettamaan.
Ja tällaisia miehiä oli ja on Karjalalla tarjottavana. Te sen pojista parhaat riensitte riveihin. Miesten mies, kannaksen kunniaeversti Aarne Sihvo tarttui ohjaksiin. Ja kuin taika-iskuilla muodostui silloin muuri, johon ylivoimaisen vihollisen vimmatuimmatkin yritykset kilpistyivät.
Esi-isiemme alkama, läpi vuosisatojen tietäen tai tietämättään auroin, miekoin miettehin suorittama työ Karjalan hyväksi, isänmaamme iki-onneksi tapasi teissä parhaat jatkajat ja päättäjät.
Käyty taistelu on ollut tuima. Moni parhaimmista on rakastetun isänmaan vapauttamiseksi henkensä uhrannut.
Ikuinen kunnia heille!
Me, joille heidän elämänsä suurtyön hedelmien vaaliminen ja edelleen kehittäminen on osalle tullut, tunnemme pyhää kiitollisuutta päivätyönsä päättäneitä kohtaan.
Nyt kutsuu isänmaa kaikkia poikiaan ja tyttäriään rakentavaan työhön. Siitä, kuinka isänmaan kutsua on noudatettava, olette te Karjalan miehet parahimman esimerkin antaneet. Ja kuinka karjalainen miesten mies velvollisuutensa käsittää isänmaataan ja kotiseutuaan kohtaan, siitä olette te, herra eversti, marmorihahmoisena esikuvana.
Ikuisen kiitollisuuden, ylpeyden ja rakkauden tuntein on tuleva aika teitä muisteleva ja Karjalan kansan noususta puhuva.
Kaiken tämän kunnioituksen ja kiitollisuuden tulkkina tahtoo tämäniltainenkin juhla osaltaan olla, samalla kuin se toivoo tuovansa kotiseudun tuulahduksen pääkaupungin kuumeisessa vilinässä.
Näin ajatuksemme sanoiksi pukien minun on onni saada lausua tervetulleiksi teidät herra eversti sekä teidän urheitten joukkojenne jäsenet.
Olkaa sydämellisesti tervetulleet!
Sitten tuli ohjelmassa Laulumiesten laulua. Hyvin esitettyä.
Sen jälkeen kiemaili ja lauleli Maikki Järnefelt ukkonsa säestyksellä. Siirini kertoi parin nuoren soturin aivan punastuneen, kun se marakatti nousi laulamaan. Kauniisti Maikki kyllä lauloi, ei sitä käy kieltäminen.
Sitten puhui O.E. Tudeer kuin miesten mies ainakin. Tuli väliaika ja soltut popsivat voileivän mieheen sekä simaa lasillisen ynnä kupin teetä. Sitten soitteli torvisoittokunta taasen. Maisteri Lehmuskoski lausui Viljo Voipion runon. Tuli fanfaari. Ja sitten puhui Danielson-Kalmari. Puhui kuin miesten mies. Sitten soitettiin taas. Kannettiin Sihvo Karjalaisten laulun tahdissa ympäri salia. Ja lopetettiin sitten juhla maamme laululla.
Välillä saatoin Sihvon ylioppilastalon musiikkisalin verannalle, jonne yleisö oli hänen suosiotaan osoittaakseen pyytänyt tuomaan. Musiikkisalin läpi mennessä olivatkin siellä akadeemikot ja kun takaisin tultiin lauloivat ne Sihvolle Porilaisten marssin.
Joka tapauksessa, ceterum censeo, tuntui summa juhlasta olevan hyvä. Mutta osakunnan kukkarolle se kävi miltei liiaksikin. Semminkin kun muutamat toimikuntain jäsenet katsoivat oikeudekseen liian tuhlaavasti käyttää rahoja. Niinpä esimerkiksi hankkivat aivan liian paljon ja kalliita airuenauhoja. Rusetit olisivat riittäneet.
Saadaanhan sitten nähdä, mitä varsinainen Osakunta syksyllä tällaisesta menettelytavasta sanoo.
Suomenlinnan virastani olen nyt päässyt jo erilleen. Jo parin päivän perästä jätän myöskin gynaekologin.
Wiipuriin telefonoin eilen. Tapasin Uuno-enon [lääkäri Uno Winter]. Hän olisi halunnut mua sijaisekseen. Edellisenä iltana oli Väinö Telén telefonoinut ja halunnut mua Sortavalan kaupunginlääkäriksi heinäkuuksi. Mutta kun nyt kerran olen lupautunut lähtemään ambulanssin mukana Karjalan rajaseuduille, niin en voinut tarjoukseen tarttua, niin houkuttelevaa kuin sellainen muutoin olisi voinut ollakin.
Tänään 20.5.1918, vietämme hääpäivää. Kaksi onnellista, siivillä käsistä livahtanutta vuotta on avio-onnellamme takanaan.
Lähtöni Sortavalan kautta Salmiin näkyy yhä lykkääntyvän. Tuleekohan siitä lopultakaan mitään ja niin ollen mitä? Puvun kyllä valtion puolesta näyn saavan. Samoin hatun. Ja viikon lopulla lähdön kuulemma pitäisi tapahtua, mutta minusta tuntuu kuin kutistuisi koko homma kutistumistaan.
Lippuriita ja alulle päässyt kielikiista tuntuvat taasen vaimenevan. Kuninkuudesta tai tasavallasta se nyt taasen myrsky näyttää nousevan. Saa nyt nähdä miten sekin pulmallinen kysymys lopultakin ratkaistaan. Luulen melkein, että rajoitettuvaltaisen kuninkaan asettaminen ei olisi hullumpaa ja olisi kenties läpi mennytkin, elleivät ruotsikot harvainvaltaisine pyyteineen olisi sellaisen valtiomuodon mukana piileviä vaaroja liiaksi esille tuoneet.
Mutta toisaalta olisi kuninkaan asettaminen sittenkin petoskauppaa. Kapinaa kukistamaan kutsuttiin miehiä "tasavallan vartioon" ja vielä Helsingin valloituksen jälkeenkin Jalander [maaherra Bruno Jalander] julistuksessaan puhuu Suomen tasavallan joukoista. Kuninkaan asettaminen voisi käydä kalliiksi leikiksi ja kokeiluksi. Maksaa vuoden parin perästä taas murhattuina satoja ja kaatuneina kenties tuhansia.
Saakoon nyt tässä välisessä sijansa tämäkin surullinen dokumentti. Otin sen talteen entisen normaalilyseon, nykyisen koulu-ylihallituksen alakerran huoneesta, jossa punaiset olivat olleet vahtipalveluksessa ja hätäpäivissään pois pinttiessään lattialle viskanneet mm. tämän merkkinsä. Vahinko vaan, ettei tiettävästi ole joutunut valkoisten käsiin yksityisten komppanioitten jäsenluetteloja tms.
Lisään vielä, että Tellu Tallqvistilta hommaamani todistuksen perusteella tulin kuin tulinkin ruunun raakiksi. Lähden nyt vapaaehtoisena ambulanssissa Karjalan rajoille, jos sitten siitä hommasta lopultakin tosi tulee.
Wiaporin, anteeksi: Suomenlinnan, jätän keventyvin sydämin. Siellä mukamas lääkärinä oleminen on suoranaista inkvisitionia. Sairaita olisi hoidettava, mutta lääkkeitä ei saa käyttää kuin aniharvaa sorttia. Ja niitäkin säästäen. Ja ruoka vangeilla ei suinkaan ole kehumista ansaitsevaa. Turvotusta ja vesipöhöä ne kohta sairastavatkin kaikki. Kun sitten tulee kesäkuuma ja kulkutaudit, tulevat olot helvetillisiksi.
Koska itse puolestani koetin kaikkeni saadakseni olot edes jossain kohdin paranemaan ja koska tulokset eivät näyttäneet ponnistuksiani vastaavan, jätin paikkani mieluummin. Sillä minkäänlaiseksi inkvisiittorin apulaiseksi lääkärin nimellä tai varjon alla minä en ikipäivinäni aio suostua. En vaikka märkänisin siihen paikkaan.”
Kirjoittaja
Keväällä 1918 Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpoikansa Seppo Siiralan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä hän toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä. Myöhemmin Siirala erikoistui lääkärinurallaan synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Myös Siiralan Airi-tyttären tyttärenpojasta tuli tunnettu kansainvälinen muusikko, Tuomas Holopainen on sinfonista metallia soittavan Nightwish-yhtyeen keulahahmo.
Tähän päättyvät Martti Johannes Siiralan päiväkirjamerkinnät sisällissodan keväältä 1918. Lue kaikki nuoren helsinkiläislääkärin päiväkirjat alkaen 14. tammikuuta. Lue myös Suomenlinnan vankileiriltä hengissä selvinneen Antti Heikkisen tarina.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
