Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" yhdennessätoista osassa päähenkilö on saanut paikan veturinlämmittäjänä. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen yhdestoista osa kertoo siitä, kuinka päähenkilöstä tulee veturinlämmittäjä.
"Kävelin pitkin katuja kuin rikoksentekijä, joka pelkää kiinni joutumista, vilkuillen yhtä mittaa taakseni. Tuntui kuin joku olisi ollut kintereilläni, solvaten varkaaksi.
Koetin paeta syrjäkaduille nähdäkseni seuraako minua kukaan. Ketään en nähnyt, vaikka askeleita olin kuulevinani aivan lähettyviltä.
Saavuin asemahuoneelle, joka oli muodostunut toiseksi kodikseni kun siellä suurimman osaa päivääni kulutin. Siellä tapasin pohjanmaalta kotoisin olevan junamiehen, jolta tiedustelin voisiko hän toimittaa minulle jotain työtä.
- Kyllä luulen, vastasi hän jotenkin varmana, kehoittaen lähtemään kanssaan konttoriin.
Siellä sovittiin asia siten, että jo huomisaamuna saisin tulla uuteen toimeen. Tuntui kuin tulevaisuus alkaisi näyttää siedettävämpää puoltaan.
Asettuessani illalla vuoteelle, oli ajatus uudessa ammatissa, josta tosin ei ollut enempiä tietoja kuin saunan rakentamisestakaan, mutta en keksinyt siinä niinkään suuria vaikeuksia.
Eihän siinä tietääkseni ole muuta konstia kuin heittää puita uuniin kun entiset ovat palaneet, ja eihän siitä voisi koitua suurempaa vahinkoa kuin saunan teostakaan.
Tuohan on niin yksinkertaista, ettei sen takia kannata vaivata enempää jo kylliksi rasittuneita hermojaan. Näissä mietteissä vaivuin uneen.
Seuraavana aamuna olin määrätyllä tunnilla työpaikalla, missä esitin itseni muutamalle miehelle, jota luulin mestariksi. Hän ei sattunut kuitenkaan olemaan mikään mestari vaan virkatoveri, joka sanoi tulleensa taloon pari viikkoa aikaisemmin.
Kyselin häneltä kuka täällä on johtajana, jolle voisin itsestäni ilmoittaa, johon hän vastasi platoonisesti, ettei täällä mitään sellaista ole, sanotaanhan laulussakin “Ei muuta johtajaa ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltijas”, oleskellaan vain täällä, kyllä käskevät jos tarvitsevat.
Sanoi olleensa talossa jo kaksi viikkoa, tekemättä tuona aikana muuta kuin käynyt yhden kerran perimässä puolen kuun tilin. Istunut varikon rasvaisella penkillä ja pyöritellyt aikaa tappaakseen mahorkkasätkiä, käynyt kerran päivässä ruokalassa ja kahdesti tsainajassa. Illalla poistunut raskaan päivätyön jälkeen kuten muutkin.
Opettelin ulkoa kaikki seinillä olevat ohjesäännöt. Seurasin kaikessa vanhemman lämmittäjäkandidaatin edesottamisia, että lopulta jo huomasin olevani täydellinen kopio hänestä.
Seurusteltuamme noin viikon ajan sai hän ukaasin siirtyä korjausverstaalle ja muuan päivä tämän jälkeen määrättiin minut matkustajajunan lämmittäjäksi.
Otin selvää nimikkoveturini kulkuvuoroista ym. asian vaatimista seikoista.
Löysin sitten itseni veturin kopista heittelemässä likomärkiä petäjähalkoja pannu-uuniin, kun kuljettaja saapui paikalle ilmoittaen että nyt sitä lähdetään.
Huomautin hänelle aluksi, että olen koko lailla tottumaton ammattiini, ja pyysin hänen sanomaan mitä kulloinkin on tehtävä. Saatuaan kuulla että olen aivan “härkäpoika”, kysyi olenko jo rasvannut koneen.
- Jaa - rasvannutko?
- Niin, niin, laakerit!
- En vielä, vastasin.
- No sehän on lämmittäjän ensimmäinen ja tärkein tehtävä. Eikö teitä ole kukaan neuvonut?
- Kukapa tässä olisi…
- No, ottakaapas tuo öljykannu ja mennään yhdessä katselemaan, virkkoi hän hiukan pidätetyllä kiukulla ja jatkoi, oletteko noutaneet rasvaa?
- En minä vielä sitäkään…
- No eihän tästä tullut sitten mitään.
Hän sieppasi vihaisesti isomman öljykanisterin käteensä ja ärjäisi:
- Tulkaahan perässäni!
Kun olimme täyttäneet öljykannut varastomakasiinissa ja tulleet jälleen veturin luo, alkoi hän selittelemään mihin kaikkiin koloihin on rasvaa pantava. Hän kulki edellä kierrellen auki muttereita minun seuratessa öljykannun kera perässä.
Kun tämä työ oli loppuun suoritettu, siirrettiin veturi vihdoin pitkän vaunujonon eteen, missä matkustajat kärsimättöminä kellojansa katsellen meitä odottivat.
Kun veturin puskurit jysähtivät vaunujonoon, kysyi kuljettaja osaanko yhdistää letkuja, lisäten samassa hengenvedossa, mitäpä te yleensä osaatte.
- Tulkaahan katsomaan, niin näytän senkin.
Kun sitten juna, noin tunnin myöhästyneenä lähti liikkeelle, päästin pienen helpotuksen huokauksen ettei kuljettaja ollut kuitenkaan minua lyönyt halolla päähän.
Istuin penkille katsellen ulos veturin ikkunasta ja olin jo ilostunut uuteen ammattiin kuin pikkulapsi kauan toivomaansa leluun. Havahduin aatteluistani kun kuljettaja rääkäisi:
- Sutari kiinni!
Se oli jälleen jotain aavistamatonta.
Hän hypähti istuimeltaan vääntäen jotain lähelläni olevaa venttiiliä selitellen:
- Tämän saa avata asemalle tultaessa ja jälleen sulkea sieltä lähtiessä.
Ryhdyin tarkastelemaan lähemmin koneistoa kysellen häneltä siinä olevista lukuisista tapeista ja nappuloista, kun huomasin parin niistä osan kuuluvan minunkin hoitooni.
Valkeasaaren asemalle pääsimme kaikella kunnialla. Siellä pyörähytettiin veturin nokka jälleen Pietaria kohti. Edemmäksi ei voitu mennä sillä rajalla Suomea vasten oli radalle kasattu suuret hiekkaläjät ja piikkilankaesteet.
Tuossa ammatissa olin sittemmin kolmatta kuukautta.
Se alkoi käydä lopulta liian raskaaksi ruumiilliseen työhön tottumattomalle ja nälän kuihduttamalle fyysilliselle olemukselleni. Yhä kiristyvä elintarvikepula vei voimani niin tyystin, että vain vaivoin pääsin ylös veturiin.
Palkka oli niin pieni ettei voinut hankkia voimakkaampaa ravintoa kuin mitä elintarvikekortilla jaettiin. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että päivätyön palkalla sai ostetuksi yhden pikku laatikon tulitikkuja.
Tuosta toimesta oli erottava ja etsittävä keveämpää työtä, minkä voisi suorittaa sillä ravintomäärällä mikä puolesta naulasta kauran jyviä ihmisruumiille kehittyy.
Tapasinkin kadulla erään tuttavan, joka kehoitti kääntymään uuden yhteiskoulun johtajan puoleen, jonka luo heti riensinkin. Siellä sovittiin, että ottaisin opettajatehtävän kahdessa aineessa.
Kotiin tultua hengitin puolta keveämmin päästessäni 'omalle alalle'."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Suomen höyryveturit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
Museovirasto CC BY 4.0
