Hyppää pääsisältöön

Suurin suomalaisten joukkomurha: käsikirjoitus

MOT:n ohjelmien käsikirjoituksiin liitettävä logokuva.
MOT:n ohjelmien käsikirjoituksiin liitettävä logokuva. Kuva: Yle, Camilla Arjasmaa MOT

OSSI KAMPPINEN kertoo: ”Tässä on kuitti, missä Kalle kuitataan telotetuksi. Ja se on päivätty 28. joulukuuta -37. Ja kello 3 on tapahtunut telotus.”

Stalin ei säästellyt NL:oon sosialismia rakentamaan lähteneitä suomalaisia. 1930-luvun loppupuolen vainoissa suomalaisia ja suomalaissyntyisiä syynättiin erityisen tiheällä kammalla, kun teloitettavia ja vangittavia listattiin. Stalinin puhdistusten suomalaisuhreja lepää pelkästään pietarilaisella Levassovan hautausmaalla jopa tuhansia.

Salomaa: ”Pelkästään kirjeenvaihto Suomeen sitten loppuvaiheessa riitti kuolemantuomioon.”

Stalinismin suomalaisuhrien määrä voi olla jopa kaksinkertainen aiempiin arvioihin verrattuna.

Laakso: ”Tuhansia ja tuhansia suomalaisia on hävinnyt NL:oon niin, että heidän lopullista kohtaloaan ei tiedetä.”

Miksi itään menneiden kohtaloita ei ole selvitetty?

Graniittinen hautamuistomerkki Sandarmohin kalmistossa Venäjän Karhumäessä. Siinä lukee: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne”.

MOT: SUURIN SUOMALAISTEN JOUKKOMURHA

Räätäli Kalle Lahti vangittiin Neuvosto-Karjalan Rajakonnussa syksyllä 1937. Hänet tuomittiin kuolemaan vakoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Lahti teloitettiin, vaikka hän uskoi vahvasti sosialismiin, Leniniin ja Staliniin.

Harrastajahistorioitsija Ossi Kamppinen: ”Ajoi kuorma-auto pihaan ja miehet lavalle. ja sen koommin ei heitä sitten nähtykään.”

Ossi Kamppisella on työn alla kirja itärajan taakse Neuvosto-Karjalaan menneistä suomalaisista. Hän kiinnostui aihepiiristä törmättyään tuttuun nimeen Stalinin vainoissa teloitettujen listalla.

Kamppinen: ”Sellainen viimeinen niitti tälle oli, kun löytyi niistä teloitettujen luetteloista Kalle Lahti – niminen mies, joka oli syntynyt Kauhavan Ylikylässä. Soittelin isäukolle sitten siitä, että onkohan tämä mahdollisesti sukulaisia. Isä muisteli, että jotta se on Kalle-eno. Se on Kanadan kautta joskus mennyt NL:oon.”

Kalle Lahti oli syntynyt maanviljelijäperheeseen vuonna 1885. Vuonna 1913 hän muutti Suomesta Kanadaan.

Kahdentoista Kanadan vuoden jälkeen tie vei Neuvostoliittoon. Syynä oli halu lähteä rakentamaan työläisparatiisia Neuvosto-Karjalaan. Lahti johti pitkään suomalaisten Aunukseen pystyttämää Säteen kolhoosia.

Kamppinen: ”-29 vuoteen asti hän oli Säde-kommuunissa puheenjohtajana. Sen jälkeen hän siirtyi jonkunlaiseksi virkamieheksi siihen sitten hoitamaan näitä kolhoosiasioita. Sieltä sitten Rajakontuun tällaiselle karjalaiskolhoosille, Rusko-kolhoosille, niin puheenjohtajaksi.”

Ossi Kamppinen kertoo: ”Tässä on kuitti, missä Kalle kuitataan teloitetuksi.”

Kamppinen: ”Kallen jäljet päättyvät Petroskoin vankilaan… Oikeastaan viimeinen merkintä Kallesta löytyy FSB:n arkistosta. Semmoinen pieni, elokuvalipun kokoinen kuitti, missä Kalle kuitataan teloitetuksi joulukuussa -37. Päivä oli muistaakseni 27.12. ja kellonaika oli kello 3 aamuyöllä.”

Kamppinen: ”Mä sieltä kopioin vähän yli 60 sivua. Niitä kaikkia ei saanut kopioida eikä kaikkia saanut lukea niitä Kallen tutkintapöytäkirjoja, mutta kyllä siinä kansan vihollinen… vakoilusta alkaen pykälä 58, niin siinä eri alakohtien mukaan oli sitten tuomittu.”

Neuvostoliiton rikoslain pahamaineinen 58. pykälä kriminalisoi vastavallankumouksellisen toiminnan. Tuomioita jaettiin mm. isänmaan pettämisestä, vakoilusta, sabotaasista, jäsenyydestä vastavallankumouksellisessa järjestössä sekä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja propagandasta.

Dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaa: ”Kun tarkoitus oli puhdistaa koko suomalaisyhteisö kokonaan pois, niin pidätykset sai niin brutaaleja muotoja loppuvaiheessa, että esimerkiksi Kontupohjan paperitehtaalla, kun vuoro vaihtui, sisäasiainministeriön kuorma-autot peruutti portille, ja sitä mukaan, kun miehet tuli tehtaalta, niin koko vuoro aina kerrallaan kuorma-auton lavoille ja listamenetelmällä tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Ja kun näin oli tehty 3 vuorokauden ajan, niin paperitehdas pysähtyi. Sen jälkeen pidätettiin paperitehtaan johto, jotka kaikki oli entisiä punaupseereita. Ja heidän syyteperusteensa oli neuvostovastainen agitaatio ja sabotaashi, kun tehdas kerran pysähtyi.”

Diktaattori Josif Stalin hallitsi Neuvostoliittoa vuosina 1924-53. Stalinin sorrossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Kalle Lahdella oli pelkästään Neuvosto-Karjalassa tuhansia kohtalotovereita, sillä jopa 87% vainon kohteiksi joutuneista suomalaisista tuomittiin ammuttaviksi. Luku perustuu Petroskoin valtionyliopistossa työskentelevän historioitsijan Irina Takalan tutkimuksiin. Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun loppupuolella Neuvosto-Karjalassa pidätettiin ja tuomittiin 4 688 suomalaista. Vainon kohteiksi joutuneista suomalaisia tai suomalaissyntyisiä oli yli 41%, vaikka heidän osuutensa alueen väestöstä ylitti tuskin kolmea prosenttia.

Petroskoin valtionyliopiston historian professori Irina Takala: ”Suomalaisia alkoi kadota Karjalasta alkaen vuodesta 1935. Hyvin monet pyrkivät piiloutumaan vainolta ja muuttivat pois. Mihin he lähtivät, ei ole tiedossa. Ja mikä oli heidän kohtalonsa sen jälkeen, ei ole tiedossa. Ihmiset alkoivat etsiä sukulaisiaan, mutta heistä ei ollut jäänyt mitään jälkeä”.

Salomaa: ”Koska me olimme rajamaan kansalaisia, niin meitä epäiltiin vakoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta jo pelkästään sen takia.”

Markku Salomaa on tietokirjailija ja sotahistorioitsija. Hän on väitellyt Helsingin yliopistossa valtiotieteen tohtoriksi NL:ssa koulutuksensa saaneista suomalaisista punaupseereista.

Salomaa: ”Pelkästään kirjeenvaihto Suomeen sitten loppuvaiheessa riitti kuolemantuomioon.”

Stalinin suuret puhdistukset perustuivat NKP:n salaiseen käskyyn nro 00447. Käsky annettiin 31. heinäkuuta 1937. Oli tullut aika päästä lopullisesti eroon kaikista epäluotettavista.

Karhumäen Sandarmoh on ollut yksi merkittävimmistä suomalaisten teloituspaikoista NL:ssa. Suomalaiset olivat toiseksi suurin kansallinen ryhmä siellä surmatuista yli 7 000 ihmisestä. Suomalaisia tapettiin 815 – eli enemmän kuin vaikkapa ukrainalaisia, saksalaisia, valkovenäläisiä, puolalaisia tai juutalaisia.

Takala: ”Suomalaisia siellä on erittäin paljon, koska juuri Karhumäessä oli erityinen tutkintaryhmä, joka käsitteli suomalaisia suuren terrorin aikoihin. Ne, jotka eivät tunnustaneet Petroskoissa tai jossain muualla, lähetettiin Karhumäkeen. Siellä kaikki tunnustivat.”

Teloitusten rytmi oli Takalan tutkimusten mukaan hätkähdyttävä. (28.12.1937 84 teloitettua suomalaista, 9.1.1938 60 teloitettua suomalaista, 10.2. 148 teloitettua suomalaista, 6.3. 67 teloitettu suomalaista, 3.4. 91 teloitettua suomalaista, 22.4. 63 teloitettua suomalaista…)

Tietokirjailija, filosofian tohtori Aimo Ruusunen: ”Joskus tulin aloittaneeksi tämän ruutuvihon. Aloin kirjoittaa täällä Sandarmohissa ammuttujen nimiä ja tietoja heistä, vaikka kyllä tiedän, että internetissä esimerkiksi on paljon paremmin nämä dokumentoitu. Mutta kirjoitin näitä muutaman aukeaman ja numeroinkin nämä – ja tänne tuli 205 suomalaista. Ja se homma jäi sillä tavalla kesken, että kun tulin näihin isän serkkuihin Niiloon ja Väinöön, niin en sitten enää jatkanu.”

Ruusunen: ”En sitten jostain syystä halunnut, halunnut mennä heistä enää eteenpäin.”

Fil. tri Aimo Ruusunen on tietokirjailija ja journalisti. Hän on pitkään tutkinut suomalaisten kohtaloita Stalinin valtakauden NL:ssa. Ruusunen lähti oppaaksemme kierrokselle Pietarin ympäristöön ja Venäjän Karjalaan. Matkakohteina oli kolme muistohautausmaata, joihin on haudattu paljon Stalinin vainoissa tapettuja suomalaisia tai suomalaissyntyisiä. Sandarmohin lisäksi MOT vieraili Pietarin Levassovassa ja Petroskoin Krasnyi Borissa.

Ruususen isän serkut Väinö ja Niilo Ketola olivat lähtöisin Kiikan pitäjästä, joka aikoinaan oli osa Satakuntaa.

Ruusunen: ”He lähtivät Kanadaan alun perin töihin ilmeisesti tuota huonon työtilanteen vuoksi. Olivat siellä muutaman vuoden ja sitten tulivat tänne Karjalaan. Molemmat asuivat Matroosassa. Toinen oli autonkuljettaja ja toinen oli seppä. Ja vuoden -37 loppupuolella heidät kummatkin vangittiin ja toinen tuotiin tänne tammikuussa ja toinen maaliskuussa -38.”

Ruusunen: ”Samasta syystä luultavasti kuin kaikki muutkin – eli takaistuin syyttein tuomittuina jostakin vakoilusta tai neuvostovastaisesta toiminnasta tai jostakin.”

Sandarmohin mäntykankaalla tapetut heitettiin joukkohautoihin. Tieto tuhansien ihmisten murhasta julkistettiin 1997, kun oli kulunut 60 vuotta Stalinin puhdistusten alkamisesta.

Niilo Ketola rehabilitoitiin 1950-luvulla - ja hänen veljensä Väinö 80-luvulla.

AIMO RUUSUNEN: ”Veljesten muistoksi voisin tässä muutaman ajatuksen ajatella samalla, kun syön tämän kananmunan…”

Suomalaisia ja suomalaissyntyisiä on historian saatossa mennyt itään kolmessa aallossa.

*PUNAPAKOLAISET*

Heti Suomen sisällissodan jälkeen tasan 100 vuotta sitten lähti suurin ryhmä. He olivat valkoisia voittajia paenneita punakaartilaisia. Arviot punapakolaisten kokonaismäärästä liikkuvat 10 000:n hujakoilla.

Takala: ”Punaisten suomalaisten osalta minulla on sellainen mielikuva, että punaisten suomalaisten joukosta – ei nyt sentään sataa prosenttia – mutta hyvin suuri osa miehistä, melkein kaikki, menehtyi. Naiset ja lapset säästyivät.”

1920-luvulla ja 30-luvun alussa monet pakenivat äärioikeiston – kuten Lapuan liikkeen – poliittis-ideologista vainoa.

*SIIRTOLAISET*

Toisen suuren muuttoaallon aiheuttivat 1920- ja 30-lukujen taitteessa Suomea koetellut talouslama ja työttömyys. Parempaa elämää ja toimeentuloa lähti NL:sta etsiskelemään 12 000-15 000 suomalaista. Nämä siirtolaiset joutuivat myös NL:ssa hyvin huonoihin oloihin, jotka eivät juurikaan eronneet pahamaineisten työleirien oloista.

Takala: ”Suomalaisia loikkareita pidätettiin säännönmukaisesti heti heidän saapumishetkellään koko 30-luvun ajan. Se on varmaan kaikkein eniten kärsinyt ryhmä. He yksinkertaisesti katosivat.”

Takala: ”He sairastuivat, kuolivat, näkivät nälkää. Lapsikuolleisuus oli hirvittävää suomalaisten loikkareiden leireillä.”

*POHJOIS-AMERIKASTA TULLEET*

1920-luvulla NL:oon alkoi saapua Kalle Lahden ja Ketolan veljesten kaltaisia maahanmuuttajia, jotka ensin olivat menneet Suomesta Yhdysvaltoihin tai Kanadaan. Pohjois-Amerikan kautta NL:oon tuli yhteensä noin 6 500 suomalaista tai suomalaissyntyistä siirtolaista. Merkittäviä amerikansuomalaisten siirtokuntia oli mm. Petroskoissa ja Kontupohjassa.

Takala: ”Siis pohjoisamerikkalaiset maahanmuuttajat heistä vainottuina oli noin 15-20 prosenttia. He ovat kaikkein vähiten kärsinyt osa vainojen aikana.”

Irina Takalan arkistotyön ansiosta tiedetään ainakin se, että vähintään 11 346 suomalaista tai suomalaissyntyistä kuoli Stalinin vainoissa 1930-luvun loppupuolella. Lukuun on päästy tutkimalla vainovuosien uhrien nimilistoja, jotka perustuvat maineenpalautus- eli rehabilitointitietoihin. Tiedot maineenpalautuksista ovat Venäjällä julkisia.

Salomaa: ”Kun minä itse olen tutkinut suomalaisia punaupseereita, niin näiden punaupseerien tuomioista 60% on edelleen salaisina – ja emme voi tietää, mitä heille tapahtui. He vain katosivat. Ja tämä kaava todennäköisesti pätee myös siviilien teloituksiin.”

Asiantuntijoiden arvioiden mukaan uhriluku 11 346 ei voi olla läheskään lopullinen.

Salomaa: ”Voimme arvioida, että näitä teloitettuja todennäköisesti on kaksinkertainen, ehkä 2,5 kertaa se määrä, mitä nyt tiedämme. Ne ovat salaisia. Niistä ei saa tietoja ennen kuin päätös on kumottu ja maine rehabilitoitu.”

Takala: ”Niistä, joita ei ammuttu, vaan saivat esimerkiksi 10 vuoden tuomion, ei ole lainkaan tietoa siitä, kuinka heille sitten kävi. Jäikö ihminen henkiin ja pääsikö pois vai kuoliko siellä. Siitä ei aina ole tietoa”

On siis mahdollista – jopa todennäköistä, että Stalinin vainoissa kuoli 25 000-30 000 suomalaista tai suomalaissyntyistä.

Neuvostoliitossa Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa opiskeli maailmansotien välillä yhteensä 1 643 suomalaista. Heistä 1 402 koulutettiin punaupseereiksi.

Punaupseeriston perustan loivat Suomen sisällissodan jälkeen 1918 itään paenneet punakaartilaiset. Pyhtään Purolassa 1898 syntynyt Oskar Marttila oli yksi heistä.

Kuvataiteilija Helena Marttila: ”Isä piirsi erinomaisesti ja hän jätti äidille monenlaisia piirustuksia. Niiden joukossa oli omakuva. Minä katsoin ja ihmettelin sitä, että isä oli ilman jalkoja. Ja minä piirsin hänelle jalat. Olin silloin varmaan 2- tai 3-vuotias.”

Näin kertoo isästään 96-vuotias Helena Marttila. Hän on 22 viime vuotta elänyt Kotkassa. Synnyinmaassaan NL:ssa hän asui Pietarissa ja Petroskoissa.

H. Marttila: ”Minä synnyin Pietarissa vuonna 1923 – vallankumouksellisessa, niin voidaan sanoa, kaupungissa heti vallankumouksen jälkeen. Äitini oli leningradilainen nainen, työläinen, mutta isäksi tuli Marttila Oskar.”

Helena Marttila on kuvataiteilija. Hänen maalauksiaan on ollut esillä yli 120 näyttelyssä eri puolilla maailmaa – mm. Lontoossa, Berliinissä, Cannesissa ja Pietarissa.

Suomen sisällissodan 1918 loppuvaiheissa punakaartilainen Oskar Marttila pidätettiin ja asetettiin valtiorikosoikeuden eteen. Hänet tuomittiin avunannosta valtiopetokseen kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Kansallisarkistossa säilytettävästä Etsivän keskuspoliisin – ja sittemmin Valtiollisen poliisin – arkistosta käy ilmi, että Marttila on sisällissodan jälkeen vuonna 1921 paennut Tukholman ja Tallinnan kautta Neuvosto-Venäjälle. Etsivä keskuspoliisi luonnehtii häntä poliittiseksi pakolaiseksi.

LUKIJA: ”Suorittanut Pietarin kansainvälisessä päällikkökoulussa 3-vuotisen punaupseerikurssin vuonna 1924. Nykyisin plutoonanpäällikkönä venäläisissä joukoissa. Soittaa viulua. Pituus n. 165 cm. Hoikka. Tummaverinen. Tukka ohut. Käyttää poskipartaa.”

LUKIJA: ”Käynyt Suomessa kotipaikkakunnallaan Pyhtään pitäjän Svartbäckissä vuonna 1922. Oli tällöin käyttänyt sinisiä silmälaseja.”

LUKIJA: ”Kommunisti. Neuvosto-Venäjällä edelleen vuonna 1932. Isä ja äiti Puolassa.”

Oskar Marttila yleni sotilasurallaan puna-armeijan majuriksi.

Leningradin piirityksen kauhut nuorena kokenut tytär kertoo etsineensä isäänsä sodan jälkeen.

H. Marttila: ”Kun sota loppui, minä matkustin Petroskoihin. Menin osoitetoimistoon. Siellä tein työtä koko päivän – ja toisen ja kolmannenkin. Etsin kovasti enkä löytänyt ketään Marttilaa. Sitten, kun tulin tänne, kävin uudestaan Petroskoissa ja etsin, mutta en löytänyt sittenkään.”

Isän kohtalo selvisi tyttärelle vasta vuosien päästä.

H: Marttila: ”Oskar ammuttiin. Siinä kaikki.”

Oskar Marttila teloitettiin 21. tammikuuta 1938 Karhumäen Sandarmohissa. Hän oli tuolloin nelikymppinen. Marttila rehabilitoitiin – eli hänen maineensa palautettiin – kesäkuussa 1988.

H. Marttila: ”Minä rakastin häntä aina hyvin paljon ja pidin itseäni aina hänen tyttärenään. Minulle ehdotettiin sukunimen vaihtamista venäläiseksi, mutta minä sanoin, etten vaihda.”

Yrittäjä, kadonneiden etsijä Timo Laakso: ”Ihanneyhteiskunta petti kaikki. Myös venäläiset. Myös ukrainalaiset. Myös muut loikkarit. Eihän pelkästään täältä Suomesta loikattu, vaan Baltiasta, Keski-Euroopasta…”

Timo Laakso on eräänlainen yhden miehen etsintätoimisto. Laakso on yrittäjä, joka etsii ihmisten kadonneita sukulaisia mm. Suomesta ja Venäjältä.

Laakso: ”Aloitin silloin ihan harrastuksena kadonneiden etsimisen vuonna -87, mutta tästä on nyt pikku hiljaa muotoutunut jo ammatti.”

Laakso: ”Kuinka montaa olen yrittänyt etsiä, niin en ole yrittänyt laskeakaan, mutta 3 000 olen löytänyt.”

Laakso: ”Ongelma on tietysti se, että tiedot ovat hyvin hajallaan. Myös Suomessa.”

MOT:n haastattelemat asiantuntijat vaativat Stalinin suomalaisuhrien kohtaloiden perusteellista selvittämistä. Kymmeniä tuhansia henkilöitä koskeva kansallinen selvitystyö on jäänyt tekemättä, vaikka viranomaisilla on ollut vuosikymmeniä aikaa selvittää tappamiset.

Salomaa: ”Kyllä tämä Suomen valtiolle kuuluu. Enkä usko, että kukaan muu sitä tulee tekemään. Paljon on niitä omaisia Suomessa, jotka odottavat tietoja kadonneista omaisistaan sieltä Venäjältä – jotka ovat tavallaan täysin jälkiä jättämättä hävinneet. Mutta ne jäljet löytyvät. Ne löytyvät sieltä nykyisen FSB:n arkistosta.”

Laakso: ”Tuhansia ja tuhansia suomalaisia on hävinnyt NL:oon niin, että heidän lopullista kohtaloaan ei tiedetä. Suomen arkistoissa ei näistä ole tietoja. Suomen sukulaiset eivät tiedä. Ja 30-luvulla suomalaisille loikkareille syntyi kymmeniä, kenties satoja lapsia, joita voidaan pitää Suomen kansalaisina. Ilman, että Suomen valtiovalta tietää heistä yhtään mitään. 34:29 Nuorimmat ovat nyt kahdeksankymppisiä.”

Laakso: ”Siperiassa, Kazakstanissa, Ukrainassa ilman, että heillä on ollut mitään yhteyksiä Suomeen. Ehkä heillä on ollut hämärä aavistus, että ehkä he ovat suomalaisia.”

Ruusunen: ”Valtiolta voidaan tietysti vaatia ryhtiä tämänkin tyyppisissä asioissa, mutta kyllä siinä voi historiantutkijat ja monet muut tahot niin kun mennä itseensä. Että sitä oltaisiin voitu vaatia vähän enemmän ja ehkä hieman suunnitellummin.”

MOT pyysi haastattelua niin pm. Sipilältä, ulkoministeri Soinilta kuin opetusministeri Grahn-Laasoseltakin – laihoin tuloksin. Valtioneuvoston kansliasta pyydettiin ottamaan yhteyttä Kansallisarkiston pääjohtajaan, Jussi Nuortevaan.

LUKIJA: ”Synteesin tekeminen Stalinin vainoissa kuolleista suomalaisista edellyttää laajan kokonaiskuvan hahmottamista, jotta tiedämme, miten paljon suomalaisia siellä ylipäätään oli 1917 jälkeen. Sanoisin, että tilanne on parempi kuin yleensä tiedetään, mutta puhumme suurista ihmismääristä ja suomalaisten löytäminen tuosta heinäsuovasta on hidasta työtä. Kyllä valtio on tähän ihan kiitettävästi panostanutkin ja yhteistyö venäläisten kollegojen kanssa on ollut hyvää ja avointa.”

Salomaa: ”Tavallaan ymmärrän sen, että menneinä vuosikymmeninä ajateltiin, että he lähtivät itse vapaaehtoisesti Venäjälle pakolaisuuteen, saivat pakolaispaikan, ja sit kävikin niin kuin kävi. Niin se oli tavallaan heidän oma vikansa, että näin kävi. Mutta kun heidät on murhattu. Ne olivat sen aikaisen NL:n rikoslain mukaan murhia – laittomia murhia. Murha ei vanhene koskaan, ja murhat pitää selvittää.”

Laakso: ”Se olisi valtava urakka, mutta sivistysvaltiona Suomen pitäisi se nyt tehdä.”

Laakso: ”Sadoilla suomalaisilla yksityishenkilöillä on sukulaisten kirjeitä, valokuvia… Neuvostoliitosta. Ja ne tiedot uhkaavat nyt hävitä, koska nuori polvi ei välttämättä osaa arvostaa - ja ei vaikka tiedä, mistä on kysymys.”

LUKIJA (OKM vastaa MOT:n kysymyksiin): ”Opetus- ja kulttuuriministeriön rooliin ei kuulu yksittäisten tutkimusten tai tutkimusohjelmien käynnistäminen. Tutkimuksen vapauteen kuuluu se, että autonomiset yliopistot ja tutkimuslaitokset määrittelevät tutkimusaiheensa itse. Ministeriö ei myöskään määrittele Suomen Akatemialle, tärkeimmälle tieteen rahoittajalle, mitä tutkimusta sen tulee rahoittaa.”

Salomaa: ”Tämä ei tällaisten akatemiatutkijoiden voimin selviä, vaan siihen vaaditaan valtioiden välinen sopimus, että se selvitetään.”

Salomaa: ”Nää asiakirjat on tallella ja tutkittavina, mutta se edellyttää, että Suomen valtio sopii siitä Venäjän valtion kanssa, että ne annetaan tutkittaviksi.”

Takala: ”Arkistot ovat pikku hiljaa sulkeutumassa Venäjällä. Nyt minun on vaikea saada niitä asiakirjoja, jotka näin ja joita luin 1990-luvulla. Nyt niitä on vaikeaa saada, koska meillä on nyt arkistoissa laki henkilöiden tietosuojasta – ja näitä puolueeseen liittyviä asioita ja kommunistien henkilökohtaisia asioita annetaan tutkijoiden käsiin hyvin nihkeästi.”

Krasnyi Bor on metsikkö Petroskoin lähellä.

Ruusunen: ”Tässä metsikössä suunnilleen puolet ammutuista oli suomalaisia - erilaisia suomalaisia, inkeriläisiä ja Suomesta tulleita, Yhdysvalloista ja Kanadasta tulleita. Ja täällä ammuttiin myös paljon karjalaisia paikallisia. Yli kolmasosa ammutuista oli karjalaisia. Yhteensä noin 1 200 on ammuttuja täällä.”

Lukemattomien muistoristien joukosta MOT löytää tutun nimen:

Toimittaja: ”TÄÄLLÄ KRASNYI BORISSA VOI KÄYDÄ KUNNIOITTAMASSA KALLE LAHDEN MUISTOA, VAIKKEI TARKKAAN OLEKAAN SELVILLÄ, MISSÄ HÄNET ON TELOITETTU JA MINNE HAUDATTU.”

Kamppinen: ”Mutta kyllä mä sanoisin, että kyllä se vielä sieltä FSB:n papereista löytyy. Kyselin sitä silloin, silloin jossain vaiheessa. He sanoivat, että he eivät voi asiassa auttaa.”

Kamppinen: ”Ite oon tavannut aina poliittisten vainojen uhrien muistopäivänä – jos siellä ollaan liikuttu – niin käydä kynttilän sytyttämässä.”

Sukulaisensa Kalle Lahden vaiheita vuosikaudet selvitellyt Kamppinen hämmästelee, ettei Stalinin vainojärjestelmissä kuolleiden suomalaisten kohtaloita ole kokonaisvaltaisesti tutkittu.

Kamppinen: ”Se on aika olennainen osa meidän historiaa. Ite olisin nähnyt, että se olisi nyt ollut hyvä ajankohta sellainen julkistaa, kun esimerkiksi sisällissodasta nyt on kulunut 100 vuotta, niin tuo on sellainen jatkonäytös ja loppunäytös niille tapahtumille.”

Ruusunen: ”Kyllä varmaan tämä vainojen näin suuri laajuus, joka ei ollut neuvostokansalaisillekaan vielä viis-kuuskytluvulla niin selvä, 3:29 niin kyllä se on myös se, mitä sitten kun se on tajuttu, niin se on myös omalla tavallaan mykistänyt. Että on tavallaan niin kun tajuttu, että tässä on kysymys ollut niin laajasti yhteiskuntaa käsittäneestä asiasta, että pystyykö tätä yleensä koskaan mikään inhimillinen voima edes selvittämään, mitä kaikkea on niin kun tapahtunut.”