Pulsan asemalla kiire jää kauas
Petra ja Lasse Karjalainen pelastivat ainutlaatuisen asemakylän: "Ei sen voinut antaa mennä!"
Rautatie synnytti aikoinaan pieneen Pulsaan syvälle Lappeenrannan korpeen liikenteen vilkkaan solmukohdan ja eläväisen kylän. Hiljentyneen aseman tuhoutumiselta pelastanut voimakaksikko uskoo, että tässä ajassa asemakylän valtti on sen rauha: “Nykyihminen kaipaa turvallista hiljaisuutta”, sanoo Petra Karjalainen.
Olisi ollut ihan hirveää katsella Suomessa ainutlaatuisen kylän vähittäistä tuhoutumista
Pelkästään aseman ulkomaalaus kesti melkein kolme kuukautta listoineen ja vinkkeleineen.
– Eihän me asemaa olisi tarvittu, mutta asema tarvitsi meidät, toteaa Lasse Karjalainen.
Vuonna 2014 Lasse ja Petra Karjalainen olivat muuttaneet hiljattain Pulsaan.
He olivat juuri remontoineet lattiasta kattoon yhden vanhan talon eivätkä varsinaisesti etsineet uutta rakennusparkaa pelastettavaksi.
Sellaisen omistajia he kuitenkin huomasivat pian olevansa.
Tarkalleen ottaen vanhoja, korjausta kaipaavia rakennuksia oli yhteensä seitsemäntoista kappaletta, ympärillä vielä oli iso tontti.
Ehkä Karjalaiset kuitenkin tarvitsivat asemaa, Lasse miettii jälkikäteen.
– Olisi ollut ihan hirveää elää lähistöllä ja katsella Suomessa ihan ainutlaatuisen, pääosin 1860- ja 1870-luvulla rakennetun kylän vähittäistä tuhoutumista. Asemakylä on aina ollut Pulsan sydän.
Pulsan asema oli 1800-luvulla Lappeenrannan portti maailmalle
- Pulsan rautatieaseman alue on ainoa vastaavana säilynyt 1800-luvulla rakennettu asemakylä Suomessa.
- Asema valmistui vuonna 1869 Riihimäki–Pietari-radan varrelle Lappeenrannan ja Saimaan alueen pääasemaksi. Sen ympärille tuli asutusta sekä esimerkiksi kauppa ja koulu.
- Kunnostetuissa rakennuksissa toimii nykyisin muun muassa kahvila ja aamiaismajoituspalvelu.
- Matkustajaliikenne lakkasi vuonna 1977, mutta aseman ohi kulkee päivittäin kymmeniä junia, kuten Pietarin-juna Allegro.
- Asemakylä sijaitsee noin 25 kilometriä Lappeenrannan keskustasta.
Aikanaan, noin vuosina 1870-1885, Pulsa oli käytännössä Lappeenrannan ja koko laajan Saimaan alueen asema, paikka, josta pääsi sen ajan mittapuulla nopeasti maailmalle, vaikkapa Pariisiin. Ensin vaan Lieksasta tai Kuopiosta laivalla Lappeenrantaan, sieltä hevoskyydillä Pulsaan reippaat 20 km ja sitten junalla, ajan ylivoimaisesti nopeimmalla kulkupelillä maailmalle. Tämä selittää, miksi näin hieno paikka on keskellä ei mitään.
Ratayhteys Pietariin teki Pulsan syrjäkylästä Saimaan alueen pääaseman
Suomen rautateiltä tuttu vihreä-valkoinen veturi sujahtaa aseman ohi perässään vaunujen letka, joka katoaa pian kohti kaukaisuutta kuusien reunustamalla radalla. Pulsan miltei 150-vuotias asemarakennus seuraa tyynenä sivusta.
Matkustaja- ja tavarajunat ohittavat aseman yhä monta kertaa päivässä, niiden joukossa itärajan yli jatkavat Moskovan-juna Tolstoi sekä Pietariin matkaava Allegro.
Alun perin juuri ratayhteys Pietariin sysäsi Pulsan syrjäkylän keskelle teollistuvan maailman kiihkeää kehitystä.
Kun Suomen toista rautatielinjaa rakennettiin Riihimäen ja Pietarin välille 1860-luvun lopulla, aseman paikka osui Pulsaan luultavasti siksi, että sen kohdalla kulki vilkas maantie Lappenrannasta Säkkijärvelle.
Maantieyhteys lisäsi Pulsan merkitystä. Asemalle varattiin tavallista suurempi alue ja sen yhteyteen rakennettiin runsaasti taloja.
Valtionrautateiden arkkitehti Knut Nylander piirsi puuleikkauksin koristellun komean asemarakennuksen, ja aseman ympärille suunniteltiin puisto.
Nykypäivän näkökulmasta voi olla vaikea kuvitella, kuinka suuresti rautatien saapuminen ravisteli pieniä pitäjiä, joissa tavallinen ihminen ei ollut käynyt elämänsä aikana kirkonkylää kauempana. Aikalaisena muutosta kuvasi Juhani Aho kotimaisen kirjallisuuden klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Rautatie.
Sattuvasti pienoisromaanista tehdyssä vuoden 1973 tv-elokuvassa asemakohtaukset kuvattiin Pulsassa, joka sai esittää savolaista Lapinlahden asemaa. Leo Jokela ja Anja Pohjola näyttelivät pääosia, halkoja syövää höyryhepoa ihmetteleviä Korventaustan Mattia ja Liisaa.
– Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vaan –
– Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
– Yhtä kyytiä –!
– Eikö pidä syöttääkkään välillä?
– Ei tarvitse… rautatien hevoset syövät juostessaan… tietääkö, Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
– En minä häntä-
– Ne syövät halkoja
– Elkää toki pehtuori vanhaa miestä… vai juostessaan halkoja!.. en usko kuitenkaan…
Juhani Aho: Rautatie (1884)
Rautatie muutti Pulsassa kaiken. Pulsan kasvu alkoi 1860-luvun lopulla keskustanaan asema ja sen kylkeen vähitellen kasvaneet palvelut: kaupat, asemaravintola, Punkkisen kievari, posti, kansakoulu, Osuuskassa, tanssilava, urheilukenttä, työväentalo. Lähikylille oli muodostunut uusi keskuspaikka. Yhtäkkiä päästiin helposti Viipuriin, Pietariin ja Helsinkiinkin, jos sinne ylipäätään kenelläkään itäsuomalaisella oli tarvetta päästä. Olivathan ylivertaiset palvelut Viipurissa ja Pietarissa paljon lähempänä.
Pulsa oli Lappeenrannan ja samalla suuren Saimaan alueen pääasema viidentoista vuoden ajan, kunnes Lappeenrannan keskustan asema avattiin vuonna 1885.
Sivuaseman merkitys väheni, mutta edelleen rautatie yhdisti eteläkarjalaisen korpimaan suureen maailmaan.
Tunnettu kultakauden maalaus "Äiti" syntyi Pulsan asemalla
"Teos kertoo kauniisti äidinrakkaudesta viitaten myös lapsen syntymän jälkeiseen valvottujen öitten mukanaan tuomaan uupumukseen ilman aiheeseen yleensä liittyvää tunteellisuutta."
– Äiti-maalauksesta teoksessa Pinx, maalaustaide Suomessa (2001)
Pulsa innoitti Elin Danielson-Gambogia (1861–1919) maalaamaan erään tunnetuimmista teoksistaan.
Danielson-Gambogi kuuluu Suomen taiteen kultakauden eturivin kuvataiteilijoihin. Hän vaikuttui Pariisissa opiskellessaan naturalistisesta suuntauksesta ja kuvasi töissään erityisen taitavasti erilaisia valovaikutelmia.
Taiteilijaa on pidetty eräänlaisena feminismin esiäitinä, sillä useissa hänen töissään naiset rikkoivat ajan sosiaalisia normeja, kuten tupakoivat ja pelasivat korttia. 1800-luvun lopulla hänen maalauksensa herättivät toisinaan pahennusta, mutta nykyään niitä pidetään mestariteoksina. Danielson-Gambogi myös eli aikakautensa naiseksi poikkeuksellisen itsenäistä elämää.
1890-luvulla Danielson-Gambogi vieraili Pulsassa tervehtimässä asemapäällikön kanssa avioitunutta sisartaan.
Taiteilijan sisar oli lapsensa kanssa mallina maalaukselle Äiti (1893), joka on Danielson-Gambogin tunnetuimpia töitä.
Maalauksessa Tytty-sisar imettää esikoistaan Paavoa. Danielson-Gambogi on vanginnut maalaukseen hänelle tunnusomaisesti ohikiitävän hetken ja naisten elämänpiiriin liittyvän aiheen.
Nuoren äidin kasvot ovat varjossa ja hän on selin ikkunaan, joka tuo huoneeseen pehmeää valoa. Sänky on petaamatta ja valkoisten vuodevaatteiden vivahteet on tavoitettu tarkasti. Hetki on yhtä aikaa idyllinen ja arkinen. Aikanaan nimenomaan maalauksen arkisuus herätti myös pahennusta.
Elin Danielson-Gambogi: Äiti, 1893. Öljy kankaalle, 95 x 57 cm. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo
Lähteitä:
Riitta Konttinen, 1995. Elin Danielson-Gambogi. Otava.
Riitta Konttinen, 1989. Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulla. Otava.
Pinx, maalaustaide Suomessa, 2001. Weilin + Göös.
"Ei sen voinut antaa mennä!"
– Olen lähtenyt Pulsan asemalta junalla Lappeenrantaan, oppikouluun, yli 1500 kertaa ja palannut jokseenkin yhtä usein takaisin. Se oli 1960-lukua ja lättähattuaikaa, Lasse muistelee.
Pulsa oli portti avaraan maailmaan myös nuorelle Lasse Karjalaiselle.
Elämä vei vuosikymmeniksi muualle. Sen verran voimakasta kiintymys Pulsaan oli, että Lasse kirjoitti veljiensä ja ystävänsä kanssa asemakylästä kirjan: paikkakunnan historiaa, henkilöitä ja tarinoita esittelevä omakustanne Ihmisen näköinen Pulsa ilmestyi vuonna 2008.
Vielä tuolloin hän ei kuitenkaan kertomansa mukaan odottanut asettuvansa uudelleen lapsuuden kotiseudulle.
Paikkakunnalle veti sen sijaan “surkeakuntoinen mökki”, johon Lasse oli iskenyt silmänsä, sen alennustilasta piittaamatta. Nykyinen koti oli ensimmäinen 1800-luvun talo, jonka he pelastivat.
– Ajattelin sitä kesäpaikaksi, mutta Petra teki siitä kodin, niin hyvän, että sinne oli pakko muuttaa.
– Siitä mökistä tuli vähän liian kiva, nauraa Petra. Muutettiin Joensuusta sitten tänne keskelle ei mitään.
– Sitten Lasse keksi seuraavan jutun: pitää ostaa rautatieasema!
Liisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja lasiovisen pytingin eteen... olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja ennenkin nähnyt... ja komeahan oli pappilankin pytingi... eiköhän tuo niitä nähdessä noin.. mutta minkätähden se nyt lie niin kummalliselta tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti...
Juhani Aho: Rautatie (1884)
Viimeinen lättähattu pysähtyi Pulsassa vuonna 1977. Matkustajaliikenteen lakkauttamisen myötä lähti vähitellen myös VR:n väki.
Lassen ja Petran saapuessa paikkakunnalle hiljentynyt asema oli toiminut edeltävät parikymmentä vuotta hoitokotina. Kun kuntoutustoiminta siirtyi Pulsasta muualle vuonna 2013, asemakylä jäi tyhjilleen.
Vaalea asematalo ja muut suojellut rakennukset olivat vaarassa rapistua ja puisto oli hyvää vauhtia pusikoitumassa, Lasse kertoo.
– Seurasimme tilannetta kauhulla. Ei sen voinut antaa mennä!
Karjalaiset eivät uskaltaneet jäädä odottamaan, mitä seuraava talvi kylmillään olisi tehnyt asemalle. EU-tukien hakukausissa oli juuri tauko, joten rahoitus oli hoidettava itse. Pariskunta ryhtyi pelastusoperaatioon välittömästi ja osti aseman alkuvuodesta 2015.
Vanhojen talojen tunnelma ja sielu palkitsevat pelastajat
Valtio on laittanut myyntiin tyhjilleen jääneitä rautatieasemia vuodesta 2008. Historiaa huokuvat puutalot viehättävät monia, mutta ovat vaativia kohteita, ja Museovirasto myös säätelee suojeltujen rakennusten kunnostusta.
Helsingin Sanomien jutussa vuonna 2013 vierailtiin useilla paikkakunnilla selvittämässä, mitä myydyille juna-asemille silloin kuului. Suurin osa vanhoista asemista oli muokattu asuinkäyttöön sopivaksi ja remontoitu omistajien mieltymyksiä ilmentävin ratkaisuin. Harva asema oli yleisölle auki.
Osa kunnostusprojekteista oli jäissä. "Alussa kaikki laittavat paikkoja kuntoon innoissaan. Sitten loppuvat rahat", juttuun haastateltu eteläpohjalaisen Tuurin aseman omistanut Tapio Isoaho kuvasi asemanostajia.
Helsingissä Huopalahden aseman ostanut Liisa Akimof taas vertasi omaa kunnostustyötään zen-harjoitukseen Ylen haastattelussa keväällä 2016: ilmanvaihdon uusiminen, maaperän vaihtaminen tai tuhansien kattotiilien etsiminen ei ole kärsimättömän hommaa.
Ei ehkä ole ihme, ettei kaikille vanhoille asemille ole löytynyt uusia omistajia, mutta moni on saanut kunnostusprojektin kautta uuden elämän. Mikä lienee perimmäinen syy ryhtyä työlääseen ja kalliseen touhuun – ja vielä omalla rahalla?
Tämä ei ole sijoitus, tämä on pelastusoperaatio!
Kun toimittaja tiedustelee päivätyönään konsulttina toimivalta Lasselta, millaiseksi sijoitukseksi hän Pulsan asemaa luonnehtisi, tämä herkeää nauruun. Mutta jotain arvokasta asema selkeästi Karjalaisille edustaa, sillä niin paljon rahaa ja aikaa he ovat kunnostustyöhön uhranneet.
– Tykkään vanhasta ja kauniista, Petra toteaa vuorostaan. Vanhaa ei pitäisi tuhota vaan pelastaa.
Sveitsiläissyntyisellä Petralla ei ollut aiempaa sidettä Pulsaan eikä edes rautateihin ylipäätään, hän kertoo, kun häneltä asiaa tiedustelee, olkoonkin, että hänen synnyinmaansa on tunnettu sujuvasta junaliikenteestään.
Sen sijaan 30 vuotta Suomessa asuneella Petralla oli kokemusta erilaisten tilojen suunnittelusta sekä kulttuurialan projektijohtamisesta Joensuussa, missä hän toiminnanjohtajana oli ideoinut ja toteuttanut käsityötaitoihin keskittyvän menestyksekkään Taitokorttelin.
Pulsassa hän on vastannut remontin suunnittelusta ja on aseman emäntä sekä toimitusjohtaja.
Vanhoja rakennuksia kannattaa säilyttää, sillä niissä on oma henki ja tunnelma. Se on tullut historian ja elämän kautta. Talot ovat kokeneet kovia välillä, ja sen kaiken voi aistia.
– Uudet talot ovat alussa hengettömiä ja sieluttomia. Niistäkin tulee ajan kanssa varmaan vastaavia, mutta se vie aikaa.
"Kun on visionäärisyys ja taloudellisuus samassa päässä ja jalat maassa, niin pärjää"
Pulsan pelastaminen ja avaaminen yleisölle on eittämättä merkittävä kulttuuriteko, mutta molemmat Karjalaiset tuntuvat lopulta suhtautuvan urakkaansa mutkattomasti, ikään kuin se olisi heistä asia, joka oli vain tehtävä ja he sattuivat olemaan ne ihmiset, joiden oli se mahdollista tehdä – tai kuten Petra toteaa: jonkun se piti pelastaa ja se joku oli sitten me.
Aseman toiminta on kuitenkin kannattavaa, Lasse huomauttaa. Kolmen ensimmäisen kesän jälkeen kävijöiden määrä ylitti 50 tuhannen, ja suosio on ylittänyt kaikki Karjalaisten odotukset, mutta suunnitelmat on tehty huolella.
– Kun on visionäärisyys ja taloudellisuus samassa päässä ja jalat maassa, niin pärjää, Petra arvioi.
– Ja on valmis tekemään hurjasti töitä.
– Tekeminenhän on sitä paitsi kivaa ja palkitsee, lisää Lasse.
Pulsan sydän on sittenkin terve ja pelastettu ainakin muutamaksi kymmeneksi vuodeksi.
Apuun on onneksi saatu lisäksi niin perheenjäseniä kuin tuttavia sekä palkattua työvoimaa.
Ja ehkäpä Pulsan pelastuksen taustaa valottaa eniten Petran lausahdus haastattelun lomassa:
– Ystävä on sanonut minusta, että olen kuin Obelix, joka on pudonnut johonkin astiaan pienenä, kun jaksan aina tehdä kaikenlaista. Ja Lasse on ihan yhtä duracell-pupu kuin minä! Se on juuri se että tykkää tehdä ja luoda uusia asioita...
– En tykkää yhtään istua – voitaisiinko me jo jatkaa työntekoa?!
"Mennään tänne toiselle puolelle pytingin –" Matti ja Liisa kiersivät Willen jälessä melkein hiipivin askelin... eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan... Siellä se nyt vasta kumminkin oli.. ja siltä puolen yhä komeampi. – Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella.. siinä käveli kuin lattialla .. ja ihanhan se oikeata lattiata olikin .. vaan mitähän varten oli ulkoilmassa lattia? . ja ikkunat kahdesta isosta lasista.. ja ovet yhä komeammat .. kirjoituksia seinissä .. ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha...
"Ihmiset rauhoittuvat siitä hetkestä alkaen, kun he tulevat meidän hiekkatielle"
Voisi ajatella, että Pulsa on palannut rautatietä edeltävään rauhaansa – ja Lappeenrannan syrjäkyläksi. Tarvitaan erityinen syy, jotta jaksaa matkata rajan pintaa keskelle korpea.
Monien mielestä matka on vaivan arvoinen. Vilkkaasta aikakaudesta on jäljellä mielikuvitusta ruokkiva miljöö, viehättävää arkkitehtuuria ja suojaisa puisto.
Pulsassa on rauha, miettii Petra. Vaikka juna menee ohi, muita ääniä tai valoja ei ole, aseman omia valoja lukuun ottamatta.
– Nykyihminen tarvitsee välillä turvallista hiljaisuutta. Että on vähän muita ihmisiä, mutta ei liikaa.
– Ihmiset rauhoittuvat siitä hetkestä alkaen, kun he tulevat meidän hiekkatielle. Meille tulee ainoastaan hyväntuulisia ihmisiä.
Lähteitä:
Pirjo Huvila, 2007: Rautatieasemat – arkkitehtuuria sadan vuoden ajalta.
Janne Jokelainen, 2005: Hirsirakenteiden merkitys asema-arkkitehtuurille 1860–1950. Teknillinen tiedekunta, Arkkitehtuurin osasto, Oulun yliopisto.
Lasse Karjalainen, Olavi Karjalainen, Aimo Karjalainen, Pentti Lääveri, 2008. Ihmisen näköinen Pulsa. Pulsan Erämiehet.
Jussi Konttinen. Uuden ajan asemapäälliköt. Helsingin Sanomat 24.2. 2013.
Tero Ylioja: Vanhan juna-aseman kunnostaminen vaatii Zen-mestarin hermoja – "Vanhat hirret ovat säilyneet sata vuotta, säilykööt vähintään sata lisää" Yle 24.5.2016.
Egenland – yleisön matkaopas Suomeen kahdella kielellä
- Egenland on kaksikielinen televisio-ohjelma ja kulttuurimatkaopas, jossa yleisö päättää, mitä kulttuuri tarkoittaa.
- Tähän mennessä olette lähettäneet Egenlandille yli 4000 vihjettä vierailun arvoisista paikoista, henkilöistä ja tapahtumista. Niiden joukosta valitsemme kiinnostavimmat.
- Kohteet esitellään tässä netin matkaoppaassa suomeksi ja ruotsiksi. Kaikki kohteet ovat nähtävissä tällä kartalla.
- Egenlandin kaikki videot ovat katsottavissa Yle Areenassa.
- Seuraa meitä Instagramissa!
