Hyppää pääsisältöön

Peloista pahin

Kuvituksessa nainen on selin ja katsoo tyhjää tuolia
Kuvituksessa nainen on selin ja katsoo tyhjää tuolia Kuva: Heidi Gabrielsson Naja Marie Aidt,kirjallisuus,suru,vanhemmuus,pelko (tunteet)

Pelko lapsen menettämisestä on jokaisessa vanhemmassa. Tämä teksti on tutkimusmatka tuohon pelkoon. Tanskalainen kirjailija Naja Marie Aidt menetti nuoren aikuisen lapsensa ja kirjoitti siitä kirjan. Hän kertoo, voiko oman lapsen kuolemasta päästä yli.

Helsinki Lit 2018 Yle Teemalla ja Areenassa

perjantai 25.5.

klo 16.55 – 17.55 Yle Teema & Areena
Helsinki Lit I: Lavalla Johannes Anyuru & Kjell Westö
Keskustelu käydään ruotsiksi, ei tekstitystä. Kisakatsomoa johdattelee Aleksis Salusjärvi, kommentaattoreina kirjailija Juha Itkonen ja kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist. Suora lähetys Helsingin Savoy-teatterista.

klo 17.50–20.45 vain Areena
17.50–18.20 Golnaz Hashemzadeh Bonde & Jani Toivola
18.25–18.55 Ilmar Taska & Sofi Oksanen
19.20–20.00 Samanta Schweblin & Hannele Mikaela Taivassalo
20.05–20.45 Morten Strøksnes & Juha Hurme

lauantai 26.5.

​klo 12.55 – 14.40 Yle Teema & Areena
Helsinki Lit II: L​​​avalla​ Ayòbámi Adébáyò & Laura Lindstedt, Cristóvão Tezza & Maria Manner sekä Naja Marie Aidt & John Freeman
Keskustelut käydään englanniksi, ei tekstitystä. Kisakatsomoa johdattelee Aleksis Salusjärvi, kommentaattoreina kirjailijat Juha Itkonen ja Siri Kolu. Suora lähetys Helsingin Savoy-teatterista.

klo 14.40 vain Areena
Jarl Hellemann -palkinnon jako

klo 15.10 – 17.35 Yle Teema & Areena
Helsinki Lit III: Lavalla Domenico Starnone & Philip Teir, Kim Leine & Sirpa Kähkönen sekä Ebba Witt-Brattström & Koko Hubara
Keskustelut käydään englanniksi, ei tekstitystä.

Maaliskuun alussa Helsingissä katoaa 18-vuotias poika. Kahden päivän kuluttua poika löytyy hukkuneena Lauttasaaren edustalta.

En tunne poikaa enkä hänen perhettään, mutta tunnen pakahduttavaa surua. Joku äiti on menettänyt lapsensa, joku isä pojan, joku pikkuveli isoveljen, joku parhaan ystävän. Jonkun nuoren elämä on loppunut hyiseen mereen.

Ystäväni menetti vastasyntyneen lapsensa monta vuotta sitten. Odotin tuolloin toista lastani, hän ensimmäistään, ja vauvojen piti syntyä melkein samaan aikaan. Se, että hän menetti vauvansa, tuntui julmemmalta kuin mikään. Soitin isälleni ja itkin puhelimessa, miksei niin voinut käydä minulle, minullahan oli jo lapsi. Tiedän, ettei menetys poistu koskaan rakkaasta ystävästäni, mutta hän on oppinut elämään sen kanssa. Nyt hänellä on teini-ikäinen tytär.

Vasta nyt uskallan kysyä ystävältäni, pelkääkö hän koskaan, että tytölle tapahtuu jotain.

- Pelkään. Mutta kai jokainen vanhempi pelkää, sanoo ystäväni.

Puhumme mielen tuottamista kammottavista välähdyksistä, joissa lapsi paiskautuu raitiovaunua päin, ja unista, joissa lapselle on tapahtunut jotain pahaa. Ystävä kertoo huomanneensa, että toisinaan vähäpätöiseltä tuntuva tilanne, vaikka se, kun lapsen puhelimesta on loppunut akku, laukaisee menettämisen pelon.

- Minua auttavat tieto ja asioiden mittasuhteisiin asettaminen. Esimerkiksi se, mitä lääkäriäitini sanoi, kun olin vauvan kuoleman jälkeen tullut uudestaan raskaaksi: on hyvin epätodennäköistä, että niin kävisi uudestaan.

Kuvitus: Tyhjä syli - äiti suree menetettyä lasta
Kuvitus: Tyhjä syli - äiti suree menetettyä lasta Kuva: Heidi Gabrielsson Naja Marie Aidt,kirjallisuus,suru,vanhemmuus

Elämän suurinta julmuutta on, että vuosia tämän menetyksen jälkeen ystäväni rakastettu kuoli yllättäen. Istuimme pitkiä iltoja suremassa. Teimme konkreettisia asioita, pilkoimme kasviksia, katoimme pöytää. Puhuimme, puhuimme, puhuimme. Ystäväni on vahva. Hän alkoi toipua. Muttei tietenkään koskaan unohda kumpaakaan menettämäänsä.

Sellaista puhelua jokainen vanhempi pelkää.

"Sillä nyt me kuulemme siitä mistä kukaan ei halua kuulla."

Maaliskuussa posti tuo kirjan. Sen nimi on Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja. Kirjailija on Grönlannissa syntynyt tanskalainen, New Yorkiin muuttanut Naja Marie Aidt. Hän kirjoittaa, miten menetti traagisessa onnettomuudessa 25-vuotiaan poikansa vuonna 2015. Aidtin poika oli syönyt hallusinogeenistä sientä, joka laukaisi psykoosin. Nuori mies hyppäsi alas viidennen kerroksen ikkunasta.

Luen ensimmäisen kappaleen, se loppuu:

"Silloin soi puhelin. Emme vastaa siihen. Kuka meille soittaisi niin myöhään lauantai-iltana."

Kirjan takakansitekstin luettuani tiedän, miksi puhelin soi. En pysty jatkamaan lukemista. Sellaista puhelua jokainen vanhempi pelkää.

Kuvitus: Puhelimesta kuuluu ikäviä uutisia
Kuvitus: Puhelimesta kuuluu ikäviä uutisia Kuva: Heidi Gabrielsson Naja Marie Aidt,kirjallisuus,suru,vanhemmuus

Ajattelen usein kevätjäihin hukkunutta helsinkiläispoikaa. Pojan äiti näyttää olevan monen Facebook-kaverini tuttu. Järkytys ja suru muuttuvat kollektiivisiksi. Sellaisetkin, jotka eivät tunteneet perhettä, kirjoittavat ajatuksiaan viestiketjuihin. Myös sellaiset kirjoittavat, jotka ovat kokeneet samantyyppisen tragedian.

Myötätunnon rinnalla on pelko. Kutsun sitä itsekkääksi peloksi. Mitä jos minullekin käy niin? Olen 20- ja 15 -vuotiaiden poikien äiti. Tapaturmaisesti kuolleista alle 25-vuotiaista kolme neljäsosaa on poikia tai nuoria miehiä. Suurimmillaan tapaturmaisten kuolemien osuus pojilla sekä tytöillä on 15-24 -vuoden iässä. Pelko ei ole aikaisemmin hallinnut vanhemmuuttani. Olen päästänyt esikoiseni 16-vuotiaana ystäviensä kanssa Berliiniin ja antanut hänen ajaa juuri ajokortin saaneena Seinäjoelle Provinssirockiin ja takaisin. Olen nähnyt Instagramista, miten poika on valokuvannut Helsinkiä kerrostalojen katoilta. Hän on saanut muuttaa 18-vuotiaana yksin asumaan. Ensi kesänä hän lähtee yksin Eurooppaan.

Yritän pyyhkiä pelon mielestäni, mutta se ei tunnu jättävän rauhaan. Selaan poikieni ja minun whatsapp-viestihistoriaa: Kaikki ok? -viestejä on paljon.

Mitä jos minullekin tapahtuu niin?

"Hänen aikuisessa kädessään näin hänen lapsenkätensä. Se oli naarmuilla, hän oli satuttanut itsensä. Sivelin hänen lämmintä ihoaan."

Huhtikuussa luen vihdoin Naja Marie Aidtin kirjan. Hän kirjoittaa tuskastaan ensimmäisestä shokista lähtien, puhelinsoitosta, joka muuttaa hänen ja hänen perheensä elämän lopullisesti. Kirja on eräänlainen kollaasi, fragmenteista koostuva kokonaisuus. Runko on 25-vuotiaan Carlin kuolemassa, shokissa, jonka kuvaamiseen Aidt käyttää toistoa ja valokuvantarkkoja huomioita. Sen rinnalla kirjailija kuljettaa otteita omista runoistaan ja päiväkirjamerkinnöistään, Carlin viesteistä ja pojan runoista, jotka äiti löysi lapsensa kuoltua. Hän lainaa kirjassa maailmankirjallisuuden surukirjallisuutta ja puhetta, jonka Carlin isoveli piti hautajaisissa.

Kirja on yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista, jonka olen koskaan kokenut. Kokemus oli katarttinen - surin ja myötäelin. Ja pelkäsin. Mitä jos minullekin tapahtuu niin?

Kirjan suomentaja Katriina Huttunen on myös menettänyt nuoren aikuisen lapsensa. Käymme Huttusen kanssa lyhyen kirjeenvaihdon aiheesta.

Naja Marie Aidt kertoo kirjassa ensimmäisestä runokokoelmastaan ja eräästä sen runosta. Kirja ilmestyi vuonna 1991. (Hän on kirjoittanut runo- ja novellikokoelmia, romaanin, elokuvakäsikirjoituksen ja useita näytelmiä 1990-luvun alusta lähtien.) Runossa pieni lapsi on hukkumaisillaan, mutta äiti ei voi pelastaa häntä.

"Hänen upouusi minänsä, pehmeä kuin karhun kuono, vajoaa kirkkaaseen veteen.
Siinä oli menettämisen pelkoa. Siinä oli voimattomuutta, koska en voi pelastaa sinua kuolemalta. Musertavaa ahdistusta."

Naja Marie Aidt kirjoittaa myös unestaan, jossa Carl satuttaa itsensä ja kirjeestä, jonka lähetti pojalleen.

"Kirjoitin sinulle 13. tammikuuta vuonna 2015, kaksi kuukautta kolme päivää ennen kuin kuolit:
Hei kulta
Mitä sinulle kuuluu? Näin sinusta viime yönä unta, siinä kaaduit ja satutit itsesi ja itkit. MInulle tuli unessa surullinen olo. Heräsin omaan itkuuni."

Päätän kirjoittaa Naja Marie Aidtille Brooklyniin. Heti ensimmäisissä viesteissään hän vaikuttaa sydämelliseltä.

Aidt kertoo kirjassa myös runosta, jonka oli kirjoittanut tuolloin 16-vuotiaasta pojastaan. Kirja on saanut siitä nimensä: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain, anna se takaisin. Kysyn kirjailijalta, liittyykö muistoihin, uniin ja vanhoihin runoihin pelkoa. Hän vastaa, että kuolema ja menetys ovat tabuja yhteiskunnassamme. Ihmiset eivät halua puhua noista asioista, sillä emme tiedä, mitä tehdä kun toiset ihmiset surevat. Kun katastrofi osuu kohdalle, alamme hakea vastauksia ja ennusmerkkejä: Tiesinkö, että näin oli tapahtumassa? Annettiinko minulle ”merkkejä”?

Kuvituskuva kirjailijasta Naja Marie Aidt. Toinen puoli kasvoista on surullinen.
Kuvituskuva kirjailijasta Naja Marie Aidt. Toinen puoli kasvoista on surullinen. Kuva: Heidi Gabrielsson Naja Marie Aidt,kirjallisuus,suru,vanhemmuus

- On totta, että näin unen Carlista vain vähän ennen onnettomuutta, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä se olisi tarkoittanut. Samoin kirjoitin kuolemasta poikani ollessa 16-vuotias, mutta en voinut kuvitellakaan, että menettäisin hänet yhdeksän vuoden kuluttua. Jälkikäteen ihminen tietenkin etsii vastauksia, yrittää puristaa pienenkin merkityksen jokaisesta unesta, jokaisesta keskustelusta, Naja Marie Aidt kirjoittaa.

Kysyn Aidtilta kirjeessä saman kysymyksen, jonka kysyin ystävältäni: pelkääkö hän, että jotain pahaa tapahtuisi uudestaan?

- Kyllä. Pelkäsin erityisesti kahden ensimmäisen vuoden aikana. Menetin tavallaan uskoni elämään. Perusluottamus siihen, että kaikki menisi hyvin, oli kadonnut. Aina kun joku lapsistani oli myöhässä tai aviomieheni matkusti eikä muistanut heti laittaa minulle viestiä, ajattelin välittömästi, että he ovat kuolleet. Mietin, mitä tekisin? Selviäisinkö vielä uudesta menetyksestä? Pitäisikö minun muuttaa takaisin Tanskaan? Vai tappaisinko itseni?

Lapsensa menettäneet muistuttavat kauheista asioista, joita kenelle tahansa voi tapahtua, kirjoittaa Naja Marie Aidt kirjeessään.

Aidt kirjoittaa, että ennen poikansa kuolemaa hän kuvitteli olevansa samanlainen kuin suurin osa ihmisistä. Jokainen tietää, että tragedia saattaa tulla kenen tahansa kohdalle, mutta ei ajattele, että niin voisi oikeasti tapahtua.

- Nyt ihmiset sanovat usein minulle, etteivät voisi edes kuvitella sellaista. Vastaan, että älä edes yritä! Et halua mennä siihen maailmaan.

Kirjailija pohtii kirjeessä, että moni lapsensa menettänyt joutuu paarialuokkaan. He kokevat, että ystävät välttelevät heitä, koska he muistuttavat kauheista asioista, joita kenelle tahansa voi tapahtua.

- Tärkeintä vaikeimmalla hetkellä on se, että ihminen tuntisi olevansa rakastettu, hyväksytty, nähty ja kuultu. Ihmisen, joka tuntee joka tapauksessa yksinäisyyttä, ei pitäisi tuntea sitä enempää.

Naja Marie Aidtin mielestä kulttuurissamme ei ole traditioita yhteisöllisyydelle surussa. Hautajaisten jälkeen menetyksen kokenut ihminen jää yksin, vaikka tarvitsisi muita. Sureva tarvitsee ruokaa ja huolenpitoa, vaikkapa kädestä kiinni pitämistä, jotta selviäisi päivästä seuraavaan.

"Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle, että suru muistuttaisi näin paljon pelkoa. En pelkää, mutta tunne on sama kuin jos olisin peloissani."

Kysyn Naja Marie Aidtilta, mitä hän tarkoittaa pelon ja surun samankaltaisuudella. Hän vastaa:

- Se on lainaus kirjailija C.S. Lewisilta. Shokkitila tuntuu samalta kuin tuntisi ahdistusta tai pelkoa. Joka aamu herätessäni koin trauman uudestaan eikä pakotietä tuntunut olevan. Traumaattiset kuvat nousivat mieleen jatkuvasti, kun olin suihkussa, kun valmistin illallista. Kaikkiin arkisiin tilanteisiin kuuluivat pelko, epätoivo ja suru - kaikki muistutti menetyksestä.

Hän kertoo puolisonsa ja tyttärensä menettäneestä yhdysvaltalaisesta kirjailija Joan Didionista, joka on kuvannut samaa tunnetta kirjassaan Maagisen ajattelun aika (2005).

- Mutta toisin kuin Didion, joka kirjoittaa päässeensä muistoissaan onnellisiin hetkiin, aikaan ennen menetystä, minulla oli tunne, että jokainen hetki vei minut vain Carlin poismenoon. Se oli sanoinkuvaamattoman tuskallista.

Kaikki ok?

"Sinä sanoit: En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.
Minä sanoin: Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Olen kokenut tänä keväänä irrationaalisia pelontunteita. Kun mieheni sunnuntaikävelyllä kertoo, miten heikoilta jäiltä selviydytään, pyydän häntä keskeyttämään. Soitan omillaan asuvalle esikoiselleni ja juttelen pikaisesti niitä näitä. Tarkistan, että kaikki on ok. Ravintolassa ystävä kertoo eräästä toisesta nuoreen liittyvästä surullisesta kuolemantapauksesta. Lähetän välittömästi pojalleni muistutusviestin hänen pesutupavuorostaan. Lisään: "Kaikki ok?" Saan kuittauksen “Check!”. Kaikki on ok.

Koska kaikki tosiaan on “ok”, tuntuu banaalilta kirjoittaa aiheesta, joka repii toisten elämän palasiksi.

"Sanoit: Kun kuolen, haluan, että minut haudataan isoäidin magnoliapuun alle.
Olit neljä vuotta vanha."

Naja Marie Aidt kirjoittaa kirjassaan, että menetti Carl-poikansa kuoleman jälkeen kielensä, kyvyn lukea ja kirjoittaa. Ja kuitenkin, puolitoista vuotta Carlin kuoleman jälkeen on ilmestynyt tämä kirja, joka kuvaa suoraan, murheellisesti ja herkästi ensimmäistä vaikeaa vuotta.

Aidt kirjoittaa hetkestä, jolloin hän huomasi löytäneensä kielen uudelleen ja tiesi, että hänen pitää kirjoittaa. Hän istui eräänä iltana parvekkeella, ja yhtäkkiä eräät toisen runoilijan kirjoittamat rivit nousivat hänen mieleensä. Aidt kirjoitti ne ylös lautasliinaan. Tämän jälkeen tekstiä alkoi syntyä verkkaisesti. Vähitellen hän pyysi pojalleen läheisiä ihmisiä lähettämään hänelle tekstejä Carlista.

- Oma ääneni ei vielä ollut tarpeeksi vahva, halusin kuulua jonkinlaiseen kuoroon. Mutta kun sain tekstejä Carlin ystäviltä, veljiltä ja perheeltämme, huomasin että pystyin järjestelemään niitä, jotta niistä tulisi kirjallisuutta. Se oli käänteentekevä hetki.

"Ajattelen lapsiani joka päivä. Olen aina ajatellut lapsiani joka päivä. (---) Ajattelen kuollutta lastani; hänen aikansa ja elämänsä ovat käpertyneet minuun. Olen synnyttänyt hänet. Minun on kestettävä hänen kuolemansa. Taistelen hänen puolestaan edelleen kuin leijonaemo. Kukaan ei saa tehdä hänelle vääryyttä. Kukaan ei saa unohtaa häntä. Ei niin kauan kuin elän. Suojelen häntä edelleen, tunnen hänet edelleen yhtä hyvin kuin tunnen elävät lapseni."

Naja Marie Aidt kertoo, että kirja on eräänlainen testamentti, kertomus siitä, mitä hän koki.

- Onneksi kirjoitin sen. En tule koskaan unohtamaan, mitä meille tapahtui, mutta kirjan kirjoittaminen antoi minulle mahdollisuuden taltioida jokaisen pienen yksityiskohdan niistä kauheista päivistä, viikoista ja kuukausista, eikä minun tarvitse pitää niitä sisälläni ikuisuuksia. Ne yksityiskohdat eivät poistu koskaan, mutta minun ei tarvitse kantaa niitä yksin. Kirjan kirjoittaminen oli tapa kääntää jokin täysin käsittämätön joksikin merkitykselliseksi.

Kuvitus sateessa seisovasta naisesta
Kuvitus sateessa seisovasta naisesta Kuva: Heidi Gabrielsson Naja Marie Aidt,kirjallisuus,suru,vanhemmuus

Eräänä iltana selaan jälleen Facebookia. Silmiin sattuu taas keskustelu lauttasaarelaisen perheen murheesta. Joku kirjoittaa: “Suruja ei voi, eikä tarvitse laittaa suuruusjärjestykseen, mutta erityinen ulottuvuus siinä on, kun lapsi kuolee aikuisuuden kynnyksellä, jo lähtökuoppiin asettuneena, valmiina toteuttamaan unelmiaan.” Siinä se on: jonkun nuoren elämä loppui hyiseen mereen.

Mantelitumakkeessa on myös pelon tunteemme.

Pelko oman lapsen menettämisestä psykologisena ilmiönä, peruspelkona, ei jätä minua rauhaan. Tapaan kevään aikana kaksi viisasta naista, jotka tietävät jotain pelkäämisestä. He ovat käyttäytymisgenetiikan professori Iiris Hovatta ja psyko- ja hahmoterapeutti Saara Hedlund.

Iiris Hovatta on tutkinut ahdistuneisuushäiriöitä ja pelkoja. Mitä hän ajattelee Naja Marie Aidtin kirjoittamasta surun ja pelon samankaltaisuudesta?

Hovatta tunnistaa psyykkisen trauman, sellaisen lapsen menettäminen saa aikaan. Hän sanoo, että lääketieteellisesti ajateltuna suru ja pelko kuitenkin ovat eri tunteita. Suruun liittyy voimakkaammin yleinen ahdistus, ja ihmisten puheissa pelko ja ahdistus usein sekoittuvat. Pelko on akuutti tila, ja on normaalia pelätä pelottavassa tilanteessa. Ahdistus taas on epämääräisempi tunne, joka kohdistuu yleensä tulevaan. Mutta kaikilla näillä tunteilla on samankaltaisia fysiologisia ilmentymiä. Olipa uhka todellinen tai kuviteltu, elimistö reagoi samalla tavalla.

Kaiken takana on mantelitumake, amygdala. Se ohjaa tunteitamme. Pään sivulta katsottuna se sijaitsee hieman korvan etupuolella. Olen joskus lukenut, että ihmisellä mantelitumakkeen vaurioituminen heikentää kykyä tunnistaa tunteita ja uneksia.

Mantelitumakkeessa on myös pelon tunteemme. Ahdistuneena mantelitumake ottaa ylivallan ja etuaivokuori, jossa rationaalinen ajattelumme sijaitsee, toimii aliteholla. Kun ahdistus häiritsee normaalia elämää, on kysymys häiriöstä.

- Amygdala kidnappaa resursseja aivoista, Iiris Hovatta sanoo.

Puhumme myös siitä, mitä aivoissa tapahtuu, kun jokin pieni seikka laukaisee isomman ahdistuksen tunteen. Kyse on pelkoehdollistumisesta: jos ihminen on saanut puhelimitse huonon uutisen, pelkkä puhelimen pirahdus voi laukaista stressireaktion.

- Tällöin ihmisen pitäisi pyrkiä vahvistamaan etuaivokuortaan. Pelkoehdollistuminen voidaan purkaa altistusharjoittelulla. Aivot ovat muovautuva elin. Esimerkiksi psykoterapiassa pyritään hiljentämään mantelitumaketta ja vahvistamaan rationaalista etuaivokuorta, Iiris Hovatta sanoo.

Hovatan mukaan ihmiset kokevat myös tarpeettomasti stressiä. Turvallisessa yhteiskunnassamme, jossa todellisia vaaran aiheita on vähän, koetaan samanlaisia fyysisiä stressireaktioita vaikkapa kiireen yllättäessä kuin silloin, kun hätä olisi todellinen. Tuntuu siltä, että omassa päässäni mantelitumake jyllää isolla teholla turhan usein.

Saara Hedlund tapaa hahmoterapeutin työssään pelkojensa kanssa kamppailevia ihmisiä. Hän tekee työtä mantelitumakkeidemme ja etuaivokuoriemme tasapainoisen toiminnan eteen. Hedlund pohtii, että alati liikkeessä oleva ympäristömme on omiaan synnyttämään myös epämääräisiä pelkoja. Kaikki muuttuu: työ, ilmasto, maiden rajat, traditiot ja normit, jotka ovat aiemmin ohjanneet meitä.

- Ihminen on kovilla kaiken sen materiaalin suhteen, mitä eteemme tulee, sanoo Saara Hedlund.

Kun avaamme tietokoneen, silmien edessä saattaa ensimmäisenä aamulla olla suru- tai katastrofiuutinen. Itsensä suojeleminen olisi tarpeellista, mutta se on vaikeaa.

- Ei ole ihme että pelottaa. Mutta kun ihminen pystyy sanomaan, että pelottaa, on jo voiton puolella, on hyväksynyt pelon. Se on paradoksaalista: kun sanot, että pelottaa, et ehkä enää pelkää niin.

Hedlund sanoo myös, että on oleellista tuntea itsensä hyväksytyksi, kenenkään ei tarvitse vain yrittää selvitä.

Puhumme myös lapsen menettämisen pelosta, peloista pahimmasta. ”Pelko kertoo kiintymyssuhteesta”, sanoo Hedlund.

Menettäessään lapsen menettää tulevaisuutensa.

"Kokemus on hyvin fyysinen:
Hän on sisimmässäni.
Hän on minussa.
Kannan hänen olemustaan ruumiissani."

Kysyn kirjailija Naja Marie Aidtilta vielä yhden kysymyksen.

Olen nähnyt hänen haastattelunsa, jossa kirjailija sanoi, että menettäessään vanhempansa ihminen menettää osan menneisyydestään. Menettäessään lapsen taas menettää tulevaisuutensa. Haastattelu on tehty puolitoista vuotta Carl-pojan kuoleman jälkeen. Kysyn, mitä kirjailija ajattelee tulevaisuudesta nyt.

- Tämä kevät on parempi kuin kevät vuosi tai kaksi vuotta sitten. Carl kuoli keväällä. Aina kun katson kukkivaa magnolia-puuta tai maaliskuun terävää kirkasta valoa, ne muistuttavat minua poikani kuolemasta. Mutta oikeastaan nautin nyt keväästä. Enää ei ole vain tuskaa. Voin ajatella Carlia ja nauttia auringosta ja kukkivista puista samaan aikaan. Se on ollut valtava prosessi, hän kirjoittaa.

Kuvituskuva mangolian kukinnosta
Kuvituskuva mangolian kukinnosta Kuva: Heidi Gabrielsson Naja Marie Aidt,kirjallisuus,suru,vanhemmuus

Aidt myös toteaa, että voi jo suunnitella tulevaisuutta, ainakin lyhyellä tähtäimellä.

Hänen mielestään surevan ihmisen pitää tehdä mitä tahansa, mikä tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta. Ja ottaa kaikki maailman aika toipumiselle, vaikka se onkin hidas prosessi.

- Ei voi elää tavalla, joka tuntuu väärältä. Siihen ei kerta kaikkiaan ole energiaa. Ja sitten yhtäkkiä huomaa, että välittää taas jostain asiasta tässä maailmassa. Se saattaa olla jotain täysin erilaista kuin mistä on ennen menetystä välittänyt. Se on hienoa.

Toukokuussa kerron 20-vuotiaalle pojalleni kevään synkistä ajatuksistani. Poika on tullut lainaamaan autoa.

- Tunnistatko tällaisen pelon minussa? kysyn.

- Äidinvaisto, sanoo poika ymmärtävästi ja katsoo silmiin.

Sanon ettei kysymys ole vain äidin vaistosta, vaan vanhemman pelosta yleensä.

- Ymmärrän. Ja kun huomaan, että olet laittanut "kaikki ok?" -viestin, se ei ärsytä mua. Kyllä mun ystävätkin sellaisia saavat.

Poika, nuori mies, nappaa autonavaimet pöydältä ja katoaa omaan elämäänsä.

Lisätietoja:

Kursivoidut kirjallisuusnäytteet ovat Naja Marie Aidtin kirjasta Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin - Carlin kirja. (S&S 2018, suom. Katriina Huttunen)

Naja Marie Aidt esiintyy Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla Helsingin Savoy-teatterissa lauantaina 26.5. klo 14.10 yhdysvaltalaisen toimittaja-runoilija John Freemanin kanssa. Englanninkielisen keskustelun voi nähdä suorana televisiossa Teemalla sekä Yle Areenassa.