Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" seisemännessätoista osassa maanpakolainen kirjaa ylös kaikki havaitsemansa pulat. Lopussa hän paljastaa yhden asian, josta ei ollut puutetta. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen seitsemännessätoista osassa maanpakolainen kertoo esimerkein kaikista puutteista, joita hän kahden pakovuotensa aikana joutui kohtaamaan.
"Olen jo aikaisemmin jossain määrin kosketellut tätä asiaa, mutta kun se on mielestäni kaiken kurjuuden a ja o, tarkastelemme sitä ja sen syitä tässä luvussa lähemmin.
Yleensä oli johtavassa asemassa olevat orgaanit kykenemättömiä asioiden järjestelyyn.
Pitkän ja raskaan maailmansodan aikana olivat, ensiksikin maanviljelys jäänyt rappiolle, ja toiseksi kulkuvälineet sellaisessa kunnossa, ettei niillä Venäjän kaukaisista viljapaikoista ehditty siirtää suurempiin kulutuskeskuksiin sitä määrää kuin tarvittiin.
Kun lisäämme tähän vielä saboteeraavan virkakoneiston ja valta-asemiin kohoutuneet monenkarvaisen onnenonkijat, jotka vähät välittivät muista kuin itsestään, ei näiden oleellisena seuralaisena voinut muuhun tulokseen joutuakaan.
Johtajat lohduttelivat nälkäisiä joukkoja sillä, että kunhan saadaan vihollinen murskatuksi perin juurin, vapautuu rintamilta työvoimaa ja kuljetusvälineitä, niin kyllä siitä korjaantuu.
Kertoivat, kun eräät Siperian talonpojat valittelivat, että viette heiltä leivän vaan ette hanki vaatteita, oli Trotski ukkoja olalle taputellen sanonut:
- Olkaahan nyt vielä hetkinen rauhallisia, kunhan olemme saaneet tapetuksi kaikki porvarit, niin sitten rupeamme kutomaan.
Sinowjeff oli hiukan byrokraattisempi lausuessaan nälkää valitteleville äideille:
- Kun kymmenen henkeä ajaa yhtä rottaa, silloin vasta voidaan alkaa puhumaan nälästä.
Että nälkä jo todella oli ankara, voisin luetella pitkät sivut esimerkkejä. Mainitaan muutamia:
Erään neuvostoruokalan tunkiolla seisoi aamusta iltaan sankat ihmisjoukot, pääasiallisesti lapsia, ämpärit ja korit mukanaan.
Kun ruokalan palvelijat heittivät sinne likavesiastiat, ryntäsivät kaikki hullun vimmalla kokoilemaan perunankuoria, kalanruotoja ym. ruuan jätettä.
Tulkoon tässä samalla mainituksi kuinka johtoasemassa oleva neuvostovirkailija tuon nähdessään lausui:
- Pitäisi hakea kuularuisku ja ampua mokomat tunkiovarkaat. Ei niillä nälkä ole, se on vaan provoseerausta.
Muuan suomalainen rautatienkorjauspajan työmies kertoi, että piti itseään hengissä kesän 1919 saamallaan puolen naulan päivittäisellä kauranjyväannoksella. Kävi maaseudulta sunnuntaisin kokoilemassa nauriinlehtiä, joista valmisti jonkunmoista suolavelliä.
Oli niin heikko, että tuskin pystyi työpöytäänsä vasten seisaallaan.
Suomalaiset upseerikurssilaiset söivät kasarmin pihaan eksyneen koiran. Sanoivat, että lihasopan kysyntä oli tavaton. Sitä hyvää riitti vain pieni annos upseeria kohti.
Katukyyhkysiä, ns. puluja en nähnyt kahden vuoden aikana yhtäkään. Varikset ja naakat, joita muutamia risteili vielä tunkioiden lähettyvillä, olivat hyvin haluttuja.
Katselin asuntoni ikkunasta kuinka eräs herrasmies, jonka yksinomaisena elinkeinona lienee ollut naakkojen pyydystäminen, loikoi päiväkaudet roskakasan kupeella.
Oli kiintoisaa seurata miehemme riemukasta hyökkäystä verkkopyydykseen takertuneen naakan luo. Petomaisella raivolla sieppasi hän käsiinä siristelevän linnun, kierien sen kaulan mutkalle.
Ei suinkaan vähemmän liikuttavaa ollut seurata sitä ilmettä hänen kasvoillaan, kun otus pääsi paulasta karkaamaan.
Silloin seisoi miehemme kuin kalliin aarteen kadottanut saituri, raapien korvallistaan synkkänä kiroillen ja tuijotellen kaukana liitävän linnun perään.
Likaisimmasta katuojastakin korjattiin kalanruotoja ym. jotka vähänkin ruokaa muistutti.
Hyvin usein näki kaduilla makaavan hevosen ruhon, viruen siinä viikon päivät pieneten pienenemistään. Päivisin olivat sen kimpussa koirat, öisin ihmiset - ! Rankkurille jäi vain kaviot ja suurimma luut.
Kireimpänä pula-aikana jaettiin siviiliväestölle leivän asemesta, kuten olen jo huomauttanut, ½ naulaa kauran jyviä päiväksi henkeä kohti. Sotilaille ja ensimmäisen kategorian virkamiehistölle leipää, mihin oli sekoitettu 40% heinän siemeniä.
Vilu ja nälkä. Ovathan ne kuin hornan vaunupari. Molemmat kamaloita vieraita semminkin kun kulkevat käsi kädessä.
Tämäkin pula juontui kurjista liikenneoloista. Junat tarvittiin yksinomaisesti viljan kuljetukseen, joten polttopuut oli tuotava pääasiallisesti Laatokan rantamilta ns. lotjilla Nevajokea myöten.
Vaikka tätä tietä näkyi puita tulevan kaupunkiin aikamoiset määrät, ei niistä riittänyt paljon taloa kohden. Onhan Pietarissa sentään koko joukko asumuksia ja huoneita.
Lämmitettävien huoneiden lukua tosin koetettiin vähentää alhaisimpaan minimimäärään, mutta silti saatiin vilua kärsiä.
Kouluhuoneiden lukumäärää supistettiin puoleen tavallisuudesta, mutta siitä huolimatta täytyi lasten istua penkeissään täysissä talvitamineissa, päällysvaatteineen ja käsineineen jos mieli sulana pysyä.
Kun pyydettiin koululle puita, kehoitettiin etsimään kaupungilta jokin asumaton puurakennus. Esittää tuo löytö yleiselle lämmityskomitealle, joka lopullisesti harkitsee ja päättää, voidaanko aiottu rakennus tarkoitukseen luovuttaa.
Koulu, jossa opettajana toimin, sai muutaman puuhökkelin Viipurin kaupunginosasta.
Kukas sen purkaa? Siinä tultiin taas kysymyksen portille, sillä irrallista työväestöä, joka olisi tuon työn tehnyt, ei ollut saatavissa.
Lopuksi, kun kylmyys kävi jo sietämättömäksi, ei ollut muuta keinoa kuin mobilisoida koko koulu oppilaineen ja opettajineen talon repimistöihin.
Siinä kului noin kuukauden päivät hukkaan oppitunteja, ennen kuin seinähirret olivat pikku kelkoilla vedetty noin kilometrin päässä olevaan koulun puuvajaan.
Kävin kansalliskoulujen komissariaatissa (=kouluhallitus). Pöytien takana istui virkakunta turkit yllä, lakit päässä, lapaset käsissä ja laput korvissa.
Kyyhöttivät viluisina, edessään höyryävät teelasit. Muutamalla osastolla istui virkakoneisto uunin edessä kohennellen puita ja sulatellen kohmettuneita käsiään. Kertoivat saavansa 3-5 pientä klapia päivää kohti.
Aamusella kun tulivat virastoon, täytyy ensin mennä talonmiehen luo kuittaamaan ja perimään päivän puuannos. Kun ne vihdoin saa syttymään, kestävät kyllä palaa kituuttaa koko päivän.
Olivat iloisia, ettei vielä ollut ankaroita pakkasia. Vain parina aamuna oli kirjoitusmuste ollut jäässä. Kun tässä lämmittää käsiään, tarkenee muutaman rivin toisinaan kirjoittaakin.
Jos virastosta sai todistuksen, kuitin, passin tai minkä asiakirjan tahansa, oli se tavallisesti noin viiden markan setelin suuruinen lappunen.
Pääasia että siihen leimasinkuva mahtui, sillä ei venäläinen virkamies ainakaan tuona aikana lukenut paperin sisältöä, kunhan oli komea värileimasin laidassa.
Sama vaikka siinä olisi virrenvärssy tekstinä. Sen tulin näkemään käydessäni Toksovan kylästä maidon haussa, johon täytyi mennä sotilasketjun läpi.
Sillan korvassa seisoi vahdissa muuan baskiirisotilas vaatien matkalupaa. Annoin huomaamattani hänen käteensä kuitin siitä, että olin suorittanut isännälleni huoneen vuokran.
Sotilas tavaili muka hetken paperia, antoi sen takaisin sanoen:
- Haroshi bumaga, bashaluista, ja viittasi kädellään jatkamaan matkaa.
Sähkövalo, joka useimmissa taloissa oli, paloi muutamana iltana viikossa, tunnin ja pari illassa. Paloöljyä jaettiin kortilla niin harvoin, että ostipa kuinka pienen tuijun tahansa, loppui öljy aina ennen uutta jakoa.
Enimmät ajat istutiin pärevalkean räiskeessä tai tupakkatulilla.
Jos mistään niin siitä tarvikkeesta piti kukin nikotinisti huolen, ettei yhdeksikään päiväksi aivan ilman jäänyt, joskin sai totutella polttelemaan mahorkkaa ja mitä törkyä kulloinkin sattui saamaan.
Sitä jaettiin kortilla noin 100 paperossia kuukaudeksi henkeä kohti, mikä ei suinkaan riittänyt tupakkamiehelle näissä muutenkin painostavissa oloissa.
Sanoin että polttelimme enimmäkseen mahorkkaa, sillä paperosseja, joita kyllä vapaasta kaupasta kadulta sai ei voinut opettajan palkalla ostaa, sillä saadakseen 25 savuketta sisältävän laatikon täytyi uhrata kolmen päivän palkka viimeistä penniä myöten.
Suurta haittaa tuotti myös puute lääkeaineista, jonka tilille voidaan siirtää ne joukottaiset kuolemantapaukset joista olen aikaisemmin maininnut ynnä monet, monet muut pulat, jotka olivat välittöminä tekijöinä tuossa huokausten laaksossa.
Sanottakoon lopuksi, että yleensä oli puutetta kaikesta muusta vaan ei kurjuudesta."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
