Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" yhdeksännessätoista osassa maanpakolainen pohtii kansanvallan toteutumista - ja toteutumattomuutta. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen yhdeksästoista osa Neuvostoperiaatteen toteuttaminen on omistettu kansanvallan toteutumisen pohtimiseen.
"Kun luomme yleiskatsauksen Neuvosto-Venäjälle, pysähtyy ajatus ensimmäiseksi kysymykseen, kuinka sellainen kurjuus voi jatkua niinkin pitkälle, synnyttämättä suurempaa vastarintaa?
Seuratessa asiain kehittymistä ja kulkua, täytyy ajatella, että kaiken tuon pohjana on vieläkin raskaammat kärsimykset ja vääryydet aikaisemman vallan käyttämästä sorrosta, sillä ilman sitä eivät mitkään diktatuurit eikä pistimet voisi heitä rauhoittaa eikä hallita.
Kuulin kuinka tilanteesta hermostuneet perheenäidit usein kohdistivat syytöksensä ulkoapäin uhkaavaan painostukseen.
Monet saattoivat suuttua suunniltaan jos joku syytti neuvostohallitusta kykenemättömyydestä. Että todellisuudessa oli “syy niin sysissä kuin sepissäkin” täytyy jokaisen ajattelevan myöntää.
Neuvostolaki määräsi, että kaikki yksityisomistusoikeus lakkaa ja siirtyy yhteisomaisuudeksi.
Tätä säännöstä pyrittiin toteuttamaan toisiin nähden rajoittamattomassa laajuudessa, toisaalta tuntui kuin jotkut, etenkin korkeassa asemassa olevat haluaisivat päästä juuri yksityisen omaisuuden isänniksi.
Eikä kukaan muu, kuin valta-asemissa olevat, tuntenut koskaan olevansa “oma herra” paremmin hengelleen kuin muullekaan omaisuudelleen.
Kukaan ei voinut kerskata että yllään on paita, johon vain hänellä on yksinoikeus. Tämä oli kohta, jossa näytti olevan vaikeus sopusointuiseen elämään pääsemiseksi.
Neuvostolaki sanoi tinkimättömästi “kaikki on yhteistä”. Ottakaamme huomioon, että löytyy paljon työläisiä, joilla on koti, siellä hyvinkin mieluinen esine, pöytä, tuoli tai joku muu jonka tahtoisi kaikin mokomin pitää omanaan.
On sen raskaalla päivätyöllään, kieltäytymisellä ja säästäväisyydellään saanut hankituksi ja ehkä itse valmistanutkin, nyt voipi tulla joku virkailija ja huomaa sen välttämättömäksi johonkin toiseen paikkaan ja tarkoitukseen.
Silloin ei auta muu kuin pahempia seurauksia karttaakseen luovuttaa ilman korvausta, tahtoi tai ei.
Tässä muuan tapaus:
Eräs rautatien työmies omisti öljykeittiön (kuukarin). Öiset kotitarkastajat huomasivat sen ja veivät mukanaan.
Mies meni valittamaan virastoon tästä, mutta sai vastauksen, ei siinä ole mitään omavaltaisuutta eikä laittomuutta. Sellaista keittiötä tarvitaan virastoissa teeveden lämmittämistä varten, jolloin siitä on hyötyä useammalle kuin yhdelle ihmiselle.
Mitään maksua ei myöskään suoritettu vaikka miehemme koetti selitellä sen välttämättömyyyttä itselleen ja että on sen ostanut raskaan päivätyönsä palkalla. Ei auttanut. Hymähdettiin vaan ja vakuutettiin sen olevan yhteiskunnan omaisuutta.
Monet Suomeen matkustaneet työläiset, porvaristosta puhumattakaan, jotka jättivät tavaransa ja huonekalunsa mitä eivät voineet mukanaan viedä, kansallistutettiin, osa laillisesti osa omavaltaiseti.
Oli säälittävä nähdä noita monia hävitettyjä koteja, pyhättöjä, jonka kaksi ihmistä oli kerran turvapaikakseen pystyttänyt.
Astuessa kynnyksen yli, seisoi tovin oven edessä mykkänä todistajana kuin rikkirevityn linnunpesän jätteillä, kuin rakkaan äidin avoimen ruumisarkun ääressä.
Muutamassakin kodissa oli ikkunat ja ovet säpäleinä, huonekalut ympäri permantoa ylösalaisin. Sohvista ja tuoleista jalat katkotut ja päälliset puukoilla osaksi viilleskelty ja viety.
Ruoka-astiat, taulut ja peilit särjetyt pieniin sirpaleihin. Seinät ja lattiat ryvetyt lannalla.
Tuli todella vakuutetuksi heidän sanoistaan:
- Ei ole vielä ehditty varsinaiseen luovaan työhön ryhtyä, kun kaikki aika on mennyt vanhaa repiessä
- Uusi yhteiskunta rakennetaan vanhan raunioille.
Aivan oikein sanotaankin, että vallankumouksissa nousee aina roska pinnalle. Niin se oli käynyt täälläkin.
Kaikenkarvaiset onnenonkijakeljut, lumppujuutalaiset, ja monet elämään kypsymättömät lurjukset olivat saaneet huomattavia komissariotoimia suurilla valtuuksilla.
Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset saivat edesvastuuttomasti panna toimeen kuolemantuomioita.
Kuulin kerran muutaman sotilasnuorukaisen toverilleen kertovan, kuinka hän tullessaan uuteen toimeensa Tšekan palvelukseen [Leninin aloitteesta joulukuussa 1917 perustettu Neuvosto-Venäjän salainen poliisi], oli valitellut päälliköllensä ettei ole vielä selvillä kuinka kulloinkin olisi työssään meneteltävä, johon päällikkö oli vastannut:
- Ei ole väliä jos muutamia kymmeniä porvareita syyttömästikin tappaa - siinähän hiljalleen tottuu.
Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Siinä troika, joka on kaikunut korvissani niin kauan kuin muistan ajassa taaksepäin ja joiden pitäisi olla ensimmäiset puolapuut työväen valtaan tultaessa.
Näissä oloissa tuntui hirtehishuumorille vetää noita sanoja edes mielikuvitelmiinsa. Eikä niitä julkisesti siellä näkynyt, ei kuulunut. Lienee liekkunut heikkona virvana jonkun yksilön muistossa kuin sammunut tulivuori.
Ollakseni rehellinen täytyy sanoa, että porvarillisessa yhteiskunnassa tiesin päivätyöni jälkeen saavani lopun vuorokaudesta käyttää omiin harrastuksiini ja yleensä miten tahdoin.
Kun Neuvosto-Venäjän työläinen vapautui varsinaisesta ammattityöstään, oli hänen pakkomääräyksestä mentävä kokouksiin ja talkoihin, ja katujen puhdistamiseen.
Vapunpäivä, joka porvarivaltiossa vaadittiin vapaaksi, muodostui täällä tavallista raskaammaksi.
Aamupäivä piti purkaa puulotjia ja loppupäivä ampumisen uhalla käveltävä juhlakulkueessa pitkin kuraisia katuja. Kuunneltava tuntikausia kestäviä valistuspuheita räntäsateessa ja nälkäisenä ja puolialastomana.
Ei Suomessa ollut edes kireimpinä tsarinismin kuristuskausina kansalaisvapaus niin rajoitettu, ahdistettu kuin täällä, ns. vapaiden työläisten valtakunnassa.
Sana- ja liikuntavapaus oli vain kansan johtajilla. Työläisjoukot huokailivat kommunistiylimystön ruuvipenkissä. Veljeyskäsitykset kuivuivat olemattomiin.
Johtajat vetäytyivät kuoreensa kuin simpukat, seurustellen keskenään ja näyttäytyen vain toimittamansa sanomalehden palstoilla pakkomääräysten antajina ja kansankokouksissa, missä heidän oli ukaaseilleen muka saatava joukkojen hyväksyminen.
Virastoissa he esiintyivät täysin itseoikeutettuina komentajina, joita täytyi pelolla ja vavistuksella lähestyä. Tasa-arvoisuuden kanssa oltiin samalla asteella kuin missä imperialistisessa valtiossa tahansa.
Tarkastelemme kommunistivaltiota ja sen periaatteita hiukan suurpiirteisemmin ja pysähdymme hetkeksi kysymykseen, onko kommunismi se uusi elämä johon maailma nykyisestä kaaoksestaan kehittyy, vaiko vain utopistinen kuva?
Ne yksilöt ja miksei suuret ryhmätkin, joiden nykyisen käsityksen mukaan tällainen järjestelmä on turmiollinen, väittävät sen suurimmaksi hulluudeksi mitä ihmisjärki kuvitella saattaa, jota vastoin toiset pitävät sitä kaikkine ristiriitojen ainoana sovittelevana ratkaisuna ja ihmiskunnan ehdottomanan onnellistuttajana.
Aika on näyttävä.
Liike leviää kaikista ponnisteluista huolimatta kuin rutto ja sanoisinko, sen henki tiivistyy. Kuta valtavampana virta vyöryy, sitä voimakkaammin se herättää ja vetää luokseen pienempiä puroja.
Jos on elinvoimainen, eivät mitkään esteet sitä patoa, vaan vie mukanaan kaikista pidättäytymisistä huolimatta kauempanakin olevat.
Voi sattua että vuoksi hetkeksi saataisiinkin kytketyksi, mutta murtautuu usein entistä valtavampana uudelleen esiin. Jos on kuolemaan tuomittu, se kyllä sykehtyy omaan heikkouteensa.
Kun seurasi tätä liikettä Venäjällä, näytti usein siltä kuin siemen olisi heitetty someroläjään, missä ei ole itämismahdollisuutta.
Ennen kuin mitään perinpohjaista uudistusta voidaan sovittaa käytäntöön, täytyisi omata voimaa voidakseen täydellisesti riistäytyä olleesta.
Sillä mentyämme kukin itseemme, huomaamme että olemme rautaisilla kahleilla kytketyt entisyyteen. Hyvinkin vähäpätöinen muutos vaatii monasti tavatonta itsekamppailua ja kieltäytymistä pienimmistäkin tottumuksista.
Hyvästä tahdostammekin huolimatta tulemme pysymään pitkät ajat menneisyyden orjina.
Suoritettuamme äkkikäänteen vapauttamalla itsemme entissiteistä, huomaamme usein että meitä orjuuttaa aluksi enemmän uusi vapaus kuin vanhat kahleet, ja näin ollen on parempi liukua siihen hiljalleen.
- Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien inhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen ei ole niinkään helposti toimeenpantava asia kuin se meistä usein näyttää, lausuu eräs kirjailija.
Kaikki vaatii synnytysprosessinsa. Ei kukaan yksilo voi tulla hetkessä riippumattomaksi aikaisemmasta ajattelustaan eikä ponnistuksistaan huolimatta voi omistaa itselleen kaikkia hyveitä.
Sitä vähemmän voi yhteisökään, yksilöistä muodostuneena kädenkäänteessä riistäytyä otteesta. Aivan oikein on sanottukin, ettei elämä muuta muotoaan kuin vähitellen, asteittain tapahtuvan kehityksen kautta.
Kuten edellä kerrotuista seikoista huomaa, ei Venäjällä oltu tuona kaksivuotiskautena päästy pidemmälle kuin että entinen oli revitty eikä mitään uutta luotu.
Huolimatta siitä että porvarillinen yhteiskunta aiottiin “kaikkine mädännäisine kehityksineen” hävittää maan tasalle, näytti kuin monessa suhteessa oli välttämätön pakko palata porvarilliseen järjestelmään ja ottaa käytäntöön aikaisempia kokemuksia ja menettelytapoja.
Huomattavin takapero tehtiin hallinnollisella alalla. Kollegiaalisuus ajoi asiat karille, mistä ei tahdottu selvitä.
Neuvostot, joilla oli tehtaissa ja työpaikoissa viimeinen määräävä sana, suhtautuivat epäluuloisella itsepäisyydellä specialistien kuten insinöörien ym. antamiin lausuntoihin, järjestellen työt oman käsityksensä mukaan, joutuen monasti väärille tolille.
Tämän huomasivatkin kaukonäköisemmät johtohenkilöt ja päättivät nostaa heinäkuorman tien päälle ennen kuin ehtii kokonaisuudessaan keikahtaa ojaan.
Kansankomisariaatti otti asian ensin “hiljaiseen” käsittelyyn, huomautti sitten hellävarone sanomalehdissä ja yleisissä kokouksissa.
Lainaamme tähän kohdin Leninin eräässä konferenssissa pitämästä puheesta:
- Historia osoittaa, että kaikkina aikoina on järjestelmän vaihtuessa uusi luokka käyttänyt hyväkseen edeltäjänsä saavuttamia kokemuksia. Näin ollen on meidänkin edullisempi, kuten on tultu huomaamaan, siirtyä yksihenkilöperiaatteen pohjalle hallinnollisella alalla, eikä hävittää sellaista jossa huomaamme löytyvän kelvollisia tarvepuita uuteen rakennukseen.
Niinpä alettiinkin hiljalleen luisua takaisin entisiin porvarillisiin tapoihin. Mistään kansanvaltaisuudesta ei voinut enään puhuakaan. Koko hallitus ja järjestelmä oli muutamien yksilöiden mielivallassa.
Kokouksia tosin pidettiin, mutta keskustelut ja päätökset muodostuivat komissarioiden ja johtajien keskeisiksi “muka väittelyiksi”.
Varsinainen työväestö oli vain kulissina kuunnellen kuinka asiat heidän nimissään hyväksyttiin, uskaltamatta suutaan avata, sillä he tiesivät että jos sanoo jonkun vastaväitteen niin silloin “paha perii”.
Eivätkä työläiset näistä kokouksista lainkaan olisi välittäneet, ellei olisi ollut henkensä uhalla niissä pakoitettu olemaan."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
