Hyppää pääsisältöön

Kyllä, olemme itsekeskeisiä, mutta emme omasta syystämme

Riikinkukko katsoo itseään peilistä
Riikinkukko katsoo itseään peilistä Kuva: Heidi Gabrielsson Riikinkukko,Itserakkaus

Kun luotto yhteisiin instituutioihin, uskontoihin sekä ideologioihin häviää, jäljelle jää yksilö. Me olemme itsekeskeisiä, koska muuta mahdollisuutta ei ole.

Yksinäisyys

Ensimmäinen kohtaus:
Henkilö herää, meikkaa kasvonsa, menee takaisin sänkyyn makaamaan ja ottaa itsestään 20 kuvaa. Hän valitsee kuvista yhden, käsittelee sen ja julkaisee sosiaalisessa mediassa. Henkilö tarkistaa kommentit ja tykkäykset lukemattomia kertoja.

Olemme muuttuneet. Se, mitä ennen piti piilotella, tuodaan nyt esille. Vaatimattomuus ei kaunista. Jokainen sosiaalista mediaa käyttävä tietää, että eniten tykkäyksiä ja seuraajia saa kertomalla itsestään mahdollisimman paljon ja mahdollisimman henkilökohtaisesti. Sama toimii muussakin elämässä: omia saavutuksia ja kokemuksia kannattaa tuoda esille aina tilaisuuden tullen. Elämme minän aikakautta.

Vaikka kuinka päivittelisimme sosiaalisen median itsekeskeisyyttä, somemaailma ei ole syntynyt tyhjiössä eikä selfie ole narsismin merkki. Itsensä korostaminen ja, yritysmaailman termein, itsensä brändääminen ovat tapa pysyä mukana: saada töitä, ystäviä ja menestystä. Oman naaman jatkuva kuvaaminen ja omien oivallusten twiittaaminen voi huvittaa tai kauhistuttaa, mutta tällainen maailmastamme tuli. Ja siihen kannattaa tottua.

Miten meistä tuli näin itsekeskeisiä?

Filosofit ja yhteiskuntatieteilijät ovat jo satoja vuosia olleet kiinnostuneita länsimaisen individualismin alkulähteistä. Sosiaalipsykologi ja mediatutkija, dosentti Janne Matikaisen mukaan yksi selitys löytyy 1905 julkaistusta Max Weberin klassikkoteoksesta Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Tietyt uskonnot ja uskonnolliset arvot alkoivat jossain vaiheessa korostaa yksilöllisyyttä, joka mahdollisti nykyisen talousjärjestelmän. Syntyi kapitalismi, joka korostaa yksilöä.

Vuosisatojen saatossa osa kulttuureista säilyi kollektiivisina, osa muuttui yksilökeskeisiksi.

Maailmankuulu kulttuuritutkija Geert Hofstede on selvittänyt vuosikymmeniä kollektiivisten ja individualististen kulttuurien eroja. Hänen mukaansa kulttuuri vaikuttaa kaikkiin ihmisten valintoihin ja arvoihin. Ei liene yllätys, että Suomi sijoittuu selkeästi individualististen arvojen maihin. Se tarkoittaa, että ihmisten odotetaan pitävän huolta vain itsestään ja omasta perheestään.

Jos olet onneton, se on oma syysi. Jos olet onnellinen, olet sen ansainnut.

Vielä 1970-luvulla asiat olivat toisin. Elimme jälleenrakennuksen huumassa, jossa yksi tärkeimmistä arvoista oli yhteisöllisyys. Ruskeilla vakosamettisohvilla kaikki katselivat samoja tv-ohjelmia ja kuuntelivat samoja radiokanavia.

Kun taloudessa alkoi mennä paremmin, yksilöllisyydestä kiinnostuttiin.

Hetken näytti siltä, että kaikki on mahdollista. Enää ei tarvinnut jäädä kotipaikkakunnalle ja seurata vanhempien jalanjälkiä. Kokemusmaailma pirstaloitui ja jokaisella oli mahdollisuus toteuttaa omia unelmiaan.

Miksi vapaus ja lukemattomat mahdollisuudet toivat mukanaan itsekeskeisyyden?

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan mukaan siksi, että ihmisen ajatellaan nykyään olevan itse vastuussa kaikesta. Se, kuinka meidän käy ja kuinka elämämme sujuu, on itsestä kiinni. Ei ole ihme, että ajatukset pyörivät oman navan ympärillä. Kun kaikki aika menee itsestä ja omasta jaksamisesta huolehtimiseen, ei ole resursseja miettiä muita.

Ajateltavaa riittää: töitä ei ole, työpaikka on epävarma tai vaativa, taloudellinen epävarmuus painaa. Jopa parisuhde ja perheen perustaminen ovat yksilön valintaan liittyviä projekteja.

Jos olet onneton, se on oma syysi. Jos olet onnellinen, olet sen ansainnut.

Valinnanvapauden ja yksilöllisyyden piti olla ihanaa, mutta oman onnensa seppänä oleminen aiheuttaakin tuskaa.

Ryhmä riikinkukkoja synkissä tunnelmissa.
Ryhmä riikinkukkoja synkissä tunnelmissa. Kuva: Heidi Gabrielsson ryhmä,synkkyys

Yritys kohdata

Toinen kohtaus:
Kaksi henkilöä keskustelevat keskenään. Toinen puhuu väsymyksestään, epäinhimillisestä työtaakastaan ja parisuhteestaan. Toinen on kuuntelevinaan ja nyökkäilee. Todellisuudessa hän miettii omaa väsymystään, omaa epäinhimillistä työtaakkaansa ja omaa parisuhdettaan.

Ihmisellä on luontainen taipumus tuntea empatiaa. Haluamme lohduttaa ja olla läsnä. Kuitenkin olosuhteiden muututtua myös empatiakyky muuttuu. Ahdistunut ihminen ei kykene asettumaan toisen asemaan, vaikka haluaisi. Erään tutkimuksen mukaan myös valta-aseman saanut ihminen kytkee osittain empatian pois päältä, ja rupeaa ajattelemaan enemmän itseään. Luovumme empatiasta tarpeen vaatiessa.

Rajulta tuntuu myös kollektiivisten kulttuurien ajattelutapa. Vaikka kaikki päätökset tehdään yhteisön kautta, se ei välttämättä tarkoita, että empatiaa olisi yhtään sen enempää. Työpaikan menestys menee oman menestyksen edelle, ja myös persoonallisuus määräytyy ryhmän arvojen, normien ja päämäärien mukaan. Kasvojen säilyttäminen yhteisön edessä on niin tärkeää, että yksilön hyvinvointi putoaa listalla viimeiseksi. Myös se aiheuttaa luonnollisesti ongelmia.

Olisiko mahdollista löytää tasapaino näiden kahden maailman väliltä?

Ehkä, mutta se vaatisi paljon työtä. Hyvinvointivaltion ajatuksena on, että yhteiskunta pitää huolen meistä. Nyt näyttää siltä, että verkostojen rakentaminen on siirtynyt yhteiskunnalta jokaisen omalle vastuulle. Ihmiset eivät kasva mukaan, ainakaan perinteiseen, yhteiseen toimintaan ja luotto instituutioihin on romahtanut. Jaana Hallamaan mukaan koemme siksi tarvetta varmistella oman elämämme sujumista.

Myös negatiivinen ilmapiiri ohjaa ajattelemaan yksilökeskeisesti. Olemme pettyneitä päiväkoteihin, peruskouluun, terveydenhuoltoon, ideologioihin sekä poliittisiin instituutioihin. Syntyy olosuhde, jossa ihmiset keskittyvät vain itseensä. Yksilöllisyys korostuu, kun mikään muu ei toimi.

– Uskonto on out ja politiikka on ihan paskaa. Ismit eivät sykähdytä. Elämä on niin epävarmaa, että mitä muuta on jäljellä, kuin meikäläinen, meitsi, tykittää Hallamaa.

Aikaisemmin piti liittyä yhteen, jotta voisi pärjätä paremmin. Nykyään vain yksin, omaa etuaan ajatellen, voi saavuttaa jotain tavoiteltavaa: päästä hyvään kouluun, luoda menestyksekkään uran, ostaa oman asunnon, oman auton, oman koiran. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Vastaavasti toisten seuraan hakeutuminen vaatii yksilön resursseja, sosiaalista kykyä toimia sekä rahaa. Hallamaan mukaan esimerkiksi se, ettei ole varaa ostaa kahvia kahvilasta, voi estää ystävien tapaamisen.

Sama pätee sosiaaliseen asemaan. Kaikilla ei ole samanlaisia valmiuksia valita vapaasti. Kun kaikki valta ja päätökset sysätään yksilön vastuulle, jäävät heikoimmat väistämättä jalkoihin.

Suhde maailmaan

Kolmas kohtaus:
Henkilö pitää itseään tiedostavana. Hän kierrättää ja syö kasvisruokaa. Hän tietää lentämisen olevan ilmaston kannalta huono tapa matkustaa, mutta hän on juuri varaamassa lentoja Aasiaan.

Meille on opetettu, että meillä on lukemattomasti mahdollisuuksia. Meillä on oikeus olla onnellisia ja nauttia elämästä. Meillä on oikeus matkustaa, etsiä itseämme, rakastaa ja rakastella. Olemme ansainneet tämän. On vaikea kuvitella elämää ilman etuoikeuksia, siksi on mahdotonta luopua niistä. Vaikka tiedostaisimme toimivamme vastoin yhteistä hyvää.

Elämä on loputonta ristiriitaa halujen, mahdollisuuksien ja syyllisyyden välillä.

Tämä näkyy Hallamaan mukaan kaikkialla. Me juhlimme menestyjiä, jotka ovat kehittäneet upean pelin tai voittaneet uskomattomia summia nettipokerissa. Samaan aikaan päivittelemme nuoria, jotka pelaavat pelejä ja syrjäytyvät. Vika on aina yksilössä.

Oman onnen metsästämisestä on tullut elämäntapa.

Itsekeskeisyys ei ole pelkästään itsekkyyttä, se on vastaus maailmankuvalle, joka meille on annettu. Jos koko elämänsä kuulee olevansa vastuussa omasta onnestaan, alkaa myös elää sen mukaan.

– Tarjotaan tällaista maailmaa ja sitten ihmetellään, että mitäs olette tuollaisia, kiteyttää tutkija Janne Matikainen.

Tällä hetkellä tärkeinä pitämiämme arvoja ovat vapaus ja mielihyvä. Oman onnen metsästämisestä on tullut elämäntapa. Meitä ohjaillaan ottamaan selvää, keitä me oikeasti olemme ja mitä me haluamme. Kerrotaan, että vain rakastamalla itseään voi rakastaa muita. Vain tutustumalla itseensä perinpohjin voi elää täysillä.

Ihminen etsii epätoivoisesti hyvinvointia erilaisten menestystarinoiden ja self-help-kirjojen avulla. Media ruokkii ajatusta siitä, että yksilö voi löytää onnen tekemällä ratkaisevan elämänmuutoksen: meditoimalla, heittämällä tavaroitaan roskikseen, syvähengittämällä, rakastumalla, rukoilemalla, akupunktiolla, downshiftaamalla, muuttamalla maalle.

Etsimme jatkuvasti onnellisuutta. Yksin.

Hallamaa ihmettelee, miten helposti ihmiset luottavat “viiden kohdan -listoihin” tai uskovat “tämä toimi mun kaverilla” -väitteitä. Samaan aikaan kun painiskelemme eksistentiaalisten kysymysten äärellä, innostumme ruokaohjeesta, jonka avulla voimme saavuttaa lopullisen tasapainon. Emme halua myöntää, että elämä on sotkuista ja epämääräistä alusta loppuun. Helppoja keinoja ei ole.

Utopia

Viimeinen kohtaus:
Henkilöt tapaavat toisensa ja unohtavat hetkeksi itsensä.

Me tarvitsemme toisiamme. Ihmistä ei ole olemassa ilman toisia ihmisiä.

Yhteisöllisyys ei ole kadonnut. Se on muuttunut. Samoin kuin hengellisyys, yhdessäolo muuttuu yksilölliseksi, räätälöydyksi. Valitsemme mitä haluamme. Janne Matikaisen mukaan nykyinen yhteisö haetaan omien intressien perusteella. Puhutaan uusyhteisöllisyydestä ja uusheimoista, joiden rakentumisessa sosiaalisella medialla on suuri rooli.

Sosiaalinen media on myös nimensä mukaan sosiaalinen, tosin se on yksilölähtöistä sosiaalisuutta. Se kuitenkin mahdollistaa yhteydenpidon ja tiedon jakamisen. Nykyinen suuntaus on myös se, että julkisista palveluista siirrytään yksityisiin sosiaalisen median tiloihin, joissa tietoa jaetaan suljetussa ryhmässä.

Ihmisellä on valtava tarve tulla hyväksytyksi ja tuntea olevansa tärkeä osa yhteisöä. Pahin skenaario Jaana Hallamaan mukaan olisi se, että ihmiset vetäytyisivät etsimään yksityistä onneaan. Siinä tapauksessa “trumpit ja putinit” voivat häiritsemättä tehdä, mitä he haluavat. On vaarallista, jos yhteinen hyvä lakkaa kiinnostamasta.

Koska yhteiskunnalliset muutokset pakottivat meidän itsekeskeisiksi, ehkä ne pakottavat meidät myös ajattelemaan enemmän toisiamme.

Janna Hallamaa uskoo ilmastonmuutoksen olevan murroskohta, joka johtaa lopulta itsekeskeisyyden vähenemiseen. Ilmastonmuutoksen ympärille muodostuu uudenlaista yhteisöllisyyttä, joka koskee elämäntapaa ja asumista. Käsillä olevat ongelmat ovat niin suuria, että tarvitsemme toinen toisiamme. Parhaassa tapauksessa ihmiset nousevat yhdessä rintamassa puolustamaan demokratian kannalta keskeisiä arvoja: ihmisten yhdenvertaisuutta, sananvapautta, totuutta, koskemattomuutta ja keskinäistä kunnioittamista.

– Jos ne menevät, niin sitten menee kaikki, toteaa Hallamaa.

Juttua varten on haastateltu myös sosiaalipsykologian dosentti Liisa Myyryä, joka on perehtynyt erityisesti arvotutkimukseen.

Keskustele