Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" toiseksi viimeisessä osassa maanpakolainen kertoo, kuinka kaksivuotinen ajanjakso Venäjällä päättyy kauan kaivattuun paluuseen koti-Suomeen. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomuksen toiseksi viimeisessä osassa maanpakolainen kertoo paluustaan takaisin Suomeen.
"Kun näytti että elintarviketilanne tulisi edelleen näyttämään yhtäläisenä ja muut puutteet ja niiden varma seuralainen kurjuus yhä lisääntyi, päätin jälleen yrittää kotimaahan. Tiukalle se otti.
Ensin oli päästävä eroon työpaikasta. Laki sanoi ettei kukaan neuvostolaitoksen palveluksessa oleva saa erota ilman pääjärjestön myöntymystä. Mitkään ylössanomiset eivät tulleet kysymykseen. Kaikki etuileminen ankarimmasti kielletty.
Ero tai siirto toiseen tehtävään oli mahdollinen vain siinä tapauksessa, milloin henkilö katsottiin “hyödyllisemmäksi” jollain toisella alalla.
Kevättalvella sairastuin pilkkukuumeeseen, josta jonkun verran toinnuttuani sain lääkärintodistuksen, missä tämä totesi että voidakseni täysin toipua vaikeasta taudista, olisi päästävä muutamiksi kuukausiksi lepäämään terveellisempään ilmanalaan ja voimakkaan ravinnon yhteyteen.
Esitin todistuksen isännistölle, joka ehdotti toipumispaikaksi Etelä-Venäjää. Pysyin tinkimättömästi päätöksessä päästä kotimaahan, johon he lopulta suostuivatkin luvaten antaa passin.
Usein olin tuon lupauksen jälkeen lähtevien listalla, vaan monet kerrat tulin jonkun tekosyyn nojalla siitä viimetingassa poistetuksi. Karsinnan suorittivat suomalaiset neuvostovirkailijat.
Valkeni vihdoin päivä, jolloin passin taskuuni sain. Mielessä kaivoi vielä salainen epäilys rajan yli pääsemisestä. Olihan kerran ennenkin palautettu sieltä takaisin, eikä vallitsevien epävarmojen olojen takia voinut koskaan olla mistään varma.
Kuitenkin varustin vähäiset matkatavarani kuntoon.
Kansalaissodan aikainen työtoverini [Alfred Blomqvist], jonka kanssa tälle matkalle lähdin Viipurista kaksi vuotta jälkeenpäin, pysytteli kaiken aikaa Buissa [Suomesta paenneiden punaisten siirtokunta Keski-Venäjällä].
Kesällä 1919 sain häneltä kirjeen, missä tiedoitti olevansa ruumiinkantajana koska tuosta ammatista sai suuremmat päivittäiset ruoka-annokset.
Kertoi että pakolaisten keskuudessa raivoaa lukuisia tauteja kuten pilkkukuume, lavantauti ja mustarokko, vieden lukuisia urheja.
Aika-ajoittain lähettämissään kirjeissä pyysi odottameen kunnes Suomeen on muodostunut neuvostovalta, jolloin voitaisiin palata yhdessä kuten oli tultukin.
Oloni kävi kuitenkin niin raskaaksi, etten voinut hänen pyyntöään täyttää, vaan päätin palata yksin.
Tiistaipäivän aamuna istuin junassa, joka mennä huristi kyllin tuttua tietä Pietarista Valkeasaaren asemalle.
Kohtalon oikusta lienee sattunut eteemme nimikkoveturini, jonka uuniin olin aikaisemmin monet sylet märkiä halkoja heittänyt tuolla samalla tutulla tiellä, mistä jokainen sähkölankapylväskin minut tunsi.
Kaikki muodolliset tarkistukset sivuutin ja satakunta henkeä käsittävässä joukossa astuin rajavartiostoon.
Kapean, tilapäisen sillan yli, johon vain yksi kerrallaan laskettiin, astuin reppu selässä jännityksellä odottaen koska huudetaan takaisin.
Jännitys laukesi kun sillan yli päästyä astuin jalkani kotimaani kamaralle, joka ei ollut koskaan tuntunut niin rakkaalle kuin nyt.
Ilo ei kuitenkaan päässyt liekkiin leimahtamaan. Sisällä oli jotain painostavaa, epätietoinen tuska, joka entisen häipyessä pisti terävän kyynsä ulos.
Olinhan vilpittömyydestäni huolimatta ehkä hyvinkin vaarallinen olio synnyinmaassani, jonka hyväksi oli jo 20 vuotta työskennellyt yötä päivää nälkäpalkalla.
Mutta olihan joukossa niitä, jotka saattoivat välittömästi riehahtaa hetken tuottamasta tunteesta.
Muudan vanha, harmaantunut ranskalainen herrasmies hyppi ilosta mielipuolen tavoin kuin vasikka päästyään ummehtuneesta navetasta haistelemaan kevätruohoa. Heilutteli käsiään huudellen:
- Swabod - swabod!
Näytti kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa huolimatta siitä, että Venäjän puolella rajatarkastuksessa ratkottiin hänen housujensa lahkeista useita kymmeniä suomalaisia sadan markan seteleitä.
Näytti jokaiselle mielihyvin hattuaan, jonka saumoihin ja vuoriin oli jäänyt vielä “finski djengi”.
Tultuamme Suomen puolella olevalle Rajajoen asemalle, tuskin uskoi silmiään nähdessään tarjoilupöydällä hienoja leivoksia, sokuria ym. herkkuja, joita ulkomaalaiset kyynelsilmin suutelivat ennen syöntiään.
Täällä tapasin muutamia aikasempia virkamiestovereitani, jotka olivat jälleen tehtävissään ja katselivat kuin säälien minua, jonka vuoksi kysäisin tulenko sopimattomaan aikaan, johon vastasivat ettei olisi ollut hyvä ainakaan aikaisemmin.
Yhtenään kuulin kysyttävän:
- Luuletteko että neuvostovalta pysyy pystyssä? Minkälaista siellä todellisuudessa on?
Vastailin heille, etten ole profeetta enkä ennustaa osaa. Huonoahan se on. Nälkä ja puute tahtovat nujertaa. Paljon kauniita ideoita, mutta ne ovat vielä paperilla.
Onnenmaa on etsittävä vielä toistaiseksi muualta. Korkeintaan saattoi jokin aatten huumaama istahtaa hindulaisen munkin tavoin vaahteran siimekseen hautomaan nirvanahaaveilujaan jostain tulevasta, tuntemattomasta ja ehkä koskaan saavuttamattomasta uutuudesta!
Tulin tänne vaikka tiesin, että edessäni on ehkä hyvinkin pitkäaikainen vankeus. Lohduttelen itseäni sillä että saan nähdä omaisiani muutaman kerran kuukaudessa. Olla heidän kanssaan kirjeenvaihdossa.
Eikä tarvitse nähdä ympärillään noita nälän ja puutteiden kuihduttamia ihmispoloja, joidenka hyväksi en voinut mitään tehdä.
Olin jo nähnyt ja kärsinyt niin paljon, ettei sen pahempaa voi olla edessäkään. Vapautta ehkä hiukan vähemmän, mutta sanoohan Schiller eräässä runossaan:
- Vapautta on vain unelmien mailla."
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
