Laila Tarpila
Yle
Säveltäjä ja kuoronjohtaja Knut Kankaan kirjoittaman tarinan "Pakolaisena Venäjällä" viimeisessä osassa "Epilogi" pohditaan vakavia yhteiskunnallisia asioita esimerkkien valossa. #musiikinkevät1918
Punaisten Tullineuvoston jäsen, säveltäjä Knut Kangas oli paennut huhtikuussa Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdessä neuvoston puheenjohtaja Alfred Blomqvistin kanssa.
Blomqvist oli jatkanut matkaa syvemmälle Venäjälle, kun taas Kangas oli jäänyt Pietariin. Blomqvistista tuli myöhemmin Neuvosto-Karjalan tullilaitoksen johtaja. Hänet surmattiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Tullineuvoston muut viisi jäsentä menettivät kaikki henkensä valkoisten astuttua valtaan. Kaksi teloitettin Viipurissa toukokuun alussa ja kolme kuoli vankileireillä kesällä 1918.
Knut Kangas kirjoitti salanimellä Eero Korpi 21-osaisen tarinan Pakolaisena Venäjällä, jossa hän mitä todennäköisimmin kertoo omista kokemuksistaan maanpaossa.
Kertomus päättyy maanpakolaisen vakaviin pohdintoihin yhteiskunnan tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa.
"Sanotaan ettei vallankumoksia eikä aatteita tehdä, vaan syntyvät ja kehittyvät itsestään suotuisassa maaperässä.
Tarkastelemme lopuksi niitä syitä, jotka olivat pahimpia kompastuskiviä Neuvosto-Venäjän luomistyössä ja vakiinnuttamisessa, sekä niitä porvarillisissa valtioissa esiintyviä ristiriitoja, joiden oleellisena tuloksena on kommunismi ja sen ruumiillistunut muoto, Neuvosto-Venäjä.
Olen aikaisemmin maininnut että hallintovalta Venäjällä joutui vastoin periaatteita yksilöiden käsiin.
Mutta täytyy myöntää, että tässä on välillisesti kuitenkin pohjana joukot jotka, vaikka eivät hyväksyneetkään valitsemiensa johtajien menettelytapoja, katsovat edullisemmaksi pysyttää sen ainakin toistaiseksi, kuin palata takaisin tsarinismiin ja siihen orjatilaan, josta ovat katkerilla uhrauksilla ja kärsimyksillä päässeet ja jonka ruoskaniskut vieläkin heidän selässään kirvelevät.
He elävät siinä varmassa toivossa, että tuo kaikki on ylimenokautta, joka lopuksi johtaa fantasian tuomiin olotiloihin.
Kuulin kerrottavan, että kunhan ensin saadaan ulkoinen vihollisjoukko lyödyksi, alkaa sisäinen puhdistus = sota komissarioita vastaan.
Tämän ajatuksen tuloksena voidaan pitää sitä terroria, joka syksyllä 1920 kohdistettiin suomalaisiin kommunistisiin johtomiehiin [Kuusisen klubin murhat].
Subjektiivisen tuntemuksen perusteella uskallan väittää että tuohon kapinoimiseen, jonka uhriksi joutui puolisenkymmentä johtajaa, oli syitä ja pohja, jolle saattoi nojata yhtä hyvin kuin missä vallankumouksessa tahansa.
Työläisten harteilla lepäsi uusi yläluokka, joka pysytteli kuten entinenkin, erillään kansasta.
Sulkeutuivat omiin leireihinsä ja esiintyivät kuin halveksien varsinaista köyhälistöä, johon olivat itse aikaisemmin kuuluneet tai heidän valtuuttaminaan saavuttaneet tuon asemansa.
Eikä vain sillä tilannetta kärjistetty että vetäydyttiin yläluokan tavoin palatseihin, vaan vieläpä esiintyivät usein joukkoja kohtaan raa’asti ja diktatorillisesti.
Mainitsen kohdan muutaman suomalaisen komissarion puheesta eräässä kokouksessa:
- Minulla on valta antaa teille leivän asemasta lyijyä, jos ette lopeta tuota alituista jankuttamista nälästä.
Kun valtiomies esiintyy tällä tavoin, ei voi lainkaan ihmetellä jos anarkiaa syntyy. Platon sanoo kirojoitelmissaan:
- Ainoastaan sen henkilön on esiinnyttävä valtiomiehenä, joka kykenee tekemään kansalaiset paremmiksi.
He eivät siihen edes pyrkineetkään. Jos komissariovalta jatkuu samoissa merkeissä, ei voida odottaa muuta kuin uutta vallankumousta. Johtaako tuo lopulta anarkiaan, demokratiaan vaiko takaisin imperialismiin, on vaikea lähteä arvailemaan.
Tahtomatta olla mikään “laudator temporis acti”, entisaikojen kehuja, tuntui siltä ettei tällainenkaan maailmanjärjestys käy, joskaan emme voi hyväksyä sitä muotoa joksi ympäröivä elämämme on muodostunut nykypäivän porvarillisissa valtioissa.
Uudistuksia ja parannuksia kaivataan. Sopusointuista elämää ikävöidään kaikkialla. Yleinen ihmiskunnan rappeutuminen on ilmeinen. Moraalinen taso luisuu päivä päivältä alemma.
Elämän vaatimukset kehittyvät ja kasvavat hurjalla nopeudella, eivätkä taloudelliset hyvinvointimme ja jokapäiväiset tulomme kehity samalla vauhdilla.
Kun mitta on täysi, pursuaa se yli äyräiden jos siihen vielä lisätään.
Otan tähän lauseen toisesta kynästä:
- Oppikaamme ajattelemaan että ympärillämme olevien veljiemme kurjuus on myöskin meidän kurjuutemme ja ettei tästä kurjuudesta päästä pelkällä olankohautuksella eikä ivahymyllä, vaan vaatii molemminpuolista ponnistelua ja itseuhrautumista.
Tuskinpa löytyy ihmistä, joka voisi sanoa olevansa todella onnellinen elämäänsä ja ympäristöönsä. Kullakin ovat omat huolensa ja vastuksensa. Jos taloudellinen pohja on vahva, esiintyy heikkouksia toisaalla ja päinvastoin.
Näen ympärilläni itsekkään joukon, joka enemmän astuu vaikkapa hirsipuuhun kuin eläisi maailmassa, jossa hän ei olisi jotakin toista parempi ja korkeammalla.
Kuulen myönnettävän maailman uudistuksen välttämättömyyden. Ei kukaan luopuisi oikeuksistaan eikä tahtoisi olla kenestäkään riippuvainen. Kaikki elävät odottavassa jännityksessä ja toivovat uuden päivän tuovan tullessaan parempaa.
Lukemalla päivän lehdistä nykymaailman sekavasta kaaostilasta, huomaamme että tämä on vain hiljaisuutta myrskyn edellä ja että huomenilta voi antaa järkyttäviä tapauksia.
Maailma alkaa olla jakautunut kahteen taisteluleiriin, missä hiljaisuudessa hioo miekkojaan voidakseen otollisen hetken tullen nujertaa vastustajansa.
Kun katselee kanssaihmisiään, huomaa kuinka jokainen on täynnä itserakkautta ja toisen halveksimista. Ja tilanne on jo kohta kärjistynyt siihen mittaan, etteivät mitkään moraalisaarnat enään auta. Uusia koettelemuksia ja kärsimyksiä ilmaantuu yhtenään.
Puhumme paljon ja retorillisesti kansojen hyvinvoinnista ja itsemääräämiseoikeudesta. Vuodatamme myötätunnon kyyneleitä köyhälistön ja sorrettujen heimoveljiemme aseman parantamiseksi.
Todistamme vastustajamme häikäilemättömyyden ja raakuuden kaikkine petomaisuuksineen. Puhumme isänmaallisuudesta, lakien pyhyydestä, jumalan suuresta kaitselmuksesta ja voimasta.
Kohotamme vastustajamme murhaajan sankariksi. Olemme valmiit antamaan viholliselle leipäpalan lastemme suusta ja voimme kääntää selkämme tuolle hyvälle jumalallekin, kun tämä kaikki on ja tulee vain meidän yksilöllemme eduksi.
Puolueiden välinen juopa syvenee päivä päivältä. Yleinen raakuus painaa leimansa kaikkeen. Sääli, ihmisyys, anteeksiantavaisuus ja yleensä hyveet häviävät olemattomiin kuin pyyhkäisten.
Oikeus muuttuu ivaksi. Totuus esiintyy raa’assa voimassa. Lainvalvojat esiintyvät lainrikkojina.
Uskonnosta on muodostettu, kuten saksalainen professori J.R. Miller sanoo "halpahintainen ruoska barbaarisen ja petomaisen massan moraaliseksi kurinpito- ja hillitsemisvälineeksi".
Työväestö on tullut huomaamaan kuinka sitä petetään teologisella aineistolla. Vuosituhansia on jo yläluokka halukkaasti ja hyvällä menestyksellä käyttänyt haudantakaisen elämän autuuttavaa olotilaa välikeinona halpojen maallisten etujensa saavuttamiseksi.
Kooten sen turvissa itselleen pääomia, kahlehtinut sen turvissa kumouksellisia vaistoja ja antautunut sen luvalla mitä hirvittämimpiin petomaisuuksiin.
Ajatellaanpa tämän yhteydessä yksi tämän maailman pieksemä lapsipuoli, jota ympäröi kaikenlaiset ulkoiset kurjuudet, ja näkee samalla kanssaihmistensä ilot ja nautinnot samoine toiveineen.
Hän pistäytyy esimerkiksi kirkkoon. Näkee saarnastuolissa henkilön, joka on saanut osakseen yltäkyllin hyvyyttä elämän ylitsevuotavasta sarvesta.
Kuulee kuinka hän ihan tosissaan saarnata paukuttaa taivaan ilosta, hääsalin kimaltelevista kristallikruunuista ym., jotka hyvät-hyvyydet tulevat yksinomaan sen osaksi, joka tässä elämässä on köyhyydet ja puutteet tyynesti kärsinyt.
Väitellen, että mitä enemmän on kärsinyt, sitä suurempi voitto ja kunnia on niistä palkkioksi tuleva.
Eikö tämä ala jo olla raakuuden huippu? Sillä johan tässä lapsenkin mielikuvitus osuu kysymykseen miksei setä itse kärsi saadakseen kaiken tuon?
On todella sääli nähdä noita elämän monilla eri aloilla esiintyviä keinottelijoita, jotka menettelytapoja valitsematta käyvät uhriensa kimppuun ottamalla päälleen mitä viattomimman hahmon, todistelevat kuinka kaikki heidän tarkoituksensa ovat oikeutettuja ja noiden toisten työlakot ja kapinat ovat perkeleestä.
Selkänojaksi on otettu laki, jonka mukaan voidaan oloihin tyytymättömät asettaa paarialuokaksi, joiden henki ja elämä ei ole penninkään arvoinen.
Ja silloin kun ei ole mitään ns. siveellistä pohjaa ryhtyä varsinaiseen teurastukseen, on jo vuosisatoja käyty kirkon turviin, otettu ristiinnaulitun kuva käteen ja verhottu itsensä tekopyhyydellä.
Onhan totta että kristinoppia on mukava käyttää keppihevosena ja välikeinona kalastellessa hapuilevia ihmisiä ja paljon on heitä nuottaan kokoontunutkin, mutta olisin halukas näkemään kuinka rauhallisena nämätkin kalamiehet seisovat päivätyönsä päätyttyä viimeisen tuomarinsa edessä.
Ehkäpä johtuu aika-ajoittain ja tälläkin turulla mieleen ne jyvä- ja voileiviskät, mitkä ovat ryöstäneen voudin kautta köyhiltä ja orvoilta ulos puristaneet.
Jos katselemme hiukan lainvalvojia meidän porvarillisissa valtioissamme, huomaamme kuinka sama tuomari voi antaa esimerkiksi työläisryhmään kuuluvalle kellon varkaalle kuritushuonetta jopa kuusikin vuotta, kun sitävastoin porvari- ja ylhäisöpiireihin kuuluva miljoonavaras pääsee kolmella vuodella.
Vaikkapa nyt väitettäisiinkin, että ns. sivistynyt ihminen tuntee niin nautinnon kuin tuskankin monistuneemmin kuin sivistymätön ja että tuo kolmen vuoden tuomio on porvarille raskaampi kuin työläiselle kuusi vuotta, on tämä omiaan synnyttämään tyytymättömyyttä ja vähentämään oikeuslaitoksen arvovaltaa kansan silmissä, eikä tämä menettelytapa ole muutoinkaan puolustettava.
Sillä kukapa tuomari voi varmuudella päättää onko tuo miljoonavaras henkisesti kypsyneempi kellovarasta.
Mieluummin voitaisiin ajatella suurempaa rikollista häikäilemättömämmäksi ja raaemmaksi ja joka on sivistyksen saaneena ollut rikoksestaan tietoisempi kuin vähemmän ajattelava, ja kun sitäpaitsi tuo suurvaras ei ole tehnyt rikosta välttämättömyyden pakosta eikä myöskään hätävarjeluksessa esim. nälkäkuolemaa vastaan, vaan nautinnoiden ja hurjastelujen, siis rikollisen elämänsä jatkamiseksi.
Ottakaamme tässä yhteydessä huomioon sen menettelyn, jolla virkamies suhtautuu tehtäväänsä yksityiselämässä. Monien kieltolakimaiden lehdistä luemme uutisina kuinka lainvalvoja on esiintynyt toimessaan juovuksissa.
Rikos koetetaan useinkin kuitata hiljaisuudessa ja vasta julkisuuden puhjettua ryhtyä muka joihinkin erottamis- ym. toimenpiteisiin.
Jos sitä ei yleisemmin huomata, sallitaan lainvalvojan jatkaa ammattiaan, toivossa että parantaisi tapansa, jota hän ei useinkaan tee.
Mainitsen tässä eräänkin tapauksen:
Jouduin kuulusteltavaksi muutamaan virastoon. Vartija vei minut pienempään virastohuoneeseen, missä olevassa sängyssä makasi juovuksissa laitoksen virkailija.
Kun hänet vihdoin, monien yritysten perästä saatiin toipumaan jalkeilleen, siirtyi tämä virkamies pöydän taa alkaen kuulustelemaan minua.
Muutamassa kieltolakimaassa näin kuinka tuomari konttasi iltahämyssä kotiaan sikahumalassa ja yltä päältä ravassa.
Seuraavana aamuna hän istuutui ylen tärkeänä ja ankarana viheriällä veralla päällystetyn pöydän taa mätkien juopumussakkoja toisille, itsensä kaltaisille.
Tällaisia esimerkkejä voisi luetella pitkät sivut.
Saa sitä sitten haimailla, että kansa käypi kumoukselliseksi eikä kunnioita lakia, ja kukapa meistä voi antaa mitään arvoa tuollaisille laitoksille. Oikeus muuttuu ivaksi ja totuutta emme löydä mistään.
Evankeliumia kuullessamme pääsee meiltä tahtomattamme naurun purskahdus.
Kenen on syy? Niidenkö, jotka eivät usko valhetta todeksi vai näiden, jotka valheen todeksi uskottelevat? Ainakin niistä edelliset tuomitaan ja tuomareina ovat jälkimmäisen menettelyn kannattajat.
Emmekä me voi näistä ristiriidoista selvitä niin kauan kuin maailmanjärjestys pysytetään samoissa puitteissa.
Ei kommunistisissa eikä porvarillisissa valtioissa, vaan jossain vielä hämäryyden verhoamassa tulevaisuudessa, olotiloissa johon päästään ainoastaan itsekasvatuksen, suvaitsevaisuuden ja asteittaisen kehityksen teitä.
Pienet ovat toiveet vielä nykypäivänä tuohon ihannetilaan, missä ei soraääniä kuuluisi. Aikamme on niin äärimmilleen hermostunut, kuten Kantelettaressa luemme, että “jokahisen juonet käyvät kuin tuimat tulikipunat tahi rautaiset rakehet”.
Kaikki ovat nousseet taisteluun kaikkia vastaan. Jokainen tahtoisi olla ensimmäinen. Valtakysymys päivän polttavin, koska siitä riippuu eri yksilöiden ja yhteisöryhmien hyvinvointi.
Kukin koettaa saada menettelytapansa laillistetuksi voidakseen esiintyä röyhkeämmin niitä käyttäissään. Jos kehitys jatkuu tähän suuntaan, saamme vähänkin asioihin syvennyttyä sangen synkän tulevaisuuden kuvan.
Ajatellaanpa synnyinmaamme Suomen kohtaloa, sen sisäistä hajaannusta ja sen sydämessä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja haavoja, joita ei edes yritetäkään parantaa.
Kansalaissodassa tappiolle joutunut puolue hieroo kostoa ja voittajana suoriutunut porvariaines tuntee ettei ole vielä lujittanut asemaansa eikä nujertanut vastustajaansa.
Kostoa seuraa kosto, kunnes joudutaan siihen tilaan ettei ole enään kenelle kostaisi. Lopuksi näemme yksinäisen voittajasankarin mielipuolena istumassa ruumiskasojen ja yhteiskunnan höyryävillä jätteillä.
Syyn sovitus vaatii leppymään.
Eivät haavat sillä parane, että niitä yhtenään auki revitään. Siihen on saatava parantavaa palsamia, ja se on suvaitsevaisuus, johon pääsemme vain molemminpuolisilla myönnytyksillä, ja kitkemällä luonteestamme itsekkyyden ja koston halpuuden.
Olemmehan kaikki tärkeitä ja välttämättömiä tekijöitä, joille kullekin on elämä luotu valtionhoitajasta kengänkiillottajaan saakka.
Ei kenenkään tarvitse ajatella, että olisi ainoa tärkeä hammas elämän pyörässä. Kaikki ovat yhtä välttämättömiä.
Jos joku hammas on heikompi, täytyy se korjata, sillä ilman sitä ei pyörä toimi. Se voi kyllä hetken kahlata tuon vioittuneen kohdan ylitse, vaan alkaa voittaen murentaa toiset hampaat, kunnes koko pyörä seisahtuu.
Jos ajattelemme Neuvosto-Venäjää tuoksi vioittuneeksi osaksi elämän pyörässä, emme sitä saa korjatuksi muulla kuin yhteisillä ponnistuksilla ja järkiperäisellä luomistyöllä, yhteisillä ponnistuksilla.
Elämän suureen hammaspyörään on aikojen vieriessä kerääntynyt siksi paljon heikkoja kohtia, että jos ne kaikki voimakeinoin pois revittäisiin, olisi tuoksena yhä suuremmat ruumisröykkiöt. Suuremmat vihat, vainot ja kostot.
Ainoastaan tukemalla horjuvia kanssayksilöitä ja -yhteisöjä, näemme kangastuksen tulevasta onnenmaasta, missä ikuinen rauha ja sopu ylinnä vallitsee.
Painakoon jokainen kultakirjaimin sisimpäänsä Israelilaisen iki-ihanan evankeliumin:
Seuraa Knut Kankaan tarinaa päivittäin 11.-31. toukokuuta 2018.
Lähteet
Tulli Sata vuotta sitten: Tullihallitus lakkautetaan, tilalle tullineuvosto
Tulli Sata vuotta sitten: Veri vuotaa Viipurin valtauksen jälkeen
Työväen arkisto. Knut Kankaan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
