Hyppää pääsisältöön

Neuvostohipit rakensivat vaihtoehtoelämää totalitarismin raoissa

Hippejä, poliiseja, pioneereja, psykedeliaa. Kollaasi dokumentista Neuvostohipit
Hippejä, poliiseja, pioneereja, psykedeliaa. Kollaasi dokumentista Neuvostohipit Neuvostoliitto,teeman dokumentit

Rautaesiripun takana neuvosto-Virossa nuorisoa villitsi hippiliike samalla tapaa kuin lännessäkin. Kun ilmiö laajeni ympäri Neuvostoliittoa, oli totalitäärisen systeemin toimittava.
Teeman kuukauden dokumentti sunnuntaina 10.6.2018 klo 12.00. Areenassa 30 päivää

"Sistema" eli "Systeemi" ei Neuvostoliitossa tarkoittanut sitä, mitä vastaan pitkätukkainen ja parrakas nuoriso kapinoi. Niille, joilla oli tietoa ja jotka ymmärsivät slangia, Sistema tarkoitti päinvastaista: vaihtoehtoväen maanalaista, epämuodollista ja orgaanista verkostoa, jolla oli rihmastoja valtakunnan suurissa kaupungeissa. Sen piirissä oli mahdollista olla oma itsensä ja elää ainakin jossain määrin vapaana virallisen neuvostojärjestelmän otteesta. Tuntea vapaasti maassa, jossa tietyt tunteet olivat kiellettyjä, kuten yksi dokumentin Neuvostohipit haastateltavista sanoo.

Emme tiedä, minne olemme menossa, mutta tiedämme hyvin, mistä olemme tulossa.

Neuvostoliitto oli omalaatuisella tavalla yhtä aikaa avoin ja suljettu yhteiskunta. Matkustaminen ja kaikenlainen viestintä maan rajojen yli oli tarkkaan valvottua, samoin maan sisäinen liikenne. Toisaalta valvonta aina vuotaa, ja maan johto halusi kuitenkin ylläpitää mielikuvaa kansainvälisyydestä, kulttuurivaihdosta ja dialogista. Teoriassa perustuslakiin oli kirjattu laajoja vapauksia. Läntisiä vaikutteita ei voitu sulkea pois, vaikka tavallisia neuvostokansalaisia yritettiin mahdollisimman huolellisesti suojella niiltä.

Kun hipeistä on puhe, puhe on luonnollisesti musiikista. Kun Estonia-putkiradion nappuloita käänteli sopivalla tavalla, saattoi kuulla musiikkia, joka herätti vibraatioita. Englantia ei osattu, joten sanoista ei saatu selvää, mutta olennainen välittyi pelkästä soundista. Piis ja lav! Hippimusiikkia soitettiin ja levytettiin myös Neuvostoliitossa. Olihan järjestelmän tärkeimpiä puolustusmekanismeja läntisen kulutustavaran ja populaarikulttuurin kotimaisten vastineiden tuottaminen. Eikä tämä musiikki huonoa ole. Dokumentin neuvostoliittolainen soundtrack on vaikuttava, ja se on tiettävästi määrä julkaista myös äänilevynä. Sitä odotellessa maksaa vaivan syynätä artistien ja kappaleiden nimiä dokumentin lopputeksteistä.

Neuvostohipit-dokumentin on ohjannut virolainen Terje Toomistu, mutta sen näkökulma on yleisliittolainen, niin kuin Neuvostoliiton aikaan sanottiin. Ironista kyllä virallisessa propagandassa toitotettu kansojen ystävyys todella toteutui nimenomaan maanalaisen, ei suorastaan kielletyn mutta ehdottomasti ei-toivotun vapaan ja omaehtoisen nuorisotoiminnan piirissä.

Dokumentissa muisteltavat tapahtumat sijoittuvat pääosin 1970-luvulle ja 1980-luvun alkuun. "Hippi" on siis ymmärrettävä laajassa merkityksessä, joka kattaa monenlaiset vaihtoehtoliikkeet ja suuntaukset. Itämaista mystiikkaa, kasvissyöntiä, psykedeelistä musiikkia, tajunnan laajentamista – kaikki tällainen oli neuvostojärjestelmän näkökulmasta samaa epäilyttävää ja käsittämätöntä hapatusta, oletettavasti ulkomaista vaikutusta, ja virkavallan eri alojen harrastajiin kohdistama painostus tietenkin synnytti heissä keskinäistä solidaarisuutta. Päämäärä oli yhteinen – vapaus elää omaa elämää omilla ehdoilla – ja sitä myöten yhteinen oli myös vihollinen.

Myöhemmin kävi ilmi, että se ei ollutkaan ihan tavallista teetä.

Neuvostoliitossa oli kuin olikin mahdollista raivata vähän tilaa vaihtoehtoisille elämänmuodoille. Osa hipeistä oli korkea-arvoisten vanhempien lapsia, joita ei voinut ilman muuta pamputtaa. Jos oli tarkkana, missä kulki, ei välttämättä jäänyt virkaintoisen miliisin haaviin. Ja taiteilijoille kuten levyttäville muusikoille sallittiin toki Neuvostoliitossakin henkilökohtaisia vapauksia. Eikä virallinen systeemi ymmärtänyt maanalaista verkostoa. KGB ei tiennyt, miten vakoilisi porukkaa, jonka kokouksia ei voinut soluttaa, puheluita kuunnella tai kirjeitä lukea!

Mutta virallisen yhteiskunnan kurinpito- ja hoitotoimien kohteeksi joutuneiden hippien kokemukset ovat varmasti olleet kovia. Dokumentti ei pyri olemaan ahdistava eikä syytekirjelmä, joten siinä käsitellään aihetta melko lyhyesti, lähinnä erään haastateltavan mielisairaalamuistojen kautta. Sekin riittää antamaan käsityksen riskeistä, jollaisia oli otettava halutessaan vapautta.

Nyt 70-luvun kukkaislapset ovat vanhuksia, ja moni on jo kuollut. Mutta aate elää. Millaista sitten on olla hippi 2010-luvun Venäjällä? Epäilemättä helpompaa kuin Neuvostoliitossa, mutta se ei ole paljon sanottu. Koskettava ja hämmentäväkin on dokumentin loppu, jossa hipit eri puolilta entistä Neuvostoliittoa saapuvat Moskovaan viettämään vuoden 1971 suuren hippienvastaisen miliisiratsian vuosipäivää. Miliisin tilalla on nyt poliisi, mutta poliisi hajottaa rauhan ja rakkauden kansan kokoontumisen vanhalla rutiinilla. Nyky-Venäjällä hipeille on tilaa, mutta mieluiten komerossa, poissa silmistä.

Elokuvan omat verkkosivut

  • Neuvostohipit (Nõukogude hipid), Viro/Saksa/Suomi 2017. Dokumenttielokuva, ohjaus Terje Toomistu

Yle Teema