Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

"Radiokin renkkailee" – yleisökirje 60 vuoden takaa avasi ikkunan menneisyyteen

Aili Mäkelä perheineen 1950-luvun alussa.
Aili perheineen 1950-luvun alkupuolella. Aili Mäkelä perheineen 1950-luvun alussa. Kuva: Yle / Katja Hilska-Keinänen 1950-luku,kuunnelmat,asiakaspalaute,Aili Mäkelä

Saimme yleisökirjeen. Nuori perheenäiti Aili, Nokian kupeesta Sarkolan kylästä, on kirjoittanut Yleisradiolle viisisivuisen kalevalamittaisen runon. Hän kertoo radion ohjelmavirran merkityksestä omassa arjessaan. Viiden pojan äitinä maalla, kiireisenä emäntänä, hänen sivistyksensä, virkistyksensä ja seuransa ovat pitkälti pohjautuneet radioon. Kirje on mummini kirjoittama vuonna 1951, hänen ollessaan 35-vuotias.

Ailin kirjoittaessa kirjettä Yleisradiolle kanavia oli kaksi: yleisohjelma ja paikallinen rinnakkaisohjelma. Radio rytmitti arjen ja pyhän askareita. Televisio teki tuloaan, mutta Ailin perheeseen sitä ei oltu vielä hankittu.

Tämä 67 vuotta vanha kirje avaa minulle isoäitini ajatusmaailmaa ja perhearkea paremmin kuin kaksikymmentä vuotta hänen lapsenlapsenaan.

Minulle kirje on kuin ikkuna menneisyyteen. Aili-mummoni, jonka olemus kieli kokenutta ja rutinoitunutta perheenemäntää, on nuorena äitinä elänyt ruuhkavuosiaan kuten kaikki muutkin pikkulapsiperheiden vanhemmat. Aili on saanut oman ja perheensä viihteen radiosta, kun nyt samat haetaan laajemmasta skaalasta Areenasta Netflixiin – mutta ihan samaan tarkoitukseen.

Perheenjäsen pirteä radio on, rattoisa. Siitä seuran kansalainen sopuisan saa kaikenlainen.

Tämä 67 vuotta vanha kirje avaa minulle isoäitini ajatusmaailmaa ja perhearkea paremmin kuin kaksikymmentä vuotta hänen lapsenlapsenaan. Kirjeessä hän puhuu kuin vertaiselleen ja tavoitan hänet samasta tilanteesta, jossa itse olin muutamia vuosia sitten: pikkulapsiarjen kuormittamana hiukan yksinäisenä äitinä, talon ja puutarhan hoito omalla kontollaan. Toki Aili eli 1950-luvulla aivan erilaisessa ympäristössä kuin 2010-luvun perheenäiti. Taloon ei tullut juoksevaa vettä, ruoanlaitto hoidettiin puuhellalla ja lämmitys kakluuneilla, oman metsän klapeilla. Pesupaikkana oli sauna ja vesi kannettiin kaivolta. Hän kertoo kirjeessään, ettei arkiaskareiltaan ehdi osallistua edes radion kielikerhoon.

Korven nainen kodissani olen ollut talvin toisin, niin kuin nytkin ypöyksin pienten poikain paimenena.

Muistan mummistani yllättävän vähän. Vietimme yhteisiä sukupäivällisiä, mutta lapset hätyytettiin usein omaan pöytäänsä. Opin kirjeen kautta tuntemaan mummoni mieltymyksiä ja toiveita. Samalla ymmärrän hänen yksinäisyyttään ja virikkeettömyydestä kumpuavaa tuskaansa. Löysin uuden yhteyden häneen, sillä kuuntelen nyt samoja ohjelmia, vaikkakin arkistoista yli 60 vuotta myöhemmin. Olen työskennellyt ohjelmassa joka kertoo 1950-luvun Suomesta ja paneutunut aikakauden radio- ja tv-tarjontaan. Kuunteliko Aili juuri näitä lähetyksiä, joita minä nyt pengon arkistoista? Mitä hän ajatteli Sputnikista, Paul Ankasta ja Pauligin kahvimannekiineista? Mitä mahtoi Reino-pappa ajatella Lipposen näkäräisten naukkailusta, itse kun hän oli täysin raitis.

Erityisen voimakkaasti kirjeestä tulee esiin Ailin kaipuu sivistykseen. Perheen isä Reino oli akateeminen mies, samoin tämän siskot, joita Aili runossaan tädeiksi kutsuu. Hän kirjoittaa, että ilman radiota jäisi alamittaan perheestänsä.

Kaiketi jo kuollut oisin, henkisesti heikentynyt, tahi aivan alamittaan jäänyt meidän perehestä radiotta rakkahatta.

Aili oli kotoisin isosta maalaistalosta, kymmenhenkisestä sisarusparvesta. Hänen lähtökohdistaan oli luontevaa jatkaa kansakoulun jälkeen emäntäkouluun, ja opinjanoisena ihmisenä Aili jatkoi edelleen puutarhakouluun.

Opintojen harjoittelujakso olikin suvullemme kohtalokas. Ollessaan puutarhaharjoittelijana Kulovedellä, Kuljun kartanossa tanskalaisen puutarhamestarin opissa, hän tapasi ratavartijaperheen pojan Reinon, isoisäni. Tämä Mäkelän perhe olikin poikkeuksellinen, sillä vaikka isä Heikki Mäkelä toimi suorittavassa ammatissa ratavartijana ja äiti asemanhoitajana, he kouluttivat kaikki kolme lastaan ylioppilaiksi ja edelleen akateemisiin opintoihin. Se oli harvinaista 1930-luvun alussa. Kaiketi Kuljun kartanon läheisyys vaikutti sosiaalisesti kohottavana naapurina.

Kun Aili tuli Reinon perheeseen kotiminiäksi, häntä vaadittiin käymään keskikoulu. Aili suoritti sen yksityisopintoina. Kuloveden aseman (nyk. Siuro) ratavartijana toimiessaan Heikki Mäkelä osti vuonna 1937 talon järven vastarannalta, Sarkolan kylästä. Tästä Kekalasta tuli siten Ailin koti, jossa saman katon alla asuivat myös anoppi ja kälyt. Heikki Mäkelä kuoli jo vuosi talon ostamisen jälkeen, joten talon emännöinti jäi leskeksi jääneelle Anni Mäkelälle, Ailille ja Reinon sisarille.

Kaksi poikaa kesäisessä maalaismaisemassa.
Nuoriksi miehiksi kasvaneet pojat Kekalassa 1950-luvun lopulla. Kaksi poikaa kesäisessä maalaismaisemassa. Kuva: Yle / Katja Hilska-Keinänen kuunnelmat,1950-luku,Aili Mäkelä

Perhe asui vakituisesti Kekalassa 15 vuotta, 1930-luvun lopulta vuoteen 1952. Esikoispoika Aarne kasvoi ja perhe sai kolme uutta poikaa: Jaakon, Heikin ja Kyöstin. Kun Reino sai opettajan pestin Kouvolasta, vietti hän viikot siellä yhdessä esikoisen kanssa, joka kävi kansakoulun ensimmäisiä luokkia isänsä koulussa. Vasta perheen muuttaessa Reinon työn perässä Rautalammille, asui koko perhe vihdoin yhdessä, omassa talossaan – ja täydentyi vielä yhdellä jäsenellä, kuopus Laurilla. Perheen muutto ei ollut itsestäänselvyys: kälyttäret odottivat Ailin jäävän hoitamaan Kekalaa pikkupoikien kanssa, työ- ja kouluikäisten perheenjäsenten asuessa 300 kilometrin päässä.

Kotivarpusena vaan, istun sukkaa kutomaan, parsimahan paikkaamaan ääreen rakkaan radion.
Aili Mäkelä perheineen 1950-luvun alussa.
Ailin perheeseen kuuluivat aviomies Reino ja viisi poikaa. Aili Mäkelä perheineen 1950-luvun alussa. Kuva: Yle / Katja Hilska-Keinänen 1950-luku,kuunnelmat,asiakaspalaute,Aili Mäkelä

Isovanhempani kuolivat vuonna 1999, Aili muutamaa kuukautta miehensä Reinon jälkeen. Isäni löysi Ailin kirjoittaman kirjeen yöpöydän laatikosta läpikäydessään vanhempiensa asuntoa. Isäni uskoo, että Aili on kirjoittanut kirjeen käsin vuonna 1951, mahdollisesti Ylen järjestämään yleisökilpailuun. Reino lienee myöhemmin puhtaaksikirjoittanut tekstin kirjoituskoneella. Aili oli säilyttänyt tätä hengentuotettaan 1950-luvulta lähtien, muuttojen ja muutosten tiimellyksessä, kuolemaansa asti. Muita tekstejä hän ei ole todistettavasti kirjoittanut, eikä tätäkään lähettänyt Yleisradiolle – ikäänkuin teksti ei olisi ollut kelvollinen yleisöpalautteeksi.

Kiitokseni koruttoman Teille tässä tuoda tahdon, jotka parhain järjestätte ohjelmia osaksemme.
Aili Mäkelä sisrensa ja poikiensa kanssa talon portailla.
Aili (takana vasemmalla) poikiensa ja sisarensa Lyylin seurassa. Aili Mäkelä sisrensa ja poikiensa kanssa talon portailla. Kuva: Yle / Katja Hilska-Keinänen 1950-luku,kuunnelmat,Aili Mäkelä

Ailin kirjoittamisen innoittajana ja esimerkkinä on saattanut olla hänen siskonsa Lyyli, joka kirjoitti pitkiä kalevalamittaisia runoja vieraskirjoihin ja juhlatilaisuuksien puheisiin. Ailille kuitenkin sekä kirjoitus- että julkaisukynnys on ollut liian korkea. Isäni oli säilyttänyt Ailin kirjettä lähes 20 vuotta - ehkä aika oli lopulta oikea antaa se eteenpäin, kun oma tytärkin oli päätynyt Ylelle töihin.

Ailin kirjeen kansisivu.
Aili kirjoitti Ylelle 35-vuotiaana. Ailin kirjeen kansisivu. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen Yle Elävä arkisto
Ailin kirjeen ensimmäinen sivu.
Kirjeen ensimäinen sivu: Perheenjäsen pirteä radio on, rattoisa. Ailin kirjeen ensimmäinen sivu. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen Yle Elävä arkisto
Ailin kirjeen toinen sivu.
2/5: Sielunhoitoa ei saa kuulematta sivuuttaa. Ailin kirjeen toinen sivu. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen Yle Elävä arkisto
Ailin kirjeen kolmas sivu.
3/5: Esitelmät, eikö vaan koroteta kunniaan. Ailin kirjeen kolmas sivu. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen Yle Elävä arkisto
Ailin kirjeen neljäs sivu.
4/5: Perheen pienimmille - haa! Sitä meillä varrotaan. Ailin kirjeen neljäs sivu. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen Yle Elävä arkisto
Ailin kirjeen viides sivu.
5/5: Kuulokuvat monenmoiset pojista on erikoiset. Ailin kirjeen viides sivu. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen Yle Elävä arkisto

Millainen perheenjäsen radio on kodissamme

Perheenjäsen pirteä
radio on, rattoisa.
Siitä seuran kansalainen
sopuisan saa kaikenlainen.

Radio ei riitaa haasta,
vaikenevi vaadittaissa,
hiljenevi haluttaissa.
Mielenmalttiapa moista
ilmeneekö inehmoissa?
Vaan se jos itse vaikenee,
mepä maltin menetämme,
silloin sanat sinkoilee:
”Radiokin renkkailee”.
Haluamme ”hengettären”
korjattavaks’ kohta kantaa
taikka tarkastella antaa
ylitsensä ymmärtävän.

Korven nainen kodissani
olen ollut talvin toisin,
niin kuin nytkin ypöyksin
pienten poikain paimenena,
lasten omain ohjaajana,
kolmen kersan kehittyvän,
joilt’ en joua juoksemahan,
harrastuksiinka halukas,
enkä liioin liikkumahan
pihamaata pitemmälle.

Työtä talo tarjoaapi
öillä päivät jatkaa saapi
ehtimättä ensinkänä
kirjojenkaan kimppuun käydä.
Valistusta vaille jäädä
taitaisin tavalla täällä.
Kaiketi jo kuollut oisin,
henkisesti heikentynyt,
tahi aivan alamittaan
jäänyt meidän perehestä
radiotta rakkahatta.

Ristiriitaa radioni
kuuntelusta kuitenkana
ei ees ehdi elpymähän
kaikkein kotiin kertyessä.
Kerronpa, kun kysytähän,
kuta koissa kuunnellahan.

Sunnuntaina suoriumme
kirkonkelloin kutsumina
saamahan sanasta sieltä
siunausta sieluillemme,
kirkkohon jos ehdi emme.

Kaikkeuden kaitsijasta,
elämästä ikuisesta
koko viikon vieriessä,
päivätyömme päättyessä,
aamusella alkaessa
hartauksiss’ haastetahan,
virsin vielä veisatahan.
Sielunhoitoa ei saa
kuulematta sivuuttaa.

Muodot monet musiikin
kyllä kuulla kannattavi,
kansanlaulut kajahtavat,
soitot somat, vieraat, omat,
säveltäjät, soittajatkin,
johtajat ja laulukuorot
tutuiksi jo tulee tässä.
Lisää kuullaan konserteissa
heistä sekä pakinoissa.
Musiikkia ”muodikasta”
suosi en, mutt’ klassillista
laadultansa tahi taito-
tuottehia uusiakin
uskon aina, kuulla tahdon.
Serenaadit, vanhat gluntit,
ballaadit ja pikku liedit
sinfonioin siivitellen
sulomailla säveleitten
nekin saan ja unohtaen
arkipäivän askareeni
konsertissa uskon olleen’.

Kirjallisuus kiistoinensa
vastaan virtaa vuolahana,
esittäytyy eteheni
katsausta kuunnellessa
”Viikon kirjan” viittehistä.

Teatteriakin pääsen vaan
usein täältä katsomaan
kuunnelmia ”katsellessa”,
sielunliikkein seuratessa,
mielikuvin kulkien,
silmät vaikka sulkien.

Lausuntakin laadullinen
korpihimme kuultavaksi
saapuvi samoja teitä
eetter’aaltoin ajamana.

Aune Lindström liiatenkin
tahtoo tuoda tiedoksemme
saavutukset siveltimen,
tyylit, suunnat sujuvasti
kertoo kehitykseksemme
meille muille, maallikoille.
Kuvataide kokonansa
koottuna on kotihimme
näyttelyissä käydessänsä,
selostustaan seuratessa.
Televisiota vielä
katseltaviin kaivatahan.

Esitelmät eikö vaan
koroteta kunniaan.
Viisautta verratonta
ulottavat uksillemme.
Kaikkihan ne kehittäisi
kuulemaan jos ennättäisi.

Ohjauksin opiskelu
käypi kovin kotonakin,
vaan en tiedä sitä vielä,
koska aika antaa myöten
kynän kanssa kielikerhoon
tosi toimiin tarttumahan.

Kodin ohjelmista saa
monta hyvää ideaa:
vauvojemme varttuminen,
kassatilin karttuminen,
kodinhoidon konstit, kikat,
ruoanlaiton, leipomisen,
tekstiilien teorian,
myöskin kotipuutarhan.
Eikä näiden lisäks’ saa
henkeäkään unohtaa.
Keskustelut kuultaviksi,
haastattelut, välähdykset,
musiikki ja kaikki muu
samaan sarjaan sulautuu.

Käynpä, ”Kyllikki”, kylässä,
kuljen kulttuurikodeissa
mukana monien muiden,
haastattajan häiritessä,
kuuluttajan kurkkiessa
taiteilijoiden taloja,
konsuleiden kortteereita.
Kuljetaanpa kerallanne
ääniautonne ajaissa
Topenossa toisinansa
”oman kylän” katsonnassa.

Kouluradionkin joskus
avaan ajan antaessa.
Eihän oppi ojaan kaada
eikä tieto tieltä työnnä.

Perheen pienimmille – haa!
sitä meillä varrotaan.
Hetkeks’ Heikki sekä Jaakko
hiljentyvät touhunnasta,
Kyösti – hän on vauva vasta.
Pikku Pirkot, Marja-Tertut,
Sepot sekä Juhanitkin,
kaikki kelpo kullanmurut
esiintyjät, eikö totta,
eivät jääkään huomiotta.
Tädit Virpi sekä Liisa
touhuavat tosissansa
pienokaistensa parissa.

Lastentunnit lauluineen,
soittoineen ja satuineen
suosionsa samoin saavat.
Markus-setä mainio on
lapsukaisten laulattaja,
kirjeiden saaja satamäärin,
kaikkialle kaivattukin
pikki pilttien parihin.

Kesän aikaan kerkiää
kovin vähän kuulemaan.
Tädit sekä perheenpää,
samoin poika esikoinen
kotiutuvat kouluistansa.
Seuran puutetta ei silloin.
Kuunnelmihin sentään illoin
koetetahan kokoontua.
Aika, uutiset ja sää,
joku aina ennättää
näistä selvän ottamahan,
muulle väelle välittämähän.

Politiikka kiinnostaa se
kovin monta kuulijaanne.
Parlamentti pieni, suuri,
sama niis’ on jutun juuri,
syytöksiä sinkoavat,
vastapuolta viskoavat.
Palkan vielä saavat tuosta
joutavasta sanavuosta.
Siitä sisu suomalaisten
joskus nousee miesten, naisten.

Tietokilpaa meillä ei saa
millään kertaa unhoon jättää.
Perheenpäätä perinnäinen
kärpäseksi kehittynyt
harrastus, ei hullumpikaan,
kaikkitietävyyteen vetää,
pistein joskus X:n voittaa.

Kuulokuvat monenmoiset
pojista on erikoiset,
innostusta isä hehkuu,
Korkista kun uutta kuuluu
taikka Haukan retkeilyistä,
sotaisista seikkailuista.

Syksyiltain synketessä,
mielialan painuessa
radion kun avaan vaan,
tutut äänet kuulla saan
kuuluttajain Ebban, kreivin,
Markus-sedän hymysuun,
Kalevin tai jonkun muun.
Yksinäisyys unohtuvi,
sekin, ett’ on mennyt suvi,
”muuttolinnut” lentäneet,
kaupunkeihin entäneet.
”Kotivarpusena” vaan
istun sukkaa kutomaan,
parsimahan, paikkaamaan
äären rakkaan radion,
lapset nukkumassa on.

Kiitokseni koruttoman
Teille tässä tuoda tahdon,
jotka parhain järjestätte
ohjelmia osaksemme.
Toivehia toteuttaa
tahtonette tarvittaessa.
Mont’ on miestä, monta mieltä,
eikä ihme ollenkaan,
että joskus moititaan.
Iskelmistä, ihmehistä,
polemiikki poikinensa,
käyty on, kai käydään vasta.
Niitä ilmi iloksensa
kuunnelkoon, ken haluaa.
Toinen vääntää nappulaa,
kevyttä ken näin ei kestä,
mikään sulkemast’ ei estä
eikä myöskään etsimästä
asemata aivan toista.
Kaikki kissat kellotella
koetti aikanaan jo Hella.
Tasapuolisuutta tässä
tarvitahan tehtävässä,
jottei joutuis joutaville
juttumme joron jäljille.

Meilialan muokkaajana
radio on ratkaiseva,
eelle ehkä ennättävi
lehdistönkin levinnehen.
- - - - - -
Aili Mäkelä

Kommentit
  • Areenan ohjeet kertovat ongelmatilanteista

    Areenan virhelistaus näyttää ongelmat palvelussa

    Areenan ohjesivustolle on avattu uusi näkymä, joka kertoo Areenan vikatilanteista ja niiden korjauksista. Areenan ohjeiden Tiedetyt ongelmat -listassa kerrotaan ongelmista, joita Areenan käytössä tällä hetkellä on. Nostamme ongelman listalle, kun olemme siitä tietoisia ja olemme saaneet sen toistettua.

  • Helei, suomalainen mytologia puri! Hiisivuoressa tavalliset ihmiset muuttuivat näkymättömiksi

    Hui Hai Hiiden kaikki jaksot ovat nyt Areenassa.

    Pienet, jännityksestä hikiset kädet puristivat Hiisivuoren keiju Bereniken kättä, kun lapsisankarit ratkoivat seikkailun arvoituksia. Berenike eli ohjelman käsikirjoittaja Anu Tuomi-Nikula tiesi, että sadun taika oli saavutettu, kun ohjelman muut tekijät muuttuivat lasten silmissä näkymättömiksi ja he näkivät vain Hiisivuoren maailman.

  • Pekka Töpöhännän kadonnut Radiolähetys ja särähtävät neekerikissat

    Pellonpään ja Väänäsen luenta jälleen kokonaisena Areenassa

    Matti Pellonpään ja Kari Väänäsen lastenkirjaluennat Radiomafialle ovat silkkaa kulttikamaa. Veikkoset elävöittivät Nalle Puhin ja Pekka Töpöhännän seikkailut omaan jäljittelemättömään tyyliinsä. Kuulijalle Töpöhännän Amerikan-seikkailun luennasta kuitenkin särähtää korvaan halventava neekerikissa-sana ja sen käyttö. Samaisesta luennasta myös katosi yksi jakso, joka kuullaan nyt ensimmäistä kertaa ensilähetyksensä jälkeen.