Hyppää pääsisältöön

Hipit janosivat vapautta Neuvostoliitossakin - Terje Toomistun dokumentti vie syvälle maanalaiseen maailmaan, jossa aurinko paistoi

Mustavalkoisessa kuvassa pariskunta ja pieni tyttö
Mustavalkoisessa kuvassa pariskunta ja pieni tyttö Kuva: Vain tämän ohjelman yhteydessä Rajoitettu käyttöoikeus, Yle Kuvapalvelu, kuvapalveluyle.fi hipit,neuvostohipit

Virolaiset osaavat tehdä poliittisesta lähihistoriasta dokumenttielokuvia ilman tosikkomaisuutta. Viime aikoina sieltä on tullut mehukkaan ironisia elokuvia kuten Kiur Aarman ja Raimo Jõerandin Rodeo – Viron villit vuodet ja Terje Toomistun Neuvostohipit, kirjoittaa Harri Römpötti.

Neuvostoliitto oli harmaa valtio, jossa länsimaista populaarikulttuuria kuten rockmusiikkia pidettiin länsimaiden turmiollisena hapatuksena. Suomen henkinen ilmapiiri oli aika lähellä sitä. Meillä rockia ei suoranaisesti vainottu vaan vain paheksuttiin ja säännösteltiin ankarasti radiossa ja tv:ssä.

Mutta vaikutteet tihkuvat aina ideologioiden paksuimpienkin muurien läpi. Hippiliike oli undergroundia lännessäkin, mutta Amerikassa se tarkoitti ulkopuolisuutta yhteiskunnan valtavirrasta. Neuvostoliitossa se painettiin kirjaimellisesti maan alle.

Idässä se runtattiin niin syvälle, että käy melkein uutisesta, että siellä ylipäänsä oli hippejä. Sen maanalaisen maailman historiaan Toomistu sukeltaa Neuvostohipit-dokumentissa.

”Koulussa neuvostoajasta annetaan yksipuolinen, pelkästään synkkä kuva. En minäkään tiennyt, että siellä ylipäänsä oli vastakulttuuria. Vielä aloittaessani luulin, että elokuvani kertoisi vain muutamasta eksentrikosta”, Toomistu (s. 1985) sanoo.

Toisin kävi. Dokumentti vei Toomistun Viron ohella Venäjälle. Hän haastatteli monia hippejä, jotka ovat vielä hengissä. Oli korkea aika tehdä elokuva, sillä moni on jo kuollut ja loputkin alkavat olla iäkkäitä.

Joogaa, meditaatiota ja Easy Rider -elämää

”Neuvostoliitossa hipit olivat värikäs porukka, joka oli kiinnostunut erilaisista jutuista. Toiset harrastivat meditaatiota, paastoamista ja joogaa, kun taas osa halusi Easy Rider -tyylistä elämäntapaa moottoripyörineen tai villeimpiä sisäavaruuden huumekokeiluja.”

”Mutta kaikkia yhdisti väkivallattomuuden periaate. He kannattivat rauhaa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa autoritaarisen, militaristisen, ahdasmielisen ja ideologian kyllästämän yhteiskunnan kanssa”, Toomistu linjaa.

Toomistu on opiskellut sekä antropologiaa että elokuvantekemistä. Neuvostohippien tekemistä hän lähestyi antropologian menetelmillä ja sanoo elokuvaansa antropologiseksi tutkimukseksi.

”Antropologina minua kiinnosti tietysti kovasti hippien alakulttuurin etnografinen rikkaus – heidän pukeutumisensa, musiikki, jota he soittivat ja rakastivat, ja heidän tapansa elää ja tavoitella vapautta.”

Musiikki oli iso osa hippien elämää kaikkialla Amerikasta Neuvostoliittoon. Dokumentissa soi pelkästään neuvostohippien oma musiikki. ”Ehkä vain satakunta aktivistia tuntee tätä musiikkia. Virossa musiikkiskene oli aktiivisin, koska meillä saatiin mallia Suomen tv:stä”, Toomistu sanoo.

Musiikki on herättänyt niin paljon kiinnostusta, että siitä julkaistaan heinäkuussa vinyylilevy. Sen jakelee maailmalle suomalalainen Svart-levymerkki.

Viranomaiset leikkelivät hippien pitkiä tukkia, heitä vangittiin mielivaltaisesti ja jopa raiskattiin.

”Mutta Neuvostohippien tarina näyttää myös, kuinka valta toimii. Aluksi hipit halusivat vain nauttia elämästä ja musiikista, mutta heidän ulkonäkönsä sai miliisin ja KGB:n uskomaan, että se oli poliittinen liike.”

Hallinnon kovat otteet hippejä vastaan ovat dokumentin synkkä puoli. Viranomaiset leikkelivät hippien pitkiä tukkia, heitä vangittiin mielivaltaisesti ja jopa raiskattiin. Jopa tavalliset kansalaiset osallistuivat ahdisteluun.

Toomistu löytää toimista yhtä poliittista järjestelmää laajemman mallin.

”Neuvostoviranomaiset politisoivat hippiliikkeen vainoamalla sitä. Vuosien 1970–1971 toimilla se sai pelkäämänsä poliittisen liikkeen. Varsikin massapidätykset Moskovassa kesäkuun ensimmäisenä 1971 työnsivät liikkeen syvälle maan alle. Samalla se radikalisoitui.”

Samaan tapaan poliisin ja muun hallinnon voimatoimet motivoivat Amerikassa Weather Undergroundia, joka vetäytyi julkisuudesta maan alle ja turvautui jopa terrorismiin. Neuvostoliitossa ei heitelty pommeja, mutta radikalisoituminen noudatti samaa dialektista tanssia hallinnon kanssa.

”Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli vaikeaa Neuvostoliitossa, hippiliikkeestä tuli siellä toisaalta myös eskapistisempi ja huumeet painottuivat entistä enemmän. Siitä tuli eksistentialistinen elämäntapavalinta, josta ei enää ollut paluuta normaalielämään.”

”Elokuvassani keskityn varsinaisiin hippeihin, mutta liike oli laajempi. Myös muusikot ja taiteilijat jättivät perintönsä kulttuuriin. Syntyi pop-taidetta ja musiikkia. Uskon, että pieneltä osaltaan se kaikki vaikutti Neuvostoliiton sortumiseen”, Toomistu sanoo.

Hippinaiset eivät halua kameran eteen

Kaikki ei ollut auvoisaa hippiliikkeen sisälläkään. Sukupuolet eivät olleet sielläkään tasa-arvoisia. Toomistu olisi halunnut elokuvaansa enemmän naisia, mutta heitä ei löytynyt. Moni nainen suostui puhumaan hippiajoistaan puhelimessa, mutta ei kameran edessä.

”Niin se vain meni, että miehet olivat tässäkin näkyvämpiä kuin naiset. Jossain vaiheessa moni nainen jäi kotiin hoitamaan lapsia, mutta miehet jatkoivat vaihtoehtoelämää. Naisilla on yhä miehiä kovemmat paineet olla kunnollisia. Siksi he eivät halunneet mukaan elokuvaan.”

Elokuva muistuttaa nykyaikaa ainakin siinä mielessä, että mielenosoittaminen on taas Venäjällä vaikeaa.

Hippejä oli vähän joka puolella ainakin länsimaailmassa. Neuvostohipit-dokumentista on kiinnostuttu laajalti ja Toomistu on saanut reissata sen kanssa Atlantin molemmin puolin. Suomessa hän kävi viime syksynä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla.

”Olen huomannut, miten eri asiat huvittavat ihmisiä eri paikoissa. Ruotsalaiset ymmärsivät esoteerista huumoria kohtauksessa, jossa hipit yrittivät tuhota KGB:n meditaatiolla. Venäläisiä nauratti, kun elokuvassa joku sanoi olevansa samaa mieltä Venäjän poliittisesta kannasta.”

”Elokuva näyttää saavan joka paikassa pienen intohimoisen yleisön, jota kiinnostaa poliittinen vastarinta joko älyllisesti tai käytännössä. Elokuva muistuttaa nykyaikaa ainakin siinä mielessä, että mielenosoittaminen on taas Venäjällä vaikeaa.”

Teksti: Harri Römpötti

Teeman kuukauden dokumentti sunnuntaina 10.6.2018 klo 12.00. Areenassa 30 päivää.

Yle Teema